VIIDES LUKU.
Tietysti hänen täytyi saavuttaakseen sellaisen vaikutusvallan ja säilyttääkseen sen olla usein hovissa ja siis kauan poissa Roomasta, usein kauemminkin kuin hänen tuumansa olisivat sallineetkaan.
Sen vuoksi hän koetti saada kuningattaren läheisyyteen henkilöitä, jotka voisivat siellä valvoa hänen etujaan, ilmoittaa hänelle kaikesta ja tarpeen vaatiessa lämpimästi puolustaa hänen tuumiaan.
Niiden jalosukuisten goottilaisten naisten sijaan, jotka harmissaan
lähtivät Ravennasta, täytyi Amalasuntan läheisyyteen saada toisia.
Cetheguksen mieleen juolahti, että hänen pitäisi nyt saada hovinaiseksi
Rusticiana, Symmachuksen tytär ja Boëthiuksen leski.
Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo.
Sillä näiden maankavaltajina mestattujen miesten perhekin oli epäsuosiossa ja karkoitettu kuninkaankaupungista.
Ennen kaikkea täytyi kuningattaren mieli saada käännetyksi.
Tämä onnistuikin heti, sillä jalomielinen ruhtinatar tunsi syvää sääliä tuota syvälle langennutta perhettä kohtaan.
Sitäpaitsi hän ei ollut koskaan sydämessään uskonut näiden jalojen roomalaisten syyllisyyttä, jota ei koskaan saatu täysin todistetuksikaan. Toista heistä, Rusticianan puolisoa, hän kunnioitti oppineena miehenä ja monella alalla opettajanaankin.
Lopuksi Cethegus huomautti, että tällainen menettely, olipa se sitten oikeutta tai armoa, liikuttaisi varmaan kaikkien roomalaisten alamaisten sydämiä. Tällä tavoin saatiin hallitsijatar helposti voitetuksi, ja armo annettiin.
Paljon vaikeampaa oli saada tuomitun ylpeä ja intohimoinen leski taivutetuksi armoa vastaanottamaan.
Sillä koko hänen sielunsa oli niin täynnä raivoa ja kostonhimoa kuningassukua kohtaan, että Cethegus pelkäsi hänen hillitsemättömän vihansa voivan helposti puhjeta ilmi "tyrannin" läheisyydessä.
Rusticiana oli useita kertoja hylännyt armon, vaikka Cetheguksella olikin kaikissa muissa asioissa suuri vaikutusvalta häneen.
Eräänä päivänä hän kuitenkin teki hyvin hämmästyttävän havainnon, joka kaikesta päättäen auttoi prefektin toivomuksen täyttymistä.
Rusticianalla oli melkein kuusitoista-vuotias tytär, Camilla. Tällä oli aito roomalaiset kasvot jalomuotoisine ohimoineen ja kaunismuotoisine huulineen ja kauniit, tummat, säihkyvät silmät. Hänen vasta äsken täydellisesti kehittynyt vartalonsa oli muodoltaan hieno, melkein liian hoikka ja kaikki hänen liikkeensä olivat notkeat ja miellyttävät kuin gasellin.
Tällä rakastettavalla tytöllä oli suuret luonnonlahjat ja vilkas mielikuvitus.
Hän oli rakastanut isäänsä lapsellisen kunnioituksen hartaalla lämmöllä. Tämän kohtalo koski syvästi kukoistukseensa puhkeavan tytön herkkään mieleen. Lohduttamaton suru ja pyhä kaiho, johon lisäksi tuli intohimoinen, isän Italian hyväksi kärsimän marttyyrikuoleman jumaloiminen, täyttivät Camillan unelmat neitseellisen kehityksen aikana.
Ennen perheensä kukistumista hän oli ollut mieluinen vieras kuninkaan hovissa, mutta tuon tapauksen jälkeen hän oli paennut äitinsä kanssa Galliaan, jossa eräs vanha kestiystävä antoi kovia kärsineille naisille turvapaikan useiksi kuukausiksi. Anicius ja Severinus, Camillan veljet, vangittiin ensin ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin sitten ja ajettiin maanpakoon. Heti vankeudesta päästyään he riensivät Bysantin keisarin hoviin, jossa he panivat maan ja taivaan liikkeelle gootteja vastaan.
Kun vainon myrsky oli tauonnut, palasivat naiset Italiaan ja elelivät hiljaisessa surussaan Perusiassa erään vapautetun orjansa talossa. Sieltä Rusticiana, kuten olemme nähneet, löysi tien salaliittolaisten kokoukseen Roomassa.
Kesäkuu oli tullut, vuodenaika, jolloin ylhäisillä roomalaisilla nyt samoin kuin Horatiuksen ja Tibulluksen aikana oli tapana paeta kaupunkien tukahduttavasta ilmasta ja kätkeytyä viileihin huviloihinsa sabinilaisvuorilla tai meren rannalla.
Hemmotellut aatelisnaiset kärsivät huokaillen ahtaan Perusian kuumia katuja myrkyttävää tomua ja hellettä ja ajattelivat kaihomielin ihanoita maatilojaan Florentian ja Napolin luona, jotka olivat yhdessä heidän muun omaisuutensa kanssa joutuneet goottilaisen valtiorahaston omaksi.
Eräänä päivänä tuli uskollinen Corbulo hyvin hämillään Rusticianan luo.
Hän oli jo kauan huomannut, kuinka "patrona" oli kärsinyt olostaan hänen arvottoman kattonsa alla ja kuinka patronan oli täytynyt kärsiä kaikenlaisia vaivoja hänen käsityönsä vuoksi, — Corbulo oli ammatiltaan kivenveistäjä — minkätähden hän oli äsken ostanut vuoristosta Tifernumin luona pienen, hyvin pienen maatilan sekä siihen kuuluvan pienoisen talon.
Tietenkään heidän ei pitäisi ajatella sitä Florentian luona omistamansa huvilan tapaiseksi, mutta siellä lirisi metsälähde, joka ei kuivanut mätäkuun aikanakaan, siellä oli varjoisia tammia ja kornelleja; rappeutuneen Janus-temppelin ympärillä kasvoi rehevä muratti, ja puutarhaan hän oli istuttanut ruusuja, orvokeita ja liljoja, koska "domna" Camilla niistä piti. He voisivat nousta muulien selkään tai kantotuoleihin ja muuttaa huvilaansa kuten muutkin vallasnaiset.
Naiset ottivat kiitollisina tarjouksen vastaan liikutettuina vanhuksen uskollisuudesta, ja Camilla, joka lapsellisen tyytyväisenä riemuitsi tästä pienestäkin vaihtelusta, oli iloisempi kuin koskaan isänsä kuoleman jälkeen.
Kärsimättömänä hän tahtoi matkalle heti paikalla. Jo samana päivänä hän läksikin edeltäpäin Corbulon ja tämän tyttären Daphnidionin seurassa. Rusticianan oli määrä tulla perästä orjien ja tavaroiden kanssa niin pian kuin hän suinkin pääsi.
Aurinko painui jo Tifernumin kukkulain taakse, kun Corbulo taluttaen ohjaksista Camillan muulia saapui metsäylänteeltä sille mäenrinteelle, josta maatalon jo voi nähdä. Hän oli koko matkan iloinnut lapsen hämmästykselle, kun hän sieltä näyttäisi hänelle tuon ihanalla paikalla sijaitsevan talon.
Mutta hän seisahtui hämmästyneenä — hän piti kättä silmiensä edessä aivan kuin ilta-aurinko olisi ne häikäissyt. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän oikeassa paikassa. Ei epäilystäkään! Tuossa oli piennar metsän ja niityn rajalla, tuossa harmaa rajakivi, joka kuvasi vanhaa, suippupäistä rajajumalaa Terminusta. Paikka oli oikea, mutta pientä taloa ei näkynyt missään, vaan sen sijalla tiheitä ruokamänty- ja plataaniryhmiä. Muutenkin oli koko ympäristö muuttunut. Siellä, missä ennen kasvoi kaalia ja nauriita, oli nyt viheriäisiä pensas-aitoja ja kukkapenkereitä. Ja sinne, missä santakuopat ja maantie olivat olleet hänen vaatimattoman maatilansa rajana, oli nyt rakennettu siro huvila.
"Jumalan äiti ja kaikki taivaiset jumalat auttakoot minua", huusi kivenhakkaaja. "Olenko minä loihdittu vai onko tämä seutu loihdittu. Mutta taikatemppuja täällä on tapahtunut!"
Hänen tyttärensä ojensi hänelle nopeasti taikakalun vyöstään, mutta mitään selitystä ei hän voinut antaa, sillä hän oli ensi kerran paikalla. Niinpä ei ollut muuta neuvoa kuin panna muuli mahdollisimman nopeaan liikkeeseen ja rientää paikalle. Juosten isä ja tytär seurasivat ravaavaa "harmajaa" pitkin nurmikkomäkeä.
Kun he tulivat lähemmäksi, löysi Corbulo tosin puuryhmien takana ostamansa talon, mutta niin uusittuna, korjattuna ja kaunistettuna, että hän tuskin tunsi sitä.
Hänen hämmästyksensä seudun muuttumisesta yltyi taas taikauskoiseksi peloksi. Hän jäi seisomaan suu auki, pudotti ohjakset käsistään ja lateli sekä pakanallisia että kristillisiä huudahduksia minkä ennätti, kunnes Camilla keskeytti hänet hämmästyneenä:
"Mutta tämähän on sama puutarha, jossa olemme ennenkin asuneet. Honoriuksen Viridarium Ravennan luona. Samat puut, samat kukkasarat ja tuon lammikon rannalla on samoin kuin Ravennassa meren rannalla Venuksen temppeli! Oi kuinka kaunista! Oi, millaisia muistoja se herättää! Corbulo, kuinka olet sinä saanut tämän kaiken aikaan?"
Ja iloisen liikutuksen kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Kaikki pahat henget piinatkoot minua ja kaikki lemurit, jos minä olen tämän aikaansaanut. Mutta tuollahan tulee Cappadox kampurajalkoineen, vaikka aivan loihtimattomana. Sanoppas nyt, kyklooppi, miten tämä on tapahtunut?"
Jättiläismäinen Cappadox, leveähartiainen orja lönkytti toisten luo suu naurusta leveänä ja kertoi useiden kysymysten ja useiden ihmetyksen huudahdusten keskeyttämänä seuraavan ihmeellisen jutun:
Noin kolme viikkoa sen jälkeen kun Cappadox oli saapunut maatilalle hoitaakseen sitä isäntänsä puolesta, joka oli lähtenyt pitemmälle matkalle Lunan marmorilouhokselle, tuli Tifernumista sinne ylhäinen roomalainen, mukanaan suuri joukko orjia ja työmiehiä sekä lastattuja vaunuja.
Hän kysyi, oliko tämä se tila, jonka perusialainen kivenhakkaaja
Corbulo oli ostanut Boëthiuksen leskeä varten.
Kun tähän kysymykseen oli myöntäen vastattu, sanoi hän olevansa hortulanus princeps, s.o. Ravennan puutarhojen ylihoitaja.
Eräs Boëthiuksen vanha ystävä, joka ei uskaltanut mainita nimeänsä goottilaisen tyrannin pelosta, halusi salaa avustaa vainottuja ja antoi senvuoksi hänen toimekseen koristaa taiteensa kaikilla keinoilla naisten tulevan olinpaikan.
Orja ei saisi turmella aiottua ilahduttamista, minkä vuoksi ihmettelevä Cappadox pidätettiin huvilassa puoleksi hyvyydellä, puoleksi väkivallalla.
Mutta ylihoitaja teki nopeasti suunnitelmansa ja pani työmiehet viipymättä työhön.
Useita läheisiä maa-aloja ostettiin kalliilla hinnalla ja nyt alkoi sellainen repiminen ja rakentaminen, istuttaminen ja kaivaminen, vasaroiminen ja jyskäminen, siistiminen ja maalaaminen, että kunnon Cappadox oli menettää sekä näkönsä että kuulonsa.
Kun hän rupesi kyselemään tai puhumaan, nauroivat työmiehet hänelle vasten silmiä.
Kun hän aikoi poistua paikalta, antoi ylihoitaja viittauksen, ja puolen tusinaa käsiä tarttui heti häneen kiinni.
"Ja" — päätti Cappadox kertomuksensa — "sitä menoa kesti toissapäivään saakka. Silloin he olivat saaneet työnsä valmiiksi ja menivät tiehensä.
"Alussa olin huolissani ja peloissani, kun näin näiden kallisarvoisten ihanuuksien ikäänkuin kasvavan maasta. Minä ajattelin: jos lopuksikin mestari Corbulon täytyy maksaa kaikki nämä, niin surku tulee silloin selkäparkaani! Ja minä tahdoin lähteä ilmoittamaan sinulle tästä.
"Mutta he eivät laskeneet minua minnekään, ja sitäpaitsi olit sinä kaukana kotoasi matkoilla. Ja kun näin, kuinka määrättömästi ylihoitajalla oli rahoja käytettävänään ja kuinka hän viskeli ympärilleen kultakappaleita aivan kuin lapset piikiviä, rauhoituin vähitellen ja annoin asioiden mennä menojaan.
"Nyt voit sinä, herra, — sen kyllä tiedän — panettaa minut jalkapuuhun ja pieksättää minua vitsoilla, vaikkapa vielä skorpioneillakin. Sinä voit tehdä niin. Ja miksi? Siksi, että sinä olet herra ja Cappadox orja.
"Mutta oikein se tuskin lienee, herra, kautta kaikkien pyhimysten ja jumalien! Sillä sinä olet asettanut minut parin kaalipellon hoitajaksi ja katso, ne ovat muuttuneet minun kädessäni keisarilliseksi puutarhaksi."
Camilla oli aikoja sitten laskeutunut muulin selästä ja hiipinyt tiehensä kesken orjan kertomusta.
Ilosta sykkivin sydämin hän kiisi puutarhan, lehtokujien ja talon läpi. Hän leijaili kuin siivillä, ja nopsa Daphnidion töin tuskin jaksoi pysyä hänen mukanaan.
Häneltä pääsi tuon tuostakin iloisen hämmästyksen huudahdus. Joka kerta kun hän pääsi jonkin tien mutkan ohi tai sivuutti jonkin puuryhmän, tuli hänen ihastuneen katseensa eteen taas uusi kuva tuosta Ravennan puutarhasta.
Mutta kun hän taas tuli taloon ja löysi siellä pienen huoneen, joka oli maalattu, sisustettu ja koristettu aivan samalla tavalla kuin vastaava huone keisarillisessa palatsissa, jossa hän oli leikkinyt lapsuutensa viimeiset vuodet ja uneksinut neitosen ensimmäiset unelmat, kun hän näki samat kuvat niinestä kudotuilla esiripuilla, samanlaiset maljakot ja komeat seetripuurasiat ja löysi samanlaiselta, kilpikonnanluusta tehdyltä pöydältä oman pienen, siron lempiharppunsa joutsenensiipineen, silloin valtasivat hänet niin monet suloiset muistot ja vielä enemmän niin suuri kiitollisuus tällaista lämmintä ystävyyttä kohtaan, että hän ilosta itkien vaipui leposohvan pehmeille patjoille. Daphnidion sai tuskin hänet rauhoitetuksi.
"Vielä on olemassa jaloja sydämiä, vielä on Boëthiuksen perheellä ystäviä", sanoi hän kerran toisensa perästä.
Camilla kohotti hartaassa rukouksessa kiitoksensa taivaalle. —
Kun äiti seuraavana päivänä saapui, oli hän melkein yhtä hämmästynyt.
Heti hän kirjoitti Roomaan Cethegukselle ja kysyi, ketä miehensä vanhoista ystävistä hän voisi pitää tänä salaisena hyväntekijänä. Hän toivoi hiljaisuudessa, että Cethegus itse olisi tämän ilon heille valmistanut.
Mutta prefekti pudisti miettiväisenä päätään kirjeen saatuaan ja vastasi heti, ettei hän tuntenut ketään, joka olisi voinut menetellä niin hienotunteisesti. Rusticianan tuli tarkasti ottaa huomioon kaikki jäljet, joiden avulla arvoitus voitaisiin ratkaista.
Se selvisikin hyvin pian. —
Camilla ei väsynyt koskaan puutarhassa samoilemiseen eikä yhä uusien yhtäläisyyksien keksimiseen rakastetun esikuvan kanssa.
Usein hän joutui näillä kävelymatkoillaan puistosta läheisille metsäylänteille. Hänellä oli silloin tavallisesti mukanaan iloinen Daphnidion, joka, samanikäinen kun oli ja ehdottoman uskollinen, pääsi pian Camillan uskotuksi. Usein oli Daphnidion huomauttanut emännälleen, että metsänhenki varmasti seurasi heidän kintereillään, sillä usein kahahti pensaissa kuuluvasti, ja ruohikossa heidän takanaan tai vieressään kuului hiipiviä askelia. Mutta he eivät nähneet ainoatakaan ihmistä eikä eläintä.
Camilla nauroi hänen taikauskolleen ja sai hänet taas lähtemään ulos jalavain ja plataanien viheriään siimekseen.
Eräänä päivänä, kun tytöt menivät kuumuutta pakoon yhä syvemmälle metsään, löysivät he raikkaan lähteen, joka kirkkaana ja runsasvetisenä pulppusi tummasta porfyyrikalliosta. Mutta sillä ei ollut mitään vakinaista uomaa, jonka vuoksi janoiset tytöt saivat helmeilevää vettä vain vaivalloisesti tipan sieltä toisen täältä.
"Vahinko, ettei tätä raikasta juomaa saa mukavammin", huudahti Camilla. "Sinun olisi pitänyt nähdä Triton-lähde Pinetumissa Ravennan luona. Vesisuihku syöksyi niin ihanasti esille pronssisen merenjumalan pullistetuista poskista, ja vesipisarat putosivat ja kokoontuivat ruskeasta marmorista tehtyyn suureen näkinkenkään. Vahinko, ettei se ole täällä!"
Ja he jatkoivat matkaansa.
Muutaman päivän kuluttua he tulivat samalle paikalle.
Daphnidion, joka kulki edellä, seisahtui yht'äkkiä kovasti kiljaisten ja osoitti ääneti sormellaan lähdettä.
Metsälähde oli muutettu taiteelliseksi suihkukaivoksi.
Pronssisesta Triton-päästä syöksyi suihku ruskeasta marmorista tehtyyn siroon näkinkenkään. Daphnidion, joka nyt varmasti uskoi taikatemppuja tapahtuneen, lähti suoraa päätä pakoon.
Hän juoksi pitäen käsiään silmiensä edessä — metsähenkien näkemistä pidettiin suurta onnettomuutta tuottavana — kotiin päin ja huusi emäntäänsä seuraamaan itseänsä.
Mutta Camillan päähän pisti heti eräs ajatus: kuuntelija, joka oli heitä äskettäin seurannut, on varmaankin jossakin lähellä huvitellakseen heidän hämmästyksellään.
Hän silmäsi terävästi ympärilleen. Erään villin ruusupensaan kahisevista oksista putoili lehtiä maahan.
Hän meni nopeasti pensastoon.
Sieltä tuli todellakin häntä vastaan nuori metsästäjä, jolla oli metsästyslaukku ja heittokeihäs.
"Minut on keksitty", sanoi tulija matalalla, ujolla äänellä.
Mutta Camilla peräytyi huudahtaen pelosta. "Atalarik" — sammalsi hän — "kuningas!"
Kokonainen tulva ajatuksia ja tunteita syöksähti hänen päänsä ja sydämensä läpi ja puoleksi taintuneena hän vaipui lähteen viereen nurmelle.
Nuori kuningas seisoi muutamia silmänräpäyksiä pelästyksestä ja ihastuksesta sanattomana maahan vaipuneen hennon olennon vieressä. Hänen hehkuvat silmänsä nauttivat täysin siemauksin noiden kauniiden kasvonpiirteiden ja kauniiden muotojen näkemisestä. Hehkuva puna syöksähti salaman tavoin hänen kalpeille kasvoilleen.
"Oi, hän — hän on minun kuolemani", huokasi hän painaen molemmat kätensä sykkivälle sydämelleen — "nyt tahtoisin kuolla, — kuolla hänen kanssaan".
Camilla liikautti kättään. Se saattoi Atalarikin taas järkiinsä. Hän polvistui neitosen viereen ja valoi lähteestä kylmää vettä hänen ohimoilleen.
Camilla aukaisi silmänsä. "Barbaari — murhaaja", huusi hän, työnsi Atalarikin käden pois, hypähti pystyyn ja juoksi kuin pelästynyt kauris tiehensä.
Atalarik ei seurannut häntä.
"Barbaari — murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki polttavan otsansa käsiinsä.