ENSIMMÄINEN LUKU.
Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen
Kristuksen.
Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.
Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.
Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui — koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.
Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.
Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.
Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.
Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miestä portaita ylös.
"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.
Hän nosti soihdun ylös — kädensija oli kaunista korinttilaista kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta — ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.
Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva-aaltoon, jotka hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.
Toinen äskentulleista oli, huolimatta jonkinlaisesta sukuyhdennäköisyydestä, piirteiltään aivan toisenlainen kuin soihdunkantaja.
Hän oli muutamia vuosia vanhempi, hänen vartalonsa oli suurempi ja leveämpi, hän oli melkein jättiläinen pituudeltaan ja voimiltaan; pitkin voimakasta häränniskaa valui paksu, ruskea, kiharainen tukka. Kasvoissa ei ollut sitä aurinkoista loistetta, sitä luottavaista iloa ja elämäntoivoa, joka valaisi nuoremman veljen piirteet. Sen sijaan oli koko hänen olennossaan karhumaisen voiman ja karhumaisen rohkeuden leima. Hänen pukunansa oli kulunut sudennahka, jonka yläosa peitti hänen päänsä päähineen tavoin; nahan alla oli yksinkertainen villanuttu, ja oikealla olkapäällään hänellä oli lyhyt, raskas, kovasta tammenjuuresta tehty nuija.
Varovaisin askelin seurasi kolmas, keskikokoinen mies, päättäväinen ja älykäs ulkomuodoltaan. Hänellä oli päällään goottilaisen jalkaväen teräskypärä, miekka ja ruskea vaippa. Hänen sileä, vaaleanruskea tukkansa oli leikattu tasaiseksi otsalta; ikivanha germaaninen tapa, joka jo esiintyi roomalaisten voittopatsaissa ja joka on meidän päiviimme saakka säilynyt saksalaisten talonpoikain keskuudessa. Avomielisten kasvojen säännöllisistä piirteistä, harmaista, terävistä silmistä kuvastui miehevä viisaus ja raitis tyyneys.
Kun hänkin oli ehtinyt temppelin cellaan ja tervehtinyt vanhusta, huudahti soihdunkantaja vilkkaasti:
"No, mestari Hildebrand, mahtaa olla ihana seikkailu, johon sinä olet meidät kutsunut tällaisena myrskyisenä yönä ja tähän taiteen ja luonnon erämaahan! Puhu — mitä on tekeillä?"
Vastauksen asemesta vanhus kääntyi viimeksi tulleen puoleen ja kysyi:
"Missä on neljäs, jonka kutsuin?"
"Hän tahtoi kulkea itsekseen. Hän käski meidät kaikki luotaan; tunnethan sinä hänen tapansa."
"Tuolla hän tulee", huudahti kaunis nuorukainen, viitaten kummun toista puolta kohti.
Osoitetulta suunnalta tulikin ulkomuodoltaan hyvin omituinen mies.
Soihdun loiste valaisi aavemaisen kalpeita kasvoja, jotka tuntuivat olevan aivan verettömät; pitkät, kiiltävän mustat suortuvat valuivat peittämättömästä päästä hartioille epäjärjestyksessä kuin mustat käärmeet; hyvin kaarevat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat suuria, tummia, surumielisiä silmiä, jotka kuvastivat hillittyä hehkua; kotkannenä laskeusi terävin piirtein hienoa, sileäksiajeltua ylähuulta kohti; suun piirteistä kuvastui hillitty suru.
Vartalo ja ryhti olivat aivan nuorekkaat, mutta tuska näytti ennen aikojaan kypsyttäneen hänen sielunsa.
Hänellä oli mustasta teräksestä tehty rengaspanssari ja sääriraudat ja oikeassa kädessä säkenöi sotakirves, jonka varsi oli pitkä, keihäsmäinen. Hän tervehti toisia vain päätään nyökäten ja asettui vanhuksen taakse, joka nyt antoi noille neljälle miehelle merkin tulla lähelle pylvästä, jossa soihtu oli, ja alkoi hiljaisella äänellä:
"Olen valinnut tämän kokouspaikan, koska vakavia sanoja on puhuttava kuuntelijoita pelkäämättä ja uskollisille miehille, jotka voivat auttaa.
"Olen katsellut kaiken kansan seasta miehiä kuukausmääriä — teidät olen valinnut, te olette oikeat.
"Kun olette kuulleet, mitä minulla on sanomista, huomaatte itsekin, että teidän on oltava vaiti tästä yöstä."
Kolmas, hän, jolla oli teräskypärä, katsoi vanhusta vakavasti ja sanoi tyynesti: "Puhu, me kuuntelemme ja olemme vaiti. Mistä tahdot puhua kanssamme?"
"Kansastamme, tästä goottien valtakunnasta, joka on perikadon partaalla."
"Perikadon?" huudahti vaalea nuorukainen vilkkaasti.
Hänen jättiläismäinen veljensä hymyili ja kohotti kuunnellen päätään.
"Niin, perikadon", huudahti vanhus, "ja te kaikki voitte ylläpitää sitä ja pelastaa sen".
"Taivas antakoon sanasi anteeksi!" huudahti vaalea innokkaasti, "onhan meillä kuninkaamme Teoderik, jota hänen vihollisensakin kutsuvat suureksi, maailman ihanin sankari, viisain ruhtinas? Onhan meillä tämä hymyilevä Italian maa kaikkine aarteineen? Mitä on maailmassa goottien valtakunnan veroista?"
Vanhus jatkoi: "Hildebrand, Hildungin poika tietää parhaiten, minkä arvoinen ja kuinka suuri on kuningas Teoderik, kallis herrani ja rakas poikani.
"Kuudettakymmentä vuotta sitten minä kannoin hänet näillä käsivarsilla hoipertelevana poikasena isänsä luo ja sanoin: tämä on voimakas vesa — sinä saat iloa hänestä.
"Ja kun hän kasvoi suuremmaksi, veistin hänen ensimmäisen nuolensa ja pesin hänen ensimmäisen haavansa! Minä saatoin häntä kultaiseen Bysantin kaupunkiin ja varjelin häntä siellä ruumiin ja sielun puolesta.
"Ja kun hän kukisti tämän ihanan maan, kuljin hänen edellään askel askeleelta ja pidin kilpeä hänen edessään kolmessakymmenessä taistelussa.
"Tosin hän on sittemmin saanut oppineempia neuvonantajia ja ystäviä kuin hänen vanha aseenkantajansa on, mutta tuskinpa ketään viisaampaa ja varmaankaan ei uskollisempaa.
"Kuinka väkevä hänen käsivartensa oli, kuinka terävä hänen silmänsä, kuinka selvänäköinen hänen päänsä, kuinka hirmuinen hän oli kypärä päässä, kuinka ystävällinen pikarin ääressä, kuinka hän voitti pienen kreikkalaisenkin viisaudessa, kaiken sen olen huomannut satoja kertoja, kauan ennenkuin aurinko näki sinua, nuori haukka, joka et ole vielä lähtenyt pesästäsi.
"Mutta vanhan kotkan siivet ovat heikentyneet!
"Hänen sotavuotensa painavat häntä — sillä hän ja te ja teidän sukunne, te ette jaksa enää kestää vuosia niinkuin minä ja leikkitoverini — hän on sairaana, merkillisesti sairaana ruumiin ja sielun puolesta kultaisessa salissaan tuolla alhaalla korppikaupungissa.
"Lääkärit sanoivat, että, olkoon hänen käsivartensa kuinka voimakas tahansa, mikä sydämen lyönti tahansa voi tappaa hänet kuin salama ja minä iltana tahansa hän voi mennä alas kuolleiden valtakuntaan.
"Ja kuka on silloin hänen perillisensä, kuka tukee silloin tätä valtakuntaa? Amalasunta, hänen tyttärensä, ja Atalarik, hänen tyttärensä poika — nainen ja lapsi."
"Ruhtinatar on viisas", sanoi kolmas, hän, jolla oli kypärä ja miekka.
"Niin, hän kirjoittaa kreikankielellä keisarille ja puhuu roomankieltä hurskaan Cassiodoruksen kanssa. Minä luulen, ettei hän edes ajattelekaan gootinkielellä. Voi meitä, jos hän on peräsimessä myrskyssä."
"Mutta minä en näe missään myrskyä, vanhus", nauroi soihdunkantaja ja pudisti kiharoitaan. "Mistä se puhaltaisi? Keisari on taas sovussa, Rooman piispan on kuningas itse asettanut paikoilleen, frankkilaiset ruhtinaat ovat hänen sisarensa poikia, italialaisilla on meidän hallituksemme aikana paremmat olot kuin koskaan ennen. Minä en näe missään vaaraa."
"Keisari Justinus on vain heikko ukko", sanoi miekkamies yhtyen edelliseen, "minä tunnen hänet".
"Mutta hänen veljensä poika, piakkoin hänen jälkeläisensä ja jo nyt hänen oikea kätensä, — tunnetko hänetkin? Tutkimaton kuin yö ja petollinen kuin meri on Justinianus — minä tunnen hänet ja pelkään hänen tuumiaan. Olin viimeisen lähetystön mukana Bysantissa: hän tuli meidän seuraamme: hän luuli minun olevan liiaksi juovuksissa — narri, hän ei tiedä kuinka paljon Hildungin poika jaksaa juoda! — ja kyseli minulta kaikesta, tarkkaan kaikesta, mitä tarvitsee tietää — kukistaakseen meidät! Niin no, minulta hän sai tietenkin tarkan selon! Mutta sen tiedän yhtä varmasti kuin nimenikin: se mies aikoo vallata takaisin tämän maan, tämän Italian, eikä hän jätä jäljelle gootin jalanjälkeäkään."
"Jos hän voi", murisi vaalean veli.
"Sinä olet oikeassa, Hildebad ystäväni, jos hän voi; ja hän voi paljon.
Bysantti voi paljon."
Edellinen kohautti olkapäitään.
"Tiedätkö sinä kuinka paljon?" kysyi vanhus suutuksissaan. "Kaksitoista pitkää vuotta oli suuri kuninkaamme sodassa Bysantin kanssa eikä voittanut sitä. Mutta silloin et sinä ollut syntynytkään", hän lisäsi tyynesti.
"Tosin kyllä!" — tuli veli toiselle avuksi. — "Mutta silloin olivat gootit yksin vieraassa maassa. Nyt emme enää ole yksin: meillä on kotipaikka, Italia; meillä on aseveljiä, italialaiset."
"Italia, kotipaikkamme!" huudahti vanhus katkerasti, "siinä onkin hulluus; italialaiset auttajamme Bysanttia vastaan! Sinä nuori hullu!"
"Ne ovat kuninkaamme omat sanat", vastasi moitittu.
"Niin, niin, minä tunnen kyllä tämän hullun lörpötyksen, joka saattaa meidät kaikki turmioon. Muukalaisia olemme me täällä, muukalaisia tänään samoin kuin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin laskeuduimme noilta vuorilta, ja muukalaisina pysymme tässä maassa tuhannen vuoden kuluttuakin. Me olemme täällä barbaareita ikuisesti."
"Niin kyllä, mutta miksi pysymme barbaareina, kenenhän syy se on, jollei omamme? Miksi emme ota oppia heistä?"
"Ole ääneti", ärjäsi vanhus vihasta vavisten, "pidä sisässäsi, Totila, sellaiset ajatukset: ne ovat olleet taloni kirouksena." Hän sai vaivoin itsensä levolliseksi ja jatkoi:
"Verivihollisiamme ovat italialaiset eivätkä veljiämme. Voi meitä, jos luotamme heihin. Voi, jos kuningas olisi tehnyt neuvoni mukaan voittonsa jälkeen ja tappanut kaikki, jotka voivat kantaa miekkaa ja kilpeä, jokeltavasta pojasta loruilevaan vanhukseen saakka! He vihaavat meitä iankaikkisesti. Ja heillä on oikeus. Mutta me, jotka ihailemme heitä, olemme hulluja."
Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen oli tullut totiseksi ja kysyi: "Etkö pidä ollenkaan mahdollisena ystävyyttä meidän ja heidän välillänsä?"
"Ei voi rauhaa syntyä Gautin poikien ja etelän kansan välille! Mies tulee lohikäärmeen kultaluolaan ja painaa lohikäärmeen pään maahan rautakädellä. Lohikäärme kerjää henkeänsä. Mies säälii hänen kiiltäviä suomuksiaan ja sallii silmänsä hekkumoida luolan aarteissa. Mitä tekee myrkyllinen käärme? Niin pian kuin voi, hän pistää miestä takaapäin niin, että säästäjä kuolee."
"Niinpä tulkoot nämä pikku kreikkalaiset", huudahti jättiläismäinen Hildebad, "ja näyttäkööt nämä kyykäärmeen sikiöt meille kieltään. Me muserramme heidät — noin!" ja hän nosti nuijansa ja pudotti sen alas, niin että marmorilevy meni sirpaleiksi ja vanhan temppelin perustukset vapisivat.
"Niin, koettakoot vain" — huusi Totila ja hänen silmistään loisti sotainen tuli, joka teki hänet vielä kauniimmaksi.
"Jos nämä kiittämättömät roomalaiset pettävät meidät, jos petolliset bysanttilaiset tulevat —" hän katsoi lemmekkään ylpeästi väkevään veljeensä — "katso, vanhus, meillä on miehiä vahvoja kuin tammi."
Vanha aseenkantaja nyökäytti päätään mielihyvästä:
"Niin, Hildebad on hyvin vahva, vaikka ei niin vahva kuin Vinitar ja Valamer ja ne muut olivat, jotka olivat nuoria silloin kuin minäkin. Pohjoismaalaisia vastaan on voima hyvä olemassa. Mutta nämä etelämaalaiset" — hän jatkoi tukahdutetulla vihalla — "taistelevat torneista ja muurien harjalta. He pitävät sotaa laskuesimerkkinä ja laskevat lopuksi kokonaisen sotajoukon sinun sankareitasi nurkkaan, josta ne eivät voi liikkua eteen eikä taaksepäin. Bysantissa tunnen erään sellaisen laskumestarin, joka ei ole mikään mies ja kuitenkin voittaa miehet. Tunnethan sinäkin hänet, Vitiges?" — Tämän kysymyksen hän teki miekkamiehelle.
"Minä tunnen Narseksen", sanoi tämä tullen totiseksi ja miettiväiseksi.
"Sanasi ovat, ikävä kyllä, totta, Hildungin poika, aivan totta.
"Sellaista on jo usein minunkin mielessäni väikkynyt, mutta epäselvänä ja himmeänä, pikemmin epämääräisenä pelkona kuin ajatuksena.
"Sanasi ovat eittämättömät: kuningas on haudan partaalla — ruhtinatar puoleksi kreikkalainen nainen — Justinianus väijymässä — italialaiset kavalat kuin käärmeet — Bysantin sotapäälliköt ovat taikureita, mutta" — hän henkäsi syvään — "me emme ole yksin, me gootit. Viisas kuninkaamme on hankkinut itselleen ystäviä ja liittolaisia ylenmäärin. Vandaalien kuningas on hänen lankonsa, länsigoottien kuningas hänen tyttärensä poika, burgundien, herulien, tyyringien ja frankkien kuninkaat ovat hänen sukulaisiaan, kaikki kansat kunnioittavat häntä isänään, sarmaatit, vieläpä kaukaiset eestitkin Itämeren rannalla osoittavat hänelle kunnioitustaan lähettämällä hänelle turkiksia ja keltaista merenpihkaa. Onko kaikki tämä —"
"Kaikki tämä ei ole minkään arvoista, vain tyhjää imartelua se on ja kirjavaa romua. Auttaisivatko eestit merikultineen meitä Belisariusta ja Narsesta vastaan? Voi meitä, jollemme voi voittaa yksin. Nämä langot ja vävyt imartelevat niin kauan kuin he vapisevat, ja kun he eivät enää vapise, he alkavat uhata. Minä tunnen kuninkaiden uskollisuuden! Meillä on vihollisia joka puolella, julkisia ja salaisia, eikä ketään ystäviä paitsi me itse."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kaikki huolellisesti punnitsivat vanhuksen sanoja. Ulvoen myrsky riehui rapautuneiden patsaiden ympäri ja tärisytti murentunutta temppelirakennusta.
Vitiges puhui ensin; kohottaen silmänsä maasta hän sanoi levollisella ja varmalla äänellä: "Vaara on suuri, mutta ei mahdoton välttää, toivoaksemme. Varmaankaan et ole kutsunut meitä tänne sitä varten, että vaipuisimme toimettomina epätoivoon. Apua täytyy saada, sano siis mistä luulet sitä saatavan?"
Vanhus meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä: "Urhoollinen Vitiges, Valtarin poika, minä tunsin sinut ja tiesin hyvin, että sinä ensin löytäisit miehevän luottamuksen sanan; minä uskon kuten sinäkin; vielä on apu mahdollinen ja sen saamista varten olen kutsunut teidät tänne, missä ei yksikään italialainen voi meitä kuulla. Puhukaa nyt ja antakaa neuvonne, sitten minä sanon sanottavani."
Kun kaikki olivat vaiti, hän kääntyi mustatukkaisen puoleen.
"Jos sinä ajattelet samoin kuin minä, niin puhu sinäkin, Teja. Miksi olet ollut tähän saakka vaiti?"
"Olen ollut vaiti, koska olen ollut eri mieltä kanssanne."
Toiset hämmästyivät. Hildebrand sanoi: "Mitä sillä tarkoitat, poikani?"
"Hildebad ja Totila eivät näe vaaraa, sinä ja Vitiges näette sen ja toivotte; mutta minä olen nähnyt sen jo aikoja enkä toivo."
"Sinä näet kaiken liian synkkänä; ei pidä koskaan epäillä ennen taistelua", arveli Vitiges.
"Kukistummeko miekka tupessa, taistelutta ja kunniatta?" huudahti
Totila.
"Ei taistelutta, Totila, eikä kunniatta, sen tiedän", vastasi Teja ja siveli hiljaa sotakirvestään. "Me tahdomme taistella niin, että se muistetaan aina; taistelemme kunniakkaasti, mutta voittamatta. Goottien tähti on laskemassa."
"Minusta tuntuu, että se nousee sangen ylös ensin", huudahti Totila kärsimättömänä. "Menkäämme kuninkaan eteen ja puhu sinä, Hildebrand, hänelle kuten olet puhunut meille. Hän on viisas, hän keksii keinon."
Vanhus pudisti päätään. "Ainakin kaksikymmentä kertaa olen puhunut hänelle. Hän ei kuule enää minua. Hän on väsynyt ja tahtoo kuolla. Hänen sielunsa on synkistynyt, en tiedä mistä varjoista. — Mitä mietit, Hildebad?"
"Minä mietin", sanoi tämä ojentautuen pystyyn, "että varustamme kaksi sotajoukkoa niin pian kuin vanha leijona on ummistanut silmänsä. Toisen johtavat Vitiges ja Teja Bysanttiin ja polttavat sen; toisen kanssa menen minä veljineni Alppien yli ja muserran Pariisin, merovingien lohikäärmeenpesän, ainaiseksi. Silloin on rauha idässä ja pohjoisessa."
"Meillä ei ole laivoja, millä mennä Bysanttia vastaan", sanoi Vitiges.
"Ja frankkeja on seitsemän yhtä meikäläistä vastaan", sanoi Hildebrand, "mutta sinä ajattelet urhon tavoin, Hildebad. Mitä sinä neuvot Vitiges?"
"Minä neuvon kaikkia pohjan heimoja tekemään valalla ja panttivangeilla vahvistetun liiton kreikkalaisia vastaan."
"Sinä luotat uskollisuuteen, koska itse olet uskollinen. Ystäväni, vain gootit voivat auttaa gootteja. Kuulkaa minua!
"Te kaikki olette nuoria, teillä on monenlaisia mielitekoja ja monenlaisia iloja. Yksi rakastaa vaimoaan, toinen aseitaan, kolmannella on toivo tai huoli rakastajattarestaan.
"Mutta uskokaa minua, aika tulee — ja hätä voi loihtia sen esille jo teidän nuorina ollessanne — jolloin kaikki nämä ilot, jopa huoletkin muuttuvat arvottomiksi kuin kuihtuneet seppeleet eilisistä juomingeista.
"Monet muuttuvat silloin heikoiksi ja hurskaiksi ja unohtavat maanpäälliset asiat sekä tavoittelevat vain haudan tuolla puolen olevaa.
"Minä en sitä voi, ettekä te, eivätkä monet muutkaan luullakseni.
"Minä rakastan maata vuorineen, metsineen, niittyineen ja kohisevine virtoineen, elämää maan päällä, sen hehkuvaa kiukkua ja pitkää rakkautta, sen sitkeää vihaa ja äänetöntä ylpeyttä.
"Ilmaelämästä tuolla ylhäällä tuulipilvissä, josta kristityt papit opettavat, en tiedä mitään enkä tahdokaan mitään tietää.
"Katsokaa minua. Minä olen lehdetön runko; olen kadottanut kaiken, mikä ilahdutti minua elämässä: vaimoni kuoli monta vuotta sitten, poikani ovat kuolleet, pojanpoikani ovat kuolleet paitsi yhtä, joka on muuttunut italialaiseksi. Ja se on pahempaa kuin kuolema.
"Aikoja sitten ovat surmansa saaneet kaikki, joiden kanssa olin yht'aikaa reippaana poikana ja voimakkaana miehenä. Jopa menee hautaansa ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen ylpeyteni: suuri kuninkaani.
"Nyt saatte kuulla, mikä minua vielä pidättää elämässä.
"Mikä antaa minulle rakkautta ja halua elämään ja mikä minua siihen pakottaa? Mikä ajaa minut, vanhan miehen, nuorukaisen tavoin tänne vuorelle tällaisena myrsky-yönä? Mikä hehkuu kuuman liekin tavoin täällä jäänharmaan parran alla puhtaana rakkautena, taipumattomana ylpeytenä ja uhittelevana suruna? Mikäpä muu kuin palava halu, joka on poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva, kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista, ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja elävät samoin kuin minä.
"Tämä rakkaus kansaan, se yksin säilyy uhriliekin tavoin sydämessä, josta muu hehku on sammunut, se on kallisarvoinen, rakas pyhäkkö, se on ylin jokaisen miehen rinnassa, se on voimakkain mahti hänen sielussaan, uskollinen kuolemaan saakka ja taivuttamaton."
Vanhus oli puhunut innostuneena — hänen hiuksensa liehuivat tuulessa — hän seisoi kuin vanha, jättiläismäinen pappi nuorten miesten keskellä, joiden kädet tapailivat aseita.
Vihdoin Teja sanoi: "Sinä olet oikeassa; tämä liekki hehkuu vielä siinäkin, missä kaikki muu on sammunut. Mutta se palaa vain sinussa, — meissä, — kenties vielä sadoissa veljissämme. Voiko se pelastaa koko kansan? Ei! Ja voiko tämä hehku tarttua suuriin joukkoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin?"
"Voi kyllä, poikani, voi. Kaikki jumalat olkoot kiitetyt, se voi.
Kuulkaa minua!
"Neljäkymmentä viisi vuotta sitten olimme me gootit, useita satoja tuhansia, vaimoinemme ja lapsinemme saarretut Haemus-vuoren rotkoihin.
"Me olimme suurimmassa hädässä.
"Kreikkalaiset olivat kavalasti hyökänneet kuninkaan veljen kimppuun, lyöneet hänen joukkonsa, tappaneet hänet ja vallanneet kaikki ruokavarat, jotka hänen piti tuoda meille. Me oleilimme vuoren rotkoissa ja kärsimme niin kauheaa nälkää, että keitimme ruohoja ja nahkaa ruoaksemme.
"Takanamme oli ylipääsemättömät kalliot, edessä ja vasemmalla meri sekä oikealla ahtaassa solassa meitä kolme kertaa voimakkaampi vihollinen.
"Useita tuhansia meikäläisistä oli kuollut nälkään ja viluun; kaksikymmentä kertaa olimme turhaan koettaneet murtautua mainitusta solasta ulos.
"Olimme joutua epätoivoon.
"Silloin tuli keisarin lähettiläs ja tarjosi meille hengen, vapauden, viiniä, leipää, lihaa — vain yhdellä ehdolla: meidän oli erottava toisistamme ja hajaannuttava ympäri koko Rooman valtakuntaa, kukaan meistä ei enää saisi ottaa goottilaista naista vaimokseen, kukaan ei saisi opettaa lapsilleen meidän kieltämme eikä meidän tapojamme, goottien nimen ja olemuksen piti hävitä, meistä piti tulla roomalaisia.
"Silloin kuningas hyppäsi pystyyn, kutsui meidät kokoon, esitti meille nämä ehdot tulisessa puheessa ja kysyi lopuksi, tahdommeko mieluummin hylätä kansamme kielen, tavat ja elämän vai kuolla hänen kanssaan.
"Hänen sanansa lensivät satoihin, tuhansiin, satoihintuhansiin kuten kulovalkea kuivissa puissa; nuo uljaat miehet päästivät huudon, joka oli kuin tuhatääninen ärjyvä meri, heiluttivat miekkojaan, ryntäsivät solaan, ja kreikkalaiset olivat poispyyhkäistyt ikäänkuin heitä ei olisi ollutkaan. Me olimme voittaneet ja olimme vapaat."
Hänen silmänsä loistivat uljaista muistoista ja vähän ajan perästä hän jatkoi:
"Tämä yksin voi meidät nyt, kuten silloinkin, pelastaa: vasta sitten kun gootit tuntevat taistelevansa korkeimman hyvän puolesta, — nimittäin suojellakseen sitä salaista korua, joka on kansan kielessä ja tavoissa kuin ihmeitä tekevä lähde — he voivat nauraa kreikkalaisten vihaa ja italialaisten petollisuutta.
"Ja ennen kaikkea kysyn teiltä vakavasti ja varmasti: tunnetteko te yhtä selvästi, yhtä täydellisesti, yhtä voimakkaasti kuin minä, että tämä rakkaus kansaamme on korkein hyvämme, ihanin aarteemme ja väkevin kilpemme? Voitteko sanoa kuten minä: kansani on korkein hyväni ja kaikkeni eikä muu mitään; sille tahdon uhrata olemukseni ja omaisuuteni; voitteko ja tahdotteko sanoa niin?"
"Niin voin ja niin tahdon sanoa!" nuo neljä miestä huusivat.
"Hyvä", jatkoi vanhus, "se on hyvä. Mutta Teja on oikeassa: kaikkien goottien tunteet eivät vielä ole samat kuin meidän; mutta apua emme voi toivoa, jollei sama henki innosta kaikkia. Sen vuoksi luvatkaa istuttaa tästä päivästä alkaen tämän hetken vaikutelmaa itseenne ja kaikkiin kansalaisiinne, joiden kanssa olette tekemisissä.
"Monelta, monelta on vieras loisto häikäissyt silmät: monet ovat pukeutuneet kreikkalaiseen pukuun ja ajattelevat roomalaisten tavoin. He häpeävät, että heitä kutsutaan barbaareiksi. He tahtovat unohtaa ja saada muita unohtamaan, että he ovat gootteja — voi niitä hulluja.
"He ovat repäisseet sydämen rinnastaan ja tahtovat elää; he ovat kuin lehdet, jotka ylpeinä irtautuvat rungosta. Tuuli tulee ja ajaa ne lokaan, jossa ne mätänevät. Mutta runko seisoo myrskyssä ja elättää ne lehdet, jotka ovat siinä uskollisina pysyneet kiinni.
"Sen vuoksi teidän on herätettävä kansanne ja neuvottava sitä aina ja kaikkialla.
"Pojille kertokaa isien satuja, heidän taisteluitaan hunnien kanssa, roomalaisvoitoista; miehille kertokaa uhkaavasta vaarasta ja osoittakaa, että kansallisuus on ainoa kilpemme; varoittakaa sisarianne syleilemästä ketään roomalaista tai roomalaisen jälkeläistä; opettakaa vaimojanne ja morsiamianne uhraamaan kaikki, itsensä ja teidät hyvien goottien onnen puolesta. Jos viholliset sitten tulevat, he tapaavat voimakkaan kansan, ylpeän, yksimielisen ja lujan, jota vastaan he pirstoutuvat kuin aallot kallioon. Tahdotteko auttaa minua siinä?"
"Tahdomme", he vastasivat.
"Minä uskon teitä", jatkoi vanhus, "uskon pelkkää sanaannekin. En sitoakseni teitä lujemmin, — sillä mikä sitoo petollista —, vaan koska minä uskollisesti pidän kiinni vanhoista tavoista ja koska paremmin onnistuu se, mikä tapahtuu esi-isien tapojen mukaan:— seuratkaa minua."