NELJÄS LUKU.
Cetheguksen täytyi noudattaa vielä suurempaa varovaisuutta toteuttaessaan erästä toista seikkaa, joka oli myöskin välttämätön hänen päämäärälleen.
Voidakseen itsenäisesti uhmailla gootteja, vieläpä hätätilassa kreikkalaisiakin Roomassa, hänen Roomassaan, kuten hän kaupunginpäällikkönä mielellään sanoi, tarvitsi hän paitsi valleja myöskin niille puolustajia.
Hän mietti ensin palkkasotureita, henkivartiota, jota senaikaiset ylhäiset virkamiehet, valtiomiehet ja sotapäälliköt pitivät, kuten esimerkiksi Bysantissa Belisarius ja hänen vastustajansa Narses.
Hän olisi kyllä voinut Aasian matkoillaan saamiensa tuttavien avulla hankkia ja suurilla rikkauksillaan palkata urhoollisen joukon villejä isaurilaisia vuorikansoja, jotka niinä aikoina näyttelivät samaa osaa kuin sveitsiläiset 16:nnella vuosisadalla.
Mutta tällaisella menettelytavalla oli kaksi pahaa puolta.
Ensiksikin hän saattoi tällä tavalla, tuhlaamatta kokonaan varojaan, joita tarvittiin muihinkin tarkoituksiin, hankkia vain verraten pienen joukon, vain sotajoukon rungon, ei sotajoukkoa.
Toiseksi oli mahdotonta tuoda näitä palkkasotureita Italiaan ja Roomaan niin suuressa määrässä, herättämättä goottien epäluuloja. Yksitellen, parittain tai pienemmissä joukoissa hän kuljetti niitä salaa ja hyvin ovelasti orjien, vapautettujen, hoidokasten ja kestiystäväin nimellä ympäri Italiaa sijaitseviin huviloihinsa tai sijoitti ne merimiehiksi Ostian satamaan ja työmiehiksi Roomaan.
Mutta kun sittenkin roomalaisten itsensä oli pelastettava Rooma ja puolustettava sitä, oli hänen viimeinen suunnitelmansa saada roomalaisensa taas tottumaan aseiden käyttöön.
Teoderik oli viisaasti kyllä kieltänyt italialaisilta pääsyn sotajoukkoihin — vain poikkeustapauksissa tämä oikeus sallittiin muutamille täysin luotettaville — ja määrännyt viimeisinä riitaisina hallitusvuosinaan, jolloin Boëthiuksen asiaa käsiteltiin oikeudessa, aseet otettaviksi pois italialaisilta.
Viimemainittua käskyä ei koskaan pantu oikein tarkasti täytäntöön, mutta Cethegus ei voinut toivoa, että hallitsijatar sallisi muodostaa italialaisista huomattavampaa sotajoukkoa vastoin suuren isänsä nimenomaista tahtoa ja vastoin goottien silminnähtäviä etuja.
Siksi hän uskotteli ruhtinattarelle, että tämä voisi aivan vaarattomalla myönnytyksellä muuttaa tuon Teoderikin vihatun kiellon jaloksi luottamukseksi ja pyysi, että hänen sallittaisiin varustaa vain kaksituhatta miestä Rooman porvaristosta Rooman suojelusjoukoksi, harjoittaa sitä ja pitää se aina aseissa. Roomalaiset olisivat äärettömän kiitollisia siitäkin, että he edes näön vuoksi saisivat barbaarien ohella vartioida ikuista kaupunkia.
Amalasunta, joka tavattomasti suosi roomalaisia ja piti ihanimpana päämääränään roomalaisten rakkauden saavuttamisen, suostui ehdotukseen, ja Cethegus rupesi muodostamaan "nostoväkeään", kuten sitä voi kutsua.
Julistuskirjassa, joka kajahteli kuin torventoitotukset, hän kutsui "Scipioiden pojat takaisin entisaikojen aseisiin", hän nimitti nuoret ylimykset katakombeista "roomalaisiksi ritareiksi" ja "sotatribuneiksi". Hän lupasi jokaiselle roomalaiselle, joka vapaaehtoisesti ilmoittautuisi, omista varoistaan yhtä suuren lisämäärän kuin ruhtinatar maksoi palkkaa. Hän valitsi tuhansista tarjolle tulleista kelvollisimmat. Hän varusti köyhimmät aseilla ja lahjoitti niille, jotka olivat kunnostautuneet, gallialaisia kypäröitä ja espanjalaisia miekkoja omista kokoelmistaan ja — mikä oli kaikista tärkeintä — erotti joukosta säännöllisesti kaikki, jotka olivat riittävästi harjaantuneet antaen heidän pitää aseensa. Sen jälkeen hän valitsi taas uuden miehistön. Palveluksessa oli siis kulloinkin vain se määrä, jonka Amalasunta oli säätänyt, mutta lyhyessä ajassa olisi saatu tuhansia aseilla varustettuja ja hyvinharjoitettuja roomalaisia jumaloidun johtajan käytettäväksi.
Sillä aikaa kun Cethegus näin varusti tulevaa pääkaupunkiaan ja harjoitti tulevia pretoriaanejaan, kehoitti hän salaliittolaisia, jotka innoissaan tahtoivat heti ryhtyä aseisiin, odottamaan siksi, kun kaikki valmistukset olivat suoritetut. Mutta vain hän itse voi määrätä ajan, jolloin kaikki oli valmista.
Kuitenkin hän oli vilkkaassa yhteydessä Bysantin kanssa. Sieltä hänen täytyi varata itselleen apujoukko, joka toisaalta oli valmis tulemaan taistelupaikalle heti, kun hän kutsui, mutta toisaalta ei toiminut omin päin eikä ollut niin voimakas, ettei sitä olisi voitu ajaa maasta pois.
Hän toivoi Bysantista hyvää sotapäällikköä, jonka ei tarvitsisi olla suuri valtiomies, ja sotajoukkoa, joka olisi kyllin voimakas auttamaan italialaisia, mutta ei pystyisi voittamaan ilman heidän apuaan eikä jäämään maahan vastoin heidän tahtoaan.
Seuraavassa näemme, että paljon tapahtui prefektin laskelmien mukaan, mutta myöskin paljon vastoin niitä.
Gootteja, jotka tätä nykyä kiistelemättä pitivät hallussaan saalista, mistä Cethegus jo hengessään kamppaili keisarin kanssa, hän koetti tuudittaa huolettomaan itseluottamukseen, hajoittaa heidät puolueisiin ja saada heidän hallituksensa mahdollisimman heikkoihin käsiin.
Ensimmäinen ei ollutkaan vaikeata.
Sillä väkevät germaanit halveksivat barbaariylpeydessään kaikkia salaisia ja julkisia vihollisia. Me olemme nähneet, kuinka vaikeata oli saada muuten niin teräväpäinen ja selväjärkinen Totilakin huomaamaan uhkaavaa vaaraa. Ja Hildebadin ylpeä itseluottamus oli kuvaava goottien taholla vallitsevalle yleiselle mielipiteelle.
Puolueitakaan ei tämän kansan keskuudesta puuttunut.
Siellä oli ylpeitä aatelissukuja, baltit monine sukuhaaroineen, johtajinaan herttuat Thulun, Ibba ja Pitza, rikkauksistaan kuulut völsungit, joiden johtajina olivat veljekset, Tuscian herttua Guntaris ja Astan kreivi Arahad, sekä monet muut, jotka loistavien esi-isiensä vuoksi olivat melkein amalien vertaiset ja jotka mustasukkaisen huolellisesti vartioivat asemaansa valtaistuimen ääressä.
Goottien joukossa oli monta, jotka vastenmielisesti sallivat naisen olla holhoojana ja pojan hallitsijana, jotka mielellään olisivat kansan vanhan oikeuden mukaan syrjäyttäneet kuningassuvun ja kohottaneet kilpien päälle jonkun goottien koetelluista sankareista.
Toisaalta oli amaleilla sokeasti uskollisia puoluelaisia, jotka kammoivat sellaista ajatustakin lupauksen rikkomisena.
Lopuksi jakautui koko kansa kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat säälimättömämmät, jotka jo kauan olivat olleet tyytymättömiä Teoderikin ja hänen tyttärensä italialaisille osoittamaan lempeyteen. He tahtoivat, että nyt otettaisiin korvaus siitä, mitä maata valloitettaessa heidän mielestään oli laiminlyöty ja että italialaisia rangaistaisiin julkisella väkivallalla heidän salaisen vihansa vuoksi.
Paljon pienempi oli tietysti lukumäärältään toinen puolue, johon kuuluivat sävyisämmät ja jalomielisemmät gootit. Nämä olivat samoin kuin Teoderik taipuvaisia vastaanottamaan alamaistensa sivistyksen ja koettivat kohottaa itsensä ja kansansa sivistyksessä näiden tasalle.
Tämän puolueen johtajana oli kuningatar.
Tätä naista Cethegus koetti pitää vallassa, sillä heikko naisellinen hallitus heikentää kansan voimaa ja pitäisi vireillä puolueriitoja ja tyytymättömyyttä.
Nykyisen hallituksen suunta esti täydellisesti goottilaisen kansallishengen vahvistumisen.
Hän vapisi ajatellessaan, että joku voimakas mies kokoaisi yhteen tämän kansan voimat.
Monta kertaa huolestuttivat häntä ne suuruuden piirteetkin, jotka ilmenivät tässä naisessa, mutta vielä enemmän ne pidätetyn hehkun kipinät, jotka silloin tällöin välähtivät Atalarikin sielusta. Jos äiti ja poika useammin osoittaisivat sellaisia merkkejä, täytyisi hänen työskennellä yhtä innokkaasti kukistaakseen heidät kuin hän oli työskennellyt heidän valtansa turvaamiseksi.
Mutta toistaiseksi hän huomasi ilokseen, että hänellä oli kieltämätön vaikutusvalta Amalasuntaan.
Tämä oli onnistunut hänelle hyvin helposti.
Ensiksi hän käytti hyvin viekkaasti hyväkseen ruhtinattaren taipumusta syvällisiin, oppineisiin keskusteluihin. Näissä näytti hänet niin usein voittavan ruhtinattaren kaikilla aloilla syvempi viisaus, että Cassiodorus, joka usein oli läsnä tällaisissa väittelyissä, ei voinut olla surkutellen huomaamatta, että tämä kerran niin loistava nero oli hiukan ruostunut oppineen seuran puutteessa.
Mutta Cethegus, tuo täydellinen ihmistuntija, oli oppinut vielä syvemmältä tuntemaan tuon ylpeän naisen sielun.
Amalasuntan suurella isällä ei ollut poikaa, vain tämä ainoa tytär, jonka korviin jo lapsuuden ajoista saakka oli tuon tuostakin tunkeutunut sekä kuninkaan että hänen kansansa toivomus miespuolisesta perillisestä goottien raskasta kruunua kantamaan.
Lahjakkaaseen tyttöön koski kovasti se, että hänet vain sukupuolen vuoksi syrjäytettäisiin mahdollisen veljen vuoksi, joka muka olisi sopivampi, vieläpä arvokkaampikin hallitsijaksi kuin hän. Niinpä hän itki usein lapsena katkerasti sitä, ettei ollut poika.
Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, kuuli hän tietysti vain isänsä suusta tämän loukkaavan toivomuksen. Kaikki muut hovissa ylistivät loistavan ruhtinattaren ihmeellisiä ominaisuuksia, miehekästä sielua ja miehekästä rohkeutta.
Eikä se ollutkaan tyhjää imartelua. Amalasunta oli todellakin kaikin puolin ihmeellinen henkilö. Hänen ajatuksensa ja tahtonsa voima ja varsinkin hänen vallanhimonsa ja kylmä ankaruutensa menivät paljon niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisällä viehkeän naisellisuuden tavallisesti katsotaan liikkuvan.
Tietoisuus siitä, että hän kätensä mukana antaisi miehelleen ylimmän sijan valtakunnassa, kenties kruununkin, ei suinkaan tehnyt häntä nöyremmäksi. Hän ei enää syvimmässään tuntenut kiihkeätä halua olla mies, vaan hän oli vakuuttunut siitä, että hän, nainen, oli yhtä kykenevä kaikkiin elämän ja hallituksen toimiin kuin lahjakkain mies ja kykenevämpi kuin useimmat miehet, että hän oli luotu loistavasti todistamaan vääräksi yleisen mielipiteen naissukupuolen henkisestä alempiarvoisuudesta.
Tämän kylmän naisen avioliitto Eutarikin kanssa, joka oli erästä toista amalien haaraa ja suurilahjainen ja rohkea mies, ei ollut pitkäaikainen — Eutarik kuoli muutaman vuoden kuluttua ankaraa tautia sairastettuaan — eikä liioin onnellinenkaan. Vain vastenmielisesti Amalasunta oli taipunut puolisonsa tahtoon. Leskeksi jäätyään hän tunsi itsensä vapaaksi. Hehkuvan vallanhimoisena hän odotti sitä aikaa, jolloin hän poikansa holhoojana, hallitsijattarena voisi toteuttaa lempituumansa. Hän tahtoi hallita niin, että ylpeimpienkin miesten täytyisi tunnustaa hänen etevämmyytensä.
Me olemme nähneet, kuinka tämä kylmä sielu vallanhimonsa vuoksi kesti suuren isänsä kuolemankin hyvin tyynenä.
Hän ryhtyi hallitukseen mitä suurimmalla innolla ja uutteran toimeliaana.
Hän tahtoi tehdä kaikki itse, kaikki yksin.
Kärsimättömästi hän sysäsi syrjään Cassiodorus-vanhuksen, kun tämä ei kyllin nopeasti voinut seurata hänen ajatustensa lentoa.
Hän ei voinut kärsiä kenenkään miehen neuvoja eikä apua.
Mustasukkaisesti hän vartioi yksinvaltaansa. Vain yhtä neuvonantajistaan hän kuunteli mielellään ja usein. Sitä nimittäin, joka tuon tuostakin julkisesti ylisti hänen miehekästä itsenäisyyttään ja joka vielä useammin tuntui hiljaisuudessa ihailevan sitä, uskaltamatta edes ajatellakaan voivansa hallita häntä. Hän luotti vain Cethegukseen.
Sillä tällä näytti olevan vain yksi kunnianhimo, nimittäin huolellisesti ja innokkaasti toteuttaa kuningattaren kaikki ajatukset ja suunnitelmat. Hän ei koskaan Cassiodoruksen ja goottilaisen puolueen johtajien tavoin vastustanut kuningattaren lempipuuhia. Hän auttoi pikemmin häntä niissä. Hän avusti kuningatarta, kun tämä kokosi ympärilleen roomalaisia ja kreikkalaisia, koetti mahdollisuuden mukaan sulkea nuoren kuninkaan pois hallituspuuhista, poisti vähitellen hovista muka barbaareina isänsä vanhat goottilaiset ystävät, jotka tuntien ansionsa vanhan tavan mukaan lausuivat monta rohkeata moitetta, käytti sotalaivoja, hevosia ja goottilaisen sotajoukon varustamista varten määrätyt rahat tieteitä ja taiteita varten tai Rooman kaunistamiseen, ylläpitämiseen ja varustamiseen. — Sanalla sanoen hän avusti kuningatarta kaikessa, mikä voi vieroittaa tätä kansastaan, tehdä hallituksen vihatuksi ja heikontaa goottien valtaa.
Jos hänellä oli jokin suunnitelma, niin hän osasi aina antaa keskusteluille sen käänteen, että ruhtinatar piti itseään suunnitelman keksijänä ja käski Cetheguksen panna se käytäntöön.