VIIDESTOISTA LUKU.
Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa, jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.
Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko kaupungin.
Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet. Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana vastuksena.
Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta, Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.
"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka tällä kertaa — Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"
Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne alkoivat vähitellen kyteä.
Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.
Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla, ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.
"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne alas! Sammuttakaa soihtunne taikka — Votanin keihään kautta! — ei yksikään teistä jää elämään."
Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."
Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:
"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"
Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia, isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.
"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."
Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi. Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin tekivät useimmat orjatkin.
Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen — sillä niitäkin oli kapinallisiin liittäytynyt — lankesi polvilleen ja suuteli hänen pukunsa lievettä.
Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.
Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa, kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta vuotavana.
"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä meillä kurjilla raukoilla enää on — isämme parhaan ystävän!"
Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase, kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen pystytetyltä Neptunukselta.
Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin
Kottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isä
Johannes!"
Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut — siis on Jumala sinulle anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan anteeksi annettavaa."
Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta kohti ja sanoi:
"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme. Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä helvettiin väistymään."
Tuli sammui.
Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.
"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"
Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä Johannesta kohti.
Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä ensinkään?"
Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."
"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne, te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En kärsi mitään vastustusta."
Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.
Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:
"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette myöskään tule häntä vastustamaan."
"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman paikan taivaallisen isän sydämessä."
"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte luotettavan oikeusistuimen turvaksenne — omat kumppaninne! Olkaa siis hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"