KOLMAS LUKU.
Mutta tämä päivä oli ratkaiseva, ei ainoastaan Cethegukselle, vaan myös katakombeissa tehdylle salaliitolle, Italialle ja goottien valtakunnalle.
Isänmaanystäväin salaliitto oli, silloin kun sillä oli monta johtajaa, jotka eivät aina olleet yksimielisiä keinoista, tuskinpa suunnitelmiensa päämäärästäkään, saanut hyvin vähän aikaan. Toista latua alkoivat asiat kulkea siitä hetkestä, jolloin puolueen lahjakkain mies, Cethegus otti johdon väkevään käteensä.
Liiton entiset johtajat — näköjään Silveriuskin — olivat vastustelematta taipuneet prefektin johtoon, varsinkin kun hän oli niin voimakkaasti osoittanut etevämmyytensä ja pelastanut heidän asiansa perikadosta.
Nyt vasta tämä salaliitto muuttui gooteille todella vaaralliseksi.
Väsymättä Cethegus puuhasi heikentääkseen kaikin tavoin heidän valtakuntansa voimaa ja turvallisuutta. Hän oppi pian tuntemaan ihmisten heikot puolet, voitti heidät ja hallitsi heitä. Siten hän hankki liitolle päivä päivältä yhä enemmän vaikutusvaltaisia jäseniä ja puolueelle varoja.
Viisaan varovaisuudella hän osasi välttää epäluuloja goottilaisen hallituksen taholta, ja toiselta puolen hän esti salaliittolaiset ryhtymästä liian aikaisin kapinaan.
Helppoa tosin olisi ollut hyökätä yht'äkkiä samana päivänä kaikissa Italian kaupungeissa goottien kimppuun, alkaa kapina ja kutsua maahan voittoa täydentämään bysanttilaiset, jotka jo kauan olivat odottaneet sopivaa tilaisuutta.
Mutta silloin ei prefekti olisi saanut suoritetuksi salaista suunnitelmaansa.
Hän olisi hankkinut vain bysanttilaisen tyranniuden goottien siedettävän vallan sijaan.
Ja me tiedämme, että hän koetti toteuttaa kokonaan toista päämäärää.
Saavuttaakseen sen, täytyi hänen sitä ennen saada itselleen Italiassa sellainen valta-asema, jota ei kellään muulla ollut.
Hänen täytyi, vaikka hiljaisuudessakin, olla maan mahtavin mies, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen tuli maahan ja ennenkuin ensimmäinen gootti kaatui. Asiat piti valmistaa sille kannalle, että Cethegus voisi karkoittaa barbaarit Italiasta bysanttilaisten sanottavasti auttamatta, jolloin keisarin täytyisi antaa vapautetun maan hallitus vapauttajalle, aluksi vaikkapa valtionhoitajan nimellä.
Sitten olisi hänellä aikaa ja tilaisuutta yllyttää roomalaisten kansallisylpeys "pikku kreikkalaisten" — kuten bysanttilaisia pilkalla nimitettiin — hallitusta vastaan.
Sillä vaikka kaksisataa vuotta sitten, Konstantinus Suuren aikana, maailman herruus siirrettiin Roomasta kultaiseen kaupunkiin Hellesponton rannalle ja valtikka näytti siirtyneen Romuluksen pojilta kreikkalaisille, vaikka Itä- ja Länsi-Rooman olisi pitänyt muodostaa yhdessä barbaarimaailman vastapainoksi sivistysvaltio, vihasivat ja halveksivat roomalaiset nyt kreikkalaisia yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin Flamininus sanoi, että nöyryytetty Kreikka oli Rooman vapautettu orjatar. Nyt oli vanhan vihan lisäksi tullut kateus.
Sen vuoksi hän oli varma koko Italian innostuksesta ja avusta. Hän oli varma siitä, että barbaarien karkoituksen jälkeen bysanttilaisetkin ajettaisiin pois maasta. Rooman ja länsimaiden kruunu olisi hänen varma palkkansa.
Ja jos hänen onnistuisi johtaa uudestaan herännyt kansallistunto hyökkäyssotaan Alppien toiselle puolelle, jos Cetheguksen onnistuisi uudelleen juurruttaa frankkien valtakunnan raunioille Aurelianumiin ja Pariisiin Rooman keisarien ylivalta länsimaissa, silloin ei olisi enää liian rohkeata yrittää pakottaa itsenäisiksi irtautuneita Itämaita taas ikuisen Rooman vallanalaisuuteen ja lähteä jatkamaan maailmanvaltaa Tiberin rannalta, siitä, mihin Trajanus ja Hadrianus olivat sen jättäneet.
Mutta tämän kaukana väikkyvän päämäärän saavuttamiseksi täytyi varovasti harkita joka askel tällä huimaavan jyrkällä polulla. Pieninkin kompastus veisi varmaan perikatoon.
Voidakseen hallita Italiaa, voidakseen päästä keisariksi, täytyi Cetheguksen ennen kaikkea saada Rooma puolelleen, sillä vain roomalaisten avustuksella oli mahdollista toteuttaa sellaiset tuumat.
Sen vuoksi pitikin uusi prefekti mitä parhainta huolta hänelle uskotusta kaupungista. Roomasta täytyi tulla hänen vallalleen kaikin puolin vankka tuki, joka aina olisi hänelle uskollinen ja jota ei voitaisi häneltä riistää.
Hänen virkansa tarjosikin hänelle siihen hyvän tilaisuuden. Hän, praefectus urbi, oli velvollinen pitämään huolta väestön eduista sekä kaupungin turvallisuudesta.
Cethegus osasi mestarillisesti käyttää omien tarkoitusperiensä eduksi virkansa tuottamia oikeuksia. Hän voitti pian kaikki säätyluokat puolelleen. Aateli kunnioitti häntä katakombeissa tehdyn salaliiton päämiehenä, ja papistoa hän hallitsi Silveriuksen avulla, joka oli paavin oikea käsi ja jota yleensä pidettiin tämän jälkeläisenä. Silverius osoitti prefektin puuhille mitä suurinta harrastusta ja osanottoa, mutta tämä ei näyttänyt siitä erityisesti välittävän.
Alhaisen kansan kiinnitti Cethegus itseensä ei ainoastaan jakamalla omilla varoillaan leipää ja hankkimalla sirkusnäytäntöjä, vaan vielä enemmän rakennustöillä, joista tuhannet ihmiset saivat vuosikausiksi elatusta — goottilaisen hallituksen kustannuksella.
Hän hankki Amalasuntan suostumuksen siihen, että linnoitukset, jotka Honoriuksen ajoista alkaen olivat rappeutuneet enemmän ajan vaikutuksesta ja roomalaisten rakennusmestarien itsekkyyden takia kuin länsigoottien ja vandaalien hävityksistä, pantaisiin nopeasti ja täydellisesti kuntoon "ikuisen kaupungin kunniaksi ja — kuten kuningatar kuvitteli — suojaksi bysanttilaisia vastaan."
Cethegus oli itse laatinut suunnitelman näihin suurenmoisiin varustuksiin, ja goottien ja bysanttilaisten niitä myöhemmin turhaan piirittäessä kävi selville, että hän oli laatinut ne todellisella sotapäällikön nerolla.
Hän joudutti suurella innolla jättiläistyötään ja muodosti tuon suunnattoman, useita peninkulmia laajan kaupungin ensiluokan linnoitukseksi.
Tuhannet työmiehet, jotka hyvin tiesivät, ketä heidän oli kiittäminen tästä hyvätuloisesta työstä, tervehtivät riemuhuudoin prefektiä, kun hän saapui varustuksiin, tarkasti, joudutti työtä, paranteli, vieläpä itsekin ryhtyi työhön, ja herkkäuskoinen ruhtinatar antoi miljoonan toisensa jälkeen linnoitusta varten, jota vastaan piakkoin koko hänen kansansa sotavoimat pirstoutuisivat.
Linnoituksen tärkein kohta oli nykyjään Castello St. Angelon nimellä tunnettu Hadrianuksen mausoleumi.
Tämä loistorakennus, jonka Hadrianus oli rakennuttanut Paron marmorista, neliskulmaisista lohkareista, jotka olivat ladotut toistensa päälle ilman mitään sideainetta, oli kivenheiton matkan päässä Aureliuksen portista. Mausoleumirakennus oli paljon korkeampi kuin muurit portin kohdalla.
Terävällä silmällään Cethegus oli huomannut, että tästä verrattoman vankasta rakennuksesta, joka nykyisessä asussaan oli linnoitus kaupunkia vastaan, voitaisiin yksinkertaisin keinoin saada päälinnoitus kaupungin turvaksi. Hän rakennutti Aureliuksen portilta kaksi muuria haudan luo ja sen ympärille.
Ja nyt muodosti tornin korkuinen marmorilinna valloittamattoman varustuksen Aureliuksen portille, varsinkin kun juurella juokseva Tiber oli luonnollisena vallihautana. Mausoleumin muureilla oli noin kolmesataa kaunista marmori-, kupari- ja pronssipatsasta, jotka Hadrianus ja hänen jälkeläisensä olivat teettäneet. Näiden joukossa oli Divus Hadrianus itse, hänen kaunis rakastettunsa Antinous, Zeus Soter, "kaupunginsuojelijatar" Pallas sekä useita muita.
Cethegus iloitsi suunnitelmastaan ja rakasti tätä paikkaa, jossa hänellä oli tapana joka ilta kävellä silmäillen Roomaansa ja katsellen varustustöiden edistymistä. Hän oli sen vuoksi siirrättänyt tänne omista kokoelmistaan useita kauniita kuvapatsaita.