TOINEN LUKU.
Mutta Cassiodoruksen ohella oli toinenkin mies, joka tänä murrosaikana näytteli huomattavaa ja holhoojahallituksen mielestä hyvin ansiokasta osaa.
Tämä mies oli Cethegus.
Hän oli ottanut vastaan tärkeän Rooman kaupunginpäällikön viran.
Niin pian kuin kuningas oli sulkenut silmänsä, Cethegus oli rientänyt täyttä karkua palatsista ja Ravennan porteilta hänelle uskottuun Tiber-kaupunkiin ja saapunut sinne, ennenkuin tieto kuninkaan kuolemasta ehti levitä.
Jo ennen päivän koittoa hän oli kutsunut senaattorit koolle "Senaattiin" s.o. Domitianuksen sirkukseen lähellä Janus Geminusta, oikealle Severuksen kaaresta, ympäröinyt rakennuksen goottilaisella väellä, ilmoittanut hämmästyneille senaattoreille — joista hän useita oli äskettäin nähnyt katakombeissa ja joita hän oli kiihoittanut karkoittamaan barbaarit maasta — jo tapahtuneesta hallitsijan vaihdosta ja (huomauttaen muutamin sanoin kokouspaikkaankin näkyvistä goottilaisen sotajoukon keihäistä) ottanut heiltä uskollisuuden- ja kuuliaisuudenvalan Atalarikille vastustusta sietämättömällä nopeudella.
Hän lähti "senaatista" jättäen isät sinne vartioituina ja meni flaavilaiseen amfiteatteriin, jonne oli kutsunut roomalaiset koolle. Hän piti kokouksen vahvan goottilaisen sotaväenosaston vartioimana ja voitti helposti käännettävät "kviritit" nuoren kuninkaan puolelle mestarillisella puheella.
Hän kertoi heille Teoderikin hyvistä töistä ja lupasi, että he saisivat osakseen samanlaista lempeyttä vainajan sisarenpojaltakin, jonka muuten koko Italia, maakunnat ja tämän kaupungin isät olivat tunnustaneet hallitsijaksi. Hän ilmoitti, että Amalasuntan ensimmäinen hallitustoimi olisi Rooman kansan yleinen ruokkiminen leivällä ja viinillä, ja päätti puheensa ilmoittamalla seitsenpäiväiset sirkusleikit, — kilpa-ajot kahdenkymmenen yhden espanjalaisen nelivaljakon välillä — jolla hän viettää Atalarikin valtaistuimelle nousemista ja ryhtymistään kaupunginpäällikön virkaan.
Silloin kohotettiin tuhat-ääninen riemuhuuto kuningattaren ja hänen poikansa kunniaksi, mutta vielä äänekkäämpi Cetheguksen kunniaksi. Kansa hajautui iloisena, senaattorit päästettiin vapaiksi ja ikuinen kaupunki oli pelastettu gooteille.
Prefekti kiirehti kotiinsa Kapitoliumin juurelle, sulkeutui huoneisiinsa ja alkoi innokkaasti kirjoittaa kertomustaan hallitsijattarelle. —
Vähän ajan perästä kuului ankara koputus talon vaskiportilta. Koputtaja oli Lucius Licinius, nuori roomalainen, jonka opimme katakombeissa tuntemaan. Hän löi miekan kahvalla porttia niin, että koko talo tärisi.
Hänen mukanaan oli Scaevola, lainoppinut — joka oli myöskin ollut suljettuna senaattiin — otsa kovin rypyssä sekä pappi Silverius kavalan näköisenä.
Portinvartija kurkisti varovaisesti muurissa olevasta pienestä aukosta, mutta päästi miehet sisään tunnettuaan Liciniuksen.
Nuorukainen riensi kiivaasti muiden edellä hyvin tuttua tietä eteisen, atriumin ja sen pylväskäytävän kautta Cetheguksen lukukamariin.
Kun tämä kuuli nopeita askeleita, nousi hän lavitsalta, jolla oli maannut kirjoittamassa, ja kätki kirjeet hopeaheloilla koristettuun rasiaan.
"Kas, isänmaan vapauttajat", sanoi hän hymyillen ja meni heitä vastaan.
"Hävytön petturi", huusi hänelle Licinius käsi miekan kahvassa — viha tukahdutti häneltä äänen niin, ettei hän voinut jatkaa. Sen sijaan hän veti leveän miekkansa puoleksi ulos tupesta.
"Seis, anna hänen ensin puolustautua, jos hän voi", läähätti juuri perille saapunut Scaevola ja karkasi kiinni nuorukaisen käteen.
"Mahdotonta on, että hän olisi luopunut pyhän kirkon asiasta", sanoi
Silverius tullessaan sisään.
"Mahdotonta?" nauroi Licinius. "Kuinka? Oletteko te hulluja, vai olenko minä? Eikö hän ole pitänyt meitä ritareita koteihimme suljettuina? Eikö hän ole panettanut portteja kiinni ja vannottanut roskaväellä valan raakalaisille?"
"Eikö hän ole", jatkoi Cethegus, "vanginnut jaloja kaupunginisiä, kolmesataa luvultaan kuuriaan, kuten hiiriä hiirenpyydyksiin? Kolmesataa ylhäistä hiirtä!"
"Lisäksi hän pilkkaa meitä! Aiotteko te kärsiä tätä?" huusi Licinius.
Scaevolakin kalpeni vihasta.
"Ja mitä te olisitte tehneet, jos teidän olisi annettu toimia vapaasti?" kysyi prefekti pannen kätensä ristiin rinnoilleen.
"Mitäkö me olisimme tehneet?" vastasi Licinius, "mitäkö — sen, mistä sinä olet satoja kertoja puhunut kanssamme? Niin pian kuin tieto tyrannin kuolemasta olisi tänne saapunut, olisimme tappaneet kaikki kaupungissa olevat gootit, julistaneet tasavallan ja nimittäneet kaksi konsulia —"
"Liciniuksen ja Scaevolan tietysti, se olikin pääasia. No ja sitten?
Entä sitten?"
"Entä sitten? Vapaus olisi voittanut!"
"Hulluus olisi voittanut", ärjäsi Cethegus pelästyneille miehille. "Olipa hyvä, että teidän kätenne sidottiin. Te olisitte turmelleet kaiken toivon ikuisiksi ajoiksi. Katsokaa näitä ja kiittäkää minua polvillanne!"
Hän otti muutamia asiapapereita eräästä papyruskotelosta ja antoi ne hämmästyneille salaliittolaisille.
"Lukekaa nyt! Vihollinen oli saanut varoituksen ja punonut mestarillisesti paulan Rooman kaulan ympärille. Jollen minä olisi toiminut, olisi kreivi Vitiges kymmenen tuhannen gootin kanssa tällä hetkellä salarisella portilla pohjoisessa, huomenna olisi nuori Totila sulkenut Tiberin suun etelässä Napolista tuomallaan laivastolla; ja Thulunin herttua oli tulossa kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa lännestä päin Hadrianuksen hautaa ja Aureliuksen porttia vastaan. Jos olisitte tänään koskeneet ainoaankaan goottiin, niin kuinka olisi käynyt?"
Silverius alkoi hengittää vapaammin. Toiset kaksi vaikenivat häpeissään. Mutta Licinius tointui pian hämmästyksestään:
"Me olisimme uhitelleet barbaareille muuriemme takana", sanoi hän heittäen kauniin päänsä kenoon.
"Niin. Sitten kun minä panen nämä muurit kuntoon, voimme uhitella iäti, Licinius, mutta näin ollen — emme päivääkään."
"Olisimme ainakin kuolleet vapaina kansalaisina", sanoi Scaevola.
"Sen te olisitte voineet tehdä kolme tuntia sitten kuuriassa", nauroi
Cethegus olkapäitään kohauttaen.
Silverius astui häntä kohden kädet levällään ikäänkuin syleilläkseen häntä, mutta Cethegus vetäytyi syrjään.
"Sinä olet pelastanut meidät kaikki, sinä olet pelastanut kirkon ja isänmaan! Minä en ole koskaan sinua epäillyt", sanoi pappi.
Silloin Licinius tarttui prefektin käteen, jonka tämä mielellään antoi hänelle.
"Minä olen epäillyt sinua", huudahti hän rakastettavan suorasukaisesti, "anna minulle anteeksi, suuri roomalainen. Tämä miekka, jonka piti lävistää sinut tänään, palvelee sinua tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Ja jos vapauden päivä koittaa, silloin ei konsuleita, vaan terve, diktaattori Cethegus."
Ja hän riensi ulos loistavin silmin. Prefekti loi hänen jälkeensä tyytyväisen silmäyksen.
"Diktaattori, miksei, mutta vain tasavallan varmuuden turvaamiseksi", sanoi lainoppinut ja seurasi Liciniusta.
"Niinpä kyllä", hymyili Cethegus, silloin herätämme me Camilluksen ja Brutuksen taas eloon ja lähdemme viemään tasavaltaa eteenpäin siitä, mihin he sen jättivät tuhat vuotta sitten. Eikö niin Silverius?"
"Rooman prefekti", sanoi pappi, "sinä tiedät, että minä kunnianhimossani luulin johtavani sekä isänmaan että pyhän kirkon asioita. Tästä hetkestä alkaen en sitä enää tee. Sinä johdat, minä seuraan. Mutta lupaa yksi asia: takaa roomalaisen kirkon vapaus ja — vapaa paavinvaali."
"Takaan", sanoi Cethegus, "kunhan vain Silverius on päässyt paaviksi.
Olkoon menneeksi." —
Pappi meni tiehensä hymy huulilla, mutta mieli raskaana.
"Menkää", sanoi Cethegus vähän ajan kuluttua katsoen noiden kolmen jälkeen. "Te ette kukista tyrannia — te tarvitsette tyrannin."
Tämä päivä, tämä hetki oli ratkaiseva Cethegukselle. Melkein tahdottomasti hän ajelehti tapausten virran mukana uusiin mielialoihin ja päämääriin, jotka olivat tähän saakka olleet epäselviä tai joita hän oli pitänyt pikemmin unelmina kuin varsinaisina päämäärinä.
Hän tunsi tällä hetkellä olevansa tilanteen ainoa herra. Hänellä oli täydellisesti käsissään aikansa molemmat suuret puolueet, goottilainen hallitus ja sen viholliset, salaliittolaiset.
Tämän mahtavan miehen rinnassa heräsi äkkiä mitä vilkkaimpaan toimintaan päävaikutin, jonka hän oli luullut vuosikymmeniä sitten kuolleen. Rajaton halu, voisi melkein sanoa tarve hallita teki äkkiä tämän lahjakkaan sielun kaikki voimat käyttökykyisiksi ja pani ne kiivaaseen liikkeeseen.
Cornelius Cethegus Caesarius oli vanhan ja suunnattoman rikkaan suvun jälkeläinen, suvun, jonka esi-isä perusti sen maineen sotapäällikkönä ja valtiomiehenä Caesarin aikana — hänen sanottiin olleen suuren diktaattorin poika. — Cetheguksella oli monipuoliset luonnonlahjat ja suuri omaisuus. Tulisia intohimojansa hän voi mielinmäärin tyydyttää rikkautensa nojalla ja rikkauttaan hän kartutti suurien luonnonlahjojensa avulla.
Hän sai huolellisimman kasvatuksen, mitä siihen aikaan roomalaiselle aatelisnuorukaiselle voitiin antaa.
Parhaiden opettajien johdolla hän opiskeli kaunotaiteita. Parhaissa kouluissa Berytuksessa, Aleksandriassa ja Ateenassa hän harjoitti loistavalla menestyksellä lakitiedettä, historiaa ja filosofiaa.
Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän tunsi henkäyksen aikansa kaikkien tieteiden ja taiteiden rappeutumisesta. Filosofiakin hävitti hänestä vain uskon viimeisetkin jäännökset antamatta hänelle sijaan mitään positiivisen vakaumuksen tunnetta.
Kun hän oli palannut opintomatkaltaan, pani hänen isänsä hänet ajan tavan mukaan valtion palvelukseen. Tuo suurilahjainen mies kohosi nopeasti virasta toiseen.
Mutta yht'äkkiä hän luopui kaikista viroista.
Kun hän oli oppinut tarkoin tuntemaan valtion asiat, ei hän enää tahtonut olla rattaana suuressa valtiokoneistossa, joka rajoitti vapautta ja jossa hän sitäpaitsi joutuisi palvelemaan barbaarikuningasta.
Silloin hänen isänsä kuoli ja Cethegus, joka nyt oli päässyt oman itsensä ja suunnattoman omaisuuden herraksi, heittäytyi — yhtä voimakkaasti kuin hän muutkin työnsä teki — huvien, nautinnon ja hekuman villeimpiin pyörteisiin.
Rooman huvitukset olivat pian nautitut. Hän teki pitkiä matkoja
Bysanttiin ja Egyptiin; menipä vielä Intiaankin.
Ei ollut sitä ylellisyyttä eikä sitä viatonta tai rikollista nautintoa, mitä hän ei olisi koetellut. Vain teräksinen ruumis voi kestää näiden matkojen rasitukset ja kieltäymykset, seikkailut ja hurjistelut.
Kahdentoista vuoden kuluttua hän palasi Roomaan.
Kerrottiin, että hän aikoi rakennuttaa Roomaan suurenmoisen palatsin; iloittiin jo edeltäpäin ylellisestä elämästä hänen taloissaan ja huviloissaan. Mutta pettymys oli suuri.
Cethegus rakennutti vain pienen talon Kapitoliumin juurelle, sisusti sen mitä mukavimmin hienostuneen makunsa mukaan ja eli erakkona keskellä väkirikasta Roomaa.
Aivan odottamatta hän julkaisi kertomuksen matkoistaan sekä selonteon vähemmän tunnetuista maista ja kansoista, joihin hän itse oli tutustunut.
Kirjalla oli tavaton menestys. Cassiodorus ja Boëthius kiistelivät hänen ystävyydestään; suuri kuningas tahtoi saada hänet hoviinsa.
Mutta äkkiä hän katosi taas Roomasta.
Hänen kohtalostaan ei tiedetty, vaikka ihmiset koettivatkin päästä siitä selville, mitkä uteliaisuudesta, mitkä osanotosta, mitkä vahingonilosta.
Kerrottiin, että köyhät kalastajat olivat löytäneet hänet muutamana aamuna Tiberin rannalta kaupungin porttien ulkopuolelta tainnoksissa ja puolikuolleena.
Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen hän ilmestyi valtakunnan koillisrajalle, harvasti asuttuihin Tonavan maihin, joissa parhaillaan riehui verinen sota gepidejä, avareja ja sklaveneja vastaan.
Siellä hän taisteli kuolemaa halveksivalla urhoollisuudella näitä raakalaisia vastaan, seurasi heitä valitsemillaan ja palkkaamallaan vapaaehtoisten joukolla heidän kalliorotkoissa oleviin piilopaikkoihinsa saakka ja nukkui joka yö routaisella maalla. Ja kun goottilainen sotapäällikkö antoi hänelle suuremman joukon partioretkeä varten, hyökkäsi hän sen sijaan Sirmiumia, vihollisen pääkaupunkia vastaan ja valloitti sen, osoittaen siinä sekä suurta sotapäälliköntaitoa että urhoollisuutta.
Sodan päätyttyä hän matkusteli taas Galliassa, Espanjassa ja Bysantissa sekä palasi sieltä takaisin Roomaan, jossa hän eli täydellisesti toimettomuudessa ja yksinäisyydessä hyläten kaikki sotilas-, valtiolliset ja tieteelliset virat ja arvot, joita Cassiodorus tahtoi väkisin hänelle antaa.
Hän ei näyttänyt enää välittävän mistään muusta kuin tieteistään.
Muutamia vuosia takaperin hän oli eräältä Gallian matkalta tuonut mukanaan kauniin nuorukaisen tai pojan, jolle hän näytteli Roomaa ja Italiaa ja jota kohtaan hän osoitti isällistä rakkautta ja huolenpitoa.
Sanottiin hänen aikovan tehdä hänet ottopojakseen. Sillä aikaa kun tämä nuorukainen oli hänen luonaan, luopui hän yksinäisestä elämästään ja kutsui Rooman aatelisnuorukaiset huvilaansa loistaviin juhliin. Kaikissa niissä juhlissa, joihin hänet vuorostaan kutsuttiin ja joihin kaikkiin hän meni, hän osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi.
Mutta kun hän oli lähettänyt nuoren Julius Montanuksen Aleksandrian oppikouluihin ja hänen seuranaan suuren joukon opettajia, vapautettuja ja orjia, katkaisi hän yht'äkkiä kaiken seurustelun ja vetäytyi täydellisimpään yksinäisyyteen tyytymättömänä — kuten näytti — sekä Jumalaan että koko maailmaan.
Suurella vaivalla pappi Silveriuksen ja Rusticianan onnistui saada hänet luopumaan levostaan ja liittymään salaliittoon katakombeissa. Hän rupesi, kuten hän itse sanoi, isänmaanystäväksi pelkästä ikävästä.
Kuninkaan kuolemaan saakka hän oli todellakin melkein vastenmielisesti ollut mukana tässä puuhassa, jonka johtajana hän kuitenkin oli yhdessä diakonin kanssa.
Mutta nyt muuttuivat asiat.
Hänen olemuksensa syvin piirre, tarve koettaa kykyään hengen kaikilla mahdollisilla alueilla, voittaa vaikeudet, olla etevämpi kilpailijoitaan, hallita yksin ja vastustamatta kaikilla elämän aloilla, joihin hän ryhtyi, ja voitonseppeleen saavutettuaan heittää se pois ja hankkia itselleen uusia toimintamuotoja, ei ollut vielä tähän saakka missään löytänyt täydellistä tyydytystä.
Taide, tiede, nautinnot, valtiomiehen maine, sotilaskunnia — kaikki ne olivat houkutelleet häntä ja kaikki ne hän oli saavuttanut täydellisimmin kuin kukaan muu, mutta tyhjäksi olivat ne hänen sielunsa jättäneet.
Hallita, olla ensimmäinen, voittaa epäsuotuisat olosuhteet kaikilla niillä keinoilla, joita muita voimakkaammalla miehellä on käytettävänään, ja siten hallita rautakädellä tomussa ryömiviä ihmisiä — se oli ainoa päämäärä, johon hän oli pyrkinyt tietensä ja tietämättään. Vain sellaisissa oloissa hän tunsi oikein elävänsä.
Hänen leveä rintansa kohoili sen vuoksi tällä hetkellä ylpeistä täyteläisistä hengenvedoista. Hän, tuo jääkylmä, hehkui siitä tiedosta, että hän tällä hetkellä voi yhdellä silmäyksellään hallita aikansa molempia toisilleen vihamielisiä voimia, gootteja ja roomalaisia. Ja tämä hurmaava tietoisuus omasta vallastansa herätti hänessä pirullisella voimalla vakaumuksen siitä, että hänellä ja hänen kunnianhimollaan oli vain yksi päämäärä, jonka vuoksi saattoi nähdä elämisen vaivan, vielä yksi ainoa päämäärä, kaukainen kuin aurinko ja muille saavuttamaton — hän uskoi mielellään polveutuvansa Julius Caesarista ja hän tunsi Caesarin veren kiehuvan suonissaan ajatellessaan:
Caesar, Länsi-Rooman keisari, Rooman valtakunnan keisari! — — — —
Kun tämä salama muutamia kuukausia sitten ensi kerran välähti hänen sielunsa läpi, — ei ajatuksena, — ei toivona, — vaan varjona vain — ja unelmana, — hän pelästyi ja samalla hymyili määrätöntä rohkeuttaan.
Hän roomalaisen maailmanvaltakunnan uusijana ja keisarina! Ja Italia vapisi kolmensadan tuhannen goottisoturin askelten alla!
Ja suurin barbaarikuninkaista, jonka maine täytti koko maan, istui horjumattomana valtaistuimellaan Ravennassa.
Ja jos goottien valta murrettaisiin, niin ojentaisivat frankit Alppien ja bysanttilainen meren yli ahnaita käsiään italialaista saalista tavoittaakseen; kaksi suurta valtakuntaa häntä, yhtä ainoaa miestä vastaan! —
Sillä yksin hän todellakin oli kansansa joukossa! Kuinka hyvin hän tunsikaan kansalaisensa, suurten esi-isien arvottomat jälkeläiset, ja kuinka syvästi hän heitä halveksi! Kuinka hän nauroi Liciniuksen tai Scaevolan haaveiluille, he kun aikoivat saada tasavallan ajat takaisin näiden roomalaisten avulla.
Hän oli yksin.
Mutta juuri tämä kiihoitti hänen ylpeätä kunnianhimoaan. Ja juuri tässä silmänräpäyksessä, jolloin salaliittolaiset olivat jättäneet hänet ja jolloin hänen etevämmyytensä oli huomattavammin selvennyt sekä heille että hänelle itselleen, juuri nyt kypsyi nuolen nopeasti hänen rinnassaan selväksi ajatukseksi ja varmaksi päätökseksi se, mikä ennen oli ollut vain hurmaavaa leikittelyä haaveiluhetkinä.
Käsivarret ristissä leveällä rinnalla ja voimakkain askelin kävellen huoneessaan, kuten jalopeura häkissään, hän puheli itsekseen katkonaisin lausein:
"Joku toinenkin voisi karkoittaa maasta gootit ja estää kreikkalaisia ja frankkeja tulemasta sijaan, jos hänellä olisi takanaan kunnollinen kansa. Se ei olisi vaikeatakaan. Mutta tehdä tämä melkein uskomaton työ yksin, aivan yksin, näiden tahdottomien ja kunnottomien miesten enemmän estäessä kuin auttaessa, tehdä näistä pelkuriraukoista sankareita, näistä orjista roomalaisia, näistä pappien ja raakalaisten nöyristä palvelijoista taas maailman herroja — se työ maksaa vaivan! Luoda yksin tahtonsa ja henkensä voimalla uusi kansa, uusi aika ja uusi maailma — sitä ei vielä kukaan kuolevainen ole tehnyt — se olisi suurenmoisempaa kuin Caesarin työt, sillä hänellä oli johdettavanaan legioonittain sankareita. Mutta — sen voi tehdä, koska sitä voi ajatella. Ja minä, joka olen sitä ajatellut, minä sen teenkin. Niin, Cethegus, se on päämäärä, jonka vuoksi kannattaa ajatella, elää ja kuolla. Ylös toimintaan! Ja tästä alkaen — kaikki ajatukset ja kaikki tunteet vain tämän ainoan toteuttamiseksi."
Hän seisahtui valkoisesta Paron marmorista veistetyn jättiläiskokoisen Caesar-kuvan eteen, joka oli vastapäätä kirjoitussohvaa. Se oli Arkesilaoksen mestariteos ja tämän talon jaloin koristus, melkeinpä pyhä, sillä sen oli perhetarun mukaan Julius Caesar itse lahjoittanut pojalleen.
"Kuule, jumalainen Julius, suuri esi-isäni! Jälkeläisesi tahtoo kilpailla kanssasi. On olemassa vielä korkeampi päämaali kuin mitä sinä olet saavuttanut. Pyrkiä sinua ylemmäksi, se jo ansaitsee kuolemattomuuden. Ja pudota, pudota niin ylhäältä — se on suloisin kuolema. Onnittelen itseäni, kun taas tiedän, miksi elän."
Hän poistui kuvapatsaan luota ja silmäsi pöydälle levitettyä Rooman maailmanvallan sotakarttaa:
"Ensin karkoitan barbaarit —: Rooma! — Sitten valloitan takaisin pohjoismaat —: Pariisi! — Sitten saatan taas Itä-Rooman vanhan Caesarien kaupungin vallan alle —: Bysantin! ja kauemmaksi, yhä kauemmaksi. Tigrikselle, Indukselle, kauemmaksi kuin Aleksanteri Suuri — ja takaisin länteen päin Skytian ja Germanian kautta Tiberille. — Siinä rata, jonka sinulta, Caesar, Brutuksen tikari katkaisi. — Ja niin tulen suuremmaksi kuin sinä, suuremmaksi kuin Aleksanteri — oi, seisahtukaa ajatukset!"
Ja jääkylmä Cethegus hehkui; hänen suonensa jyskyttivät voimakkaasti ohimoilla. Hän painoi tulikuuman otsansa Julius Caesarin kylmään marmoririntaan. Caesar katseli majesteetillisesti jälkeläistään.