ENSIMMÄINEN LUKU.
Syystä ystävät pelkäsivät ja viholliset toivoivat, että kuninkaan kuolemasta aiheutuisi suuria vaaroja nuorelle goottien valtakunnalle.
Ei ollut vielä kulunut neljääkymmentä vuotta siitä, kun Teoderik Bysantin keisarin kehoituksesta oli mennyt kansoineen Isonzon yli ja riistänyt onnenonkijalta Odovakarilta, jonka germaanilaiset palkkasotilaat olivat eräässä kapinassa koroittaneet Länsi-Rooman valtaistuimelle, kruunun ja hengen.
Kuninkaan viisaus ja suuruus eivät olleet voineet poistaa sitä epävarmuutta, joka alusta alkaen vallitsi hänen enemmän rohkeassa kuin hyvin harkitussa luomassaan.
Huolimatta hänen lempeästä hallituksestaan tunsivat italialaiset — emmekä tahdo heitä siitä tuomita — syvästi vieraan vallanalaisuuden häpeän.
Nämä vieraat olivat kaksinkerroin vihatut barbaareina ja kerettiläisinä.
Senaikaisen katsantokannan mukaan Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntia pidettiin jakamattomana yhtenäisyytenä, ja sen jälkeen kun keisarinarvo Lännessä loppui, pidettiin Itä-Rooman keisaria Lännen ainoana, laillisena hallitsijana. Bysanttiin olivat siis kaikkien roomalaisten isänmaanystävien ja kaikkien Italian oikeauskoisten silmät suunnatut. Bysantista päin he toivoivat vapautusta kerettiläisten, barbaarien ja tyrannien ikeestä.
Ja Bysantilla oli sekä voimaa että halua tämän toivomuksen täyttämiseen. Vaikka keisarin alamaiset eivät olleetkaan Caesarin tai Trajanuksen roomalaisia, niin Itä-Rooman keisarikunta kuitenkin oli paljon ylempänä goottien valtakuntaa korkean sivistyksensä ja hyvin järjestetyn valtiomuotonsa vuoksi.
Eikä siltä suinkaan puuttunut halua käyttää tätä etevämmyyttä barbaarivaltakunnan kukistamiseksi, sillä molempien valtioiden välinen suhde oli alusta alkaen perustettu juonille, epäluuloille ja salaiselle vihalle.
Ennen Italiaan lähtöään gootit olivat majailleet Tonavan maissa ja tehneet Bysantin kanssa liiton, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan osakasta. Heidän kuninkaansa kunnianhimon ja keisarin petollisuuden vuoksi oli näiden erilaisten liittolaisten välillä melkein joka vuosi syttyä ilmi sota. Useita kertoja Teoderik oli, vaikka keisari oli ystävyyden aikana antanut hänelle valtakunnan korkeimmat kunniasijat ja nimittänyt hänet konsuliksi, patriisiksi ja ottopojakseen, vienyt aseensa aivan keisarikaupungin porteille saakka.
Lopettaakseen nämä alituiset rettelöt keisari Zeno oli teräväpäisenä valtiomiehenä keksinyt aito bysanttilaisen keinon saadakseen kiusallisen goottikuninkaan ja hänen kansansa pois läheisyydestään siten, että hän antoi Teoderikille Danaon lahjana Italian, joka ensin oli ryöstetty sankarillisen Odovakarin rautaisesta kädestä.
Päättyipä molempien ruhtinasten välinen taistelu miten tahansa,
Bysantti voittaisi joka tapauksessa.
Jos Odovakar voittaisi, olisivat gootit ja heidän pelättävä kuninkaansa, jolle täytyi antaa hallittavaksi kauniita maakuntia ja maksaa suuria pakkoveroja, ikuisiksi ajoiksi vaarattomat.
Jos Teoderik voittaisi, saataisiin kukistetuksi ja rangaistuksi vallananastaja, jota Bysantti ei koskaan ollut tunnustanut hallitsijaksi. Ja kun Teoderik keisarin nimessä ja toimesta voittaisi Italian ja hallitsisi sitä, olisi Länsi-Rooma taas yhdistetty Itä-Roomaan kunniakkaalla valloituksella.
Mutta tämän hienosti ajatellun suunnitelman tulos ei ollut keisarin toivon mukainen.
Sillä kun Teoderik oli voittanut ja perustanut valtakuntansa Italiassa, kehittyi heti hänen sielunsa koko suuruus ja hän hankki itselleen aseman, jossa hän kaikista muodollisista kohteliaisuuksista huolimatta oli täydellisesti riippumaton Bysantista.
Vain muutaman kerran, milloin se häntä hyödytti, hän vetosi muodon vuoksi siihen, että keisari oli hänet valtuuttanut valloittamaan Italian ja silloinkin hän teki sen vain heikentääkseen italialaisten vastahakoisuutta. Todellisuudessa hän hallitsi italialaisia samoin kuin goottejansakin, ei bysanttilaisena valtionhoitajana eikä nimessä, vaan oman oikeutensa voimalla, voittonsa voimalla goottien ja italialaisten kuninkaana.
Tästä tietenkin johtui keisarin kanssa eripuraisuuksia, jotka useita kertoja puhkesivat ilmisotana molempien valtakuntien välillä.
Oli siis selvää, että Bysantissa oltiin hyvin valmiita tekemään loppu italialaisten huokauksista vapauttamalla heidät barbaarien ikeestä, niin pian kuin luultiin oltavan tarpeeksi väkeviä.
Eikä gooteilla ollut ketään liittolaisia näitä ulkonaisia ja sisällisiä vihollisia vastaan.
Sillä Teoderikin maine ja arvo sekä hänen sukulaisuussuhteensa kaikkiin germaanilaisiin ruhtinaisiin olivat hankkineet hänelle vain jonkinlaisen siveellisen yliherruuden, mutta ei mitään vahvistusta hänen vallalleen.
Goottien valtakunta, jonka nerokas mies oli hurjanrohkeasti istuttanut roomalaisen sivistysmaailman sydämeen, ei ollut välittömässä yhteydessä vielä roomalaistumattomien kansojen kanssa. Se ei saanut lisää vereksiä germaanilaisia aineksia, jotka yhä nuorensivat samoihin aikoihin syntynyttä frankkien valtakuntaa ja suojelivat ainakin sen koillisosia roomalaistumisesta johtuneesta turmeluksesta, sillä aikaa kun pientä goottilaissaarta kaikilta puolin huuhtelivat ja jäytivät roomalaiselämän vihamieliset aallot pienentäen sitä vuosi vuodelta.
Niin kauan kun Teoderik, tämän uhkarohkean luoman mahtava laatija, eli, peitti hänen nimensä loisto vaarat ja hänen valtakuntansa heikkoudet.
Syystä ajateltiin pelolla sitä hetkeä, jolloin tämän epävarman laivan peräsin joutuisi naisen tai sairaan nuorukaisen käteen. Pelättävissä oli italialaisten kapina, keisarin sekaantuminen asiaan, kukistettujen kansojen luopuminen ja vihamielisten raakalaisheimojen hyökkäykset.
Jos vaarallinen hetki kuitenkin kuluisi rauhallisesti, tuli siitä etupäässä kiittää kuninkaansa ystävän ja monivuotisen ministerin Cassiodoruksen väsymättömän innokasta ja huolellista toimeliaisuutta. Hän oli jo viikkoja ennen kuninkaan kuolemaa ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin ja kaksinverroin huolellisempi hän oli nyt Teoderikin kuoltua.
Italialaisten pysyttämiseksi levollisina annettiin heti julistuskirja, jossa Italialle ja maakunnille ilmoitettiin ikäänkuin kaikessa rauhassa jo tapahtuneena asiana, että Atalarik oli noussut valtaistuimelle äitinsä holhoomana.
Valtakunnan joka osaan lähetettiin heti virkamiehiä vannottamaan kansalla uskollisuudenvalaa, mutta heidän oli samalla nuoren kuninkaan nimessä valalla luvattava, että uusi hallitus säilyttää kaikki italialaisten ja maakuntalaisten oikeudet ja ottaa esikuvakseen suuren vainajan lempeyden ja suosion roomalaisia alamaisiaan kohtaan.
Samalla pidettiin kuitenkin huolta suuren goottilaisen sotajoukon lähettämisestä rajoille sekä tärkeimpiin ja levottomimpiin kaupunkeihin, ettei valtakunnan ulkonaisilla ja sisällisillä vastustajilla olisi halua ryhtyä vihollisuuksiin. Keisarihovin kanssa uusittiin ja vahvistettiin hyvät suhteet lähettiläiden ja hyvin imartelevien kirjeiden avulla.