KUUDES LUKU.
Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.
Mutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.
Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.
Tämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.
Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.
Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen, että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein lapsia silloin.
Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle — tämä tuskin sitä itsekään tiesi — eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin täydellisesti käsitti ja tajusi.
Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen isänsä kamala kohtalo.
Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.
Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.
Sen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.
Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa ennenkaikkea juuri häneen.
Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.
Ja nyt — nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.
Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon ja uudistanut koko huvilan.
Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!
Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi toivoa, että Boëthiuksen tytär —. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään uneen.
Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.
Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.
Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän kuumeista levottomuutta.
Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman käden nojassa, intohimoista kertomusta.
"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä!
Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"
Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään piti puoleksi suljettuina.
"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."
Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"
Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.
"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa — kuuntele minua. Kohtalo, joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa käsiimme parempaa tilaisuutta.
"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu hän minua vastaan ja usein voittaakin.
"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."
"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen tytär? Mieheni verinen varjo —"
"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."
"En koskaan, sen vannon."
"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua — taikka varo sielusi autuutta."
"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"
"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys? Sinun asiaasi minä ajan. Sinun kostoasi minä valmistan. Minulle eivät gootit ole tehneet mitään pahaa. Sinä olet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä. Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi hyvin!"
"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"
"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"
"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hän häntä? Ennemmin kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."
Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.
Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen.
"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.
"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei koskaan suostu."
"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."
He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, mutta
Cethegus esti sen.
"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään ja meni sisään.
Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli neuvottomana levännyt.
Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.
"Sinä tiedät, Cethegus?"
"Kaikki."
"Ja sinä tuot minulle avun."
"Koston minä sinulle tuon, Camilla."
Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.
Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylkääminen.
Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma, etelämaalainen veri.
Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.
"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"
"Sinä itse! Se on suloisempaa."
Hänen silmänsä salamoivat.
"Kenelle?"
"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."
"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"
"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle naiselle maan päällä uskoa.
"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."
"Minua? Minä — voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.
"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."
"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."
"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet. Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen. Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja syöstävä hänet turmioon."
"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. —
Cethegus nousi.
"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että — sinä rakastat kuningasta."
Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön rinnasta.
Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.
"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."
"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."
"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa elää."
Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.
Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.
Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa ja sen hän tietää. Se onnistuu.
"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän, "kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."
"Seurattava kaikessa minun neuvojani."
"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"
"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."
"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."
"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."
"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan —"
"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"
"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:
"Cethegus, sano, olenko kaunis?"
"Kauneimpia naisia maan päällä."
"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."
Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.