TOINEN LUKU.
Tämän sanottuaan hän otti soihdun patsaasta ja kulki vinoon temppelin sisäsalin — cellan — läpi, hajonneen pääalttarin ja aikoja sitten maahan kaatuneiden jumalankuvien jalustain ohi rakennuksen takaosaan — posticumiin. Ääneti kutsutut seurasivat vanhusta, joka johti heidät portaita alas ulkoilmaan.
Muutaman askeleen kuljettuaan he olivat ikivanhan rautatammen luona, jonka mahtavat oksat muodostivat taajan katon myrskyä ja sadetta vastaan.
Tämän puun alla ilmeni katsojien eteen omituinen näky, mikä kuitenkin heti muistutti näille gooteille harmaasta pakanuudesta, kaukaisesta pohjoisesta kodista saakka säilynyttä vanhaa tapaa.
Tammen juurella olevasta ruohikosta oli leikattu useita kyynäröitä pitkä, mutta vain yhtä jalkaa leveä turvekaistale, jonka molemmat päät vielä olivat irrallaan maassa. Keskeltä turvekaistale oli nostettu ilmaan kolmen pitkän keihään avulla, jotka olivat pistetyt maahan pystyyn siten, että keskimmäinen oli jätetty pisimmäksi, joten laite muodosti jonkinlaisen kolmikulmion. Turvekatoksen alle keihäspylväiden väliin mahtui mukavasti joukko miehiä seisomaan.
Turpeen jättämässä vaossa oli kuparikattila täynnä vettä, sen vieressä ikivanha, terävä, kapea uhriveitsi, jonka varsi oli alkuhärän sarvea ja terä piikiveä.
Vanhus meni kattilan luo ja pisti soihdun maahan sen viereen, astui sitten oikea jalka edellä kuoppaan, kääntyi itään päin ja kumarsi päänsä alas; sitten hän viittasi ystäviään luokseen ja asetti sormen suulleen, kehoittaen siten toisia olemaan vaiti.
Ääneti miehet asettuivat vakoon, Vitiges ja Teja vanhuksen oikealle, molemmat veljekset vasemmalle puolelle; kaikki tarttuivat toistensa käsiin muodostaen juhlallisen ketjun.
Sitten vanhus päästi viereistensä, Vitigeksen ja Hildebadin, kädet irti ja laskeutui polvilleen.
Ensin hän otti kouran täyteen mustaa metsämultaa ja heitti sen vasemman olkansa yli.
Sitten hän pisti toisen kätensä kattilaan ja pirskotti vettä taakseen oikealle.
Sen jälkeen hän puhalsi vasten tuulta, joka suhisten leikki hänen pitkässä parrassaan.
Lopuksi hän heilautti soihtua päänsä päällitse oikealta vasemmalle.
Soihdun hän asetti takaisin maahan ja sanoi itsekseen mumisten:
"Kuulkaa minua, vanha maa, läikkyvä vesi, keveä ilma ja leimuava liekki! Kuunnelkaa minua tarkoin ja muistakaa sanani:
"Tässä on viisi miestä Gautin sukua, Teja ja Totila, Hildebad ja
Hildebrand ja Vitiges, Valtarin poika.
"Tää illan hetki tuonut meidät on tänne luomaan liiton veljeyden, mi vahva aina on ja iäisesti. Osa yksi kuin heimon lapsilla vainen meill' olkoon rauhan sekä vainon työssä, yks' toivo elämän, yks' huoli surujen kuin pisara yks', johon veremme siteeks' veljeyden vuodatamme."
Näin lausuen hän paljasti vasemman käsivartensa.
Toiset tekivät samalla tavalla. Aivan toisissaan kiinni viisi käsivartta ojentui kattilan päälle. Vanhus nosti terävän kiviveitsen ja vetäisi äkkiä itselleen ja neljälle muulle kyynärvarteen haavan, niin että kaikkien veri valui punaisina pisaroina kattilaan.
Sen jälkeen he asettuivat entisille paikoilleen ja vanhus jatkoi mumisten:
"Ja valan me vannoen lupaamme oman kaiken uhriksi antaa, kodin, karjan ja kalleudet, ratsun, aseet ja raavahat ja vaimon, lapsen ja lempemme ja voiman, veren ja henkemme, ne goottein heimo meiltä saa, sen onni kallein on. Ja ken se meistä pettää kerran tään valan kieltäin uhrejansa —"
Nyt hän nousi vaosta — hänen viittauksestaan toisetkin — ja siirtyi pois turvekatoksen alta:
"Sen sydänveri juoskoon kostamatta
kuin tää vesi alle ruohoturpeen —"
Hän nosti kattilan ylös, valoi verisen veden siitä vakoon ja jatkoi:
"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon kuin tää raskas ruohoturve."
Hän löi yhdellä iskulla alta tukena olevat keihäänvarret, ja kumeasti äännähtäen raskas turvekatos putosi takaisin vakoon.
Miehet asettuivat käsikkäin turpeelle, ja vanhus jatkoi vilkkaammin:
"Ja sitä miestä, joka ei arvosta tätä liittoa ja valaa ja joka ei auta elämässä veriveljeään kuten omaa veljeään eikä kosta hänen kuolemaansa ja joka kieltäytyy uhraamasta kaikkea goottien hyväksi, jos tarve vaatii ja joku veljistä häntä siihen kehoittaa, kiusatkoot maanalaiset, ikuiset ja hävittävät voimat, jotka viihtyvät maan kamaran vihreän ruohon alla. Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla, missä äiti hyväilee lastaan ja tuuli puhaltaa yli avaran maailman.
"Sanokaa nyt, veljet, niinkö käy kurjalle hylkiölle?"
"Niin hänelle käy", sanoivat toiset.
Juhlallisen hiljaisuuden jälkeen Hildebrand irroitti käsien muodostaman ketjun ja sanoi:
"Ja että tietäisitte, kuinka pyhä tämä paikka on minulle — nyt tästä lähtien teillekin — miksi minä olen kutsunut teidät juuri tänne ja tänä yönä liittoa tekemään —, tulkaa katsomaan."
Näin sanoen hän otti soihdun ja astui toiselle puolelle mahtavaa tammea, jonka juurella he olivat valansa vannoneet.
Vaiti ollen ystävät seurasivat häntä vanhan puun vastaiselle puolelle ja näkivät siellä ihmeekseen leveän avoimen haudan, jonka suulta kansikivi oli vieritetty. Haudan pohjalta loisti aavemaisesti soihdun valossa kolme pitkää, valkeata luurankoa. Sitä paitsi näkyi siellä ruostuneita aseenpalasia, keihäänkärkiä ja kilpiä.
Miehet katsoivat hämmästyneinä vuoroin hautaan, vuoroin vanhusta. Tämä valaisi soihdulla hautaa hyvän aikaa ja sanoi lopuksi levollisesti:
"Kolme poikaani. He ovat levänneet täällä jo neljästäkymmentä vuotta. He kaatuivat tällä vuorella viimeisessä taistelussa Ravennasta. Tänään on sen taistelun vuosipäivä. Riemuiten he syöksyivät keihäisiin — kansansa hyväksi."
Hän vaikeni. Miehet katsoivat liikutettuina eteensä.
Vanhus kohottautui lopuksi pystyyn ja katsoi taivaalle.
"Nyt on kylliksi", hän sanoi, "tähdet kalpenevat, puoliyö on jo aikoja ohi. Menkää te muut takaisin kaupunkiin. Sinä, Teja, jäänet kanssani — sinullehan on ennen muita annettu laulun ja surun lahja — kunniavahdiksi näille kuolleille."
Teja nyökäytti päätään ja istuutui sanaakaan sanomatta haudan partaalle, jossa oli seisonut. Vanhus antoi soihdun Totilalle ja asettui vastapäätä Tejaa kalliolohkareelle. Muut kolme viittasivat käsillään jäähyväiset ja lähtivät kaupunkiin päin totisina ja ajatuksiin vaipuneina.