KOLMAS LUKU.
Muutamia viikkoja edelläkerrotun Ravennan lähistöllä pidetyn yöllisen kokouksen jälkeen oli Roomassa kokous, samoin salainen, samoin yön pimeyden suojassa, mutta sen pitivät aivan toiset miehet ja aivan toisia tarkoituksia varten.
Se pidettiin Via Appian varrella lähellä pyhän Kalixtuksen hautapaikkaa eräässä puoliksi täytetyssä käytävässä katakombeissa, jotka maanalaisine, salaperäisine teineen muodostavat ikäänkuin toisen kaupungin Rooman katujen ja torien alle.
Nämä salaperäiset käytävät — alkuaan hautapaikkoja, jotka usein olivat nuoren kristityn seurakunnan pakopaikkana — ovat niin sotkuiset ja niiden yhtymä- ja päätekohdat sekä ulos- ja sisäänkäytävät niin vaikeat löytää, että niiden sisimpiin sopukkoihin voi päästä vain paikkaan täysin perehtyneen oppaan johdolla.
Mutta ne miehet, joiden salaisia neuvotteluja nyt aiomme kuunnella, eivät pelänneet mitään vaaraa.
Heillä oli hyvä opas.
Silverius, pyhän Sebastianin vanhan kirkon katolinen päädiakoni, oli nimittäin vienyt ystävänsä basilikansa kuorikellarin kautta jyrkkiä portaita myöten alas kirkon välittömässä läheisyydessä olevaan holvikäytävien osaan; ja kerrottiin roomalaisten pappien ensimmäisten marttyyrien ajoista saakka tunteneen tarkoin tämän labyrintin.
Kokouksen osanottajat eivät näyttäneet olevan täällä ensi kertaa.
Paikan kammottavuus ei näyttänyt vaikuttavan heihin vähääkään.
Välinpitämättöminä he nojailivat tuon salaperäisen puolipyöreän huoneen seiniin, jota pronssinen kattolamppu niukasti valaisi. Huone oli maanalaisen käytävän päätekohta. Välinpitämättöminä he kuuntelivat vesipisaroiden tipahtelemista katosta maahan, ja jos heidän jalkansa koskivat siellä täällä valkoisiin, puoleksi maatuneihin ihmisluihin, he potkaisivat ne tieltään välinpitämättömän näköisinä.
Paitsi Silveriusta oli läsnä muutamia muita oikeauskoisia pappeja ja joukko ylhäisiä roomalaisia Läntisen keisarikunnan aatelissuvuista, joilla jo vuosisatoja oli ollut melkein perinnöllisinä valtion ja kaupungin korkeimmat virat.
Ääneti ja tarkkaavaisina he katselivat päädiakonin liikkeitä. Tarkastettuaan kokoontuneita ja silmäiltyään sivukäytäviin, joiden puolipimeässä näkyi vartio pappispukuisia nuoria miehiä, tämä varustautui nähtävästi virallisesti alkamaan kokousta.
Vielä kerran hän meni kookasvartaloisen miehen luo, joka liikkumattomana nojasi vastapäisellä seinällä olevaan patsaaseen ja jonka kanssa hän oli useita kertoja vaihtanut silmäyksiä. Kun tämä oli hänen kysyvään silmäykseensä nyökännyt myöntävästi päätään, hän kääntyi muiden puoleen ja sanoi:
"Rakkaat veljet kolmiyhteisen Jumalan nimeen! Taas olemme kokoontuneet tänne pyhään työhön.
"Edomin miekka on paljastettu päittemme varalta ja kuningas Faarao janoaa Israelin lasten verta. Mutta me emme pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat eivätkä voi sielua tappaa. Enemmän pelkäämme sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.
"Me toivomme yön pimeydessä apua siltä, joka johdatti kansansa korven läpi päivällä pilvenpatsaassa ja yöllä tulenpatsaassa.
"Sen ohessa me tahdomme vahvasti uskoa ja aina mielessämme pitää, että mitä kärsimme, kärsimme Jumalan vuoksi ja mitä teemme, teemme hänen nimensä kunniaksi. Kiittäkää häntä, sillä hän on siunannut ahkeruutemme. Alkumme oli yhtä pieni kuin evankeliumin. Mutta nopeasti kasvoimme kuin puu raikkaan puron äyräällä.
"Peläten ja vapisten kokoonnuimme alussa täällä. Vaara oli suuri, toivo vähäinen. Parhaiden miestemme jalo veri oli vuotanut — tähän uskallamme rohkeasti väittää, että jos me lujana pysymme uskossamme, kuningas Faaraon valtaistuin seisoo kaislaisilla jalustoilla ja kerettiläisten päivät tässä maassa ovat luetut."
"Asiaan!" keskeytti hänet nuori roomalainen, jolla oli lyhyt kiharainen, musta tukka ja säihkyvät, mustat silmät. Hän heitti kärsimättömänä sotavaippansa vasemmalta oikean olan yli, jolloin lyhyt miekka tuli näkyviin. "Asiaan, pappi! Mitä tänään on tehtävä?"
Silverius loi nuorukaiseen silmäyksen, joka oli tosin rauhallinen ja tyyni, mutta josta kuitenkin kuvastui vastenmielisyyttä tuollaista rohkeaa itsenäisyyttä kohtaan. Hän jatkoi ankaralla äänellä:
"Älkööt ne, jotka eivät näy uskovan päämäärämme pyhyyttä, silti häiritkö toisten uskoa, ei ainakaan omien maallisten pyrintöjen vuoksi. Mutta tänään, Licinius, rohkea ystäväni, otetaan liittoomme eräs hyvin tervetullut jäsen. Hänen yhtymisensä on ilmeinen osoitus Jumalan armosta."
"Kenet sinä aiot ottaa? Ovatko valmistavat ehdot täytetyt? Menetkö takuuseen hänestä? Vai onko sinulla muita takeita?" kyseli eräs toinen läsnäolijoista. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli säännölliset kasvonpiirteet ja joka istui aivan levollisena eräällä muurin ulkonevalla osalla sauva jalkojensa välissä.
"Minä takaan hänestä, Scaevola; muuten on hänen olemuksensa riittävä takaus —"
"Siitä ei ole kysymys. Liittomme säännöt vaativat takausta ja minä vetoan niihin", sanoi Scaevola levollisesti.
"Hyvä, hyvä, minä takaan, sinä lainoppineista vaativaisin!" jatkoi pappi hymyillen.
Hän antoi merkin erääseen vasemmanpuoleiseen käytävään.
Kaksi nuorta ostariusta talutti holvin keskiosaan miehen, jonka peitettyyn päähän kaikki suuntasivat katseensa.
Vähän ajan perästä Silverius otti päähineen, joka peitti äsken tulleen päätä ja hartioita.
"Albinus!" huusivat toiset hämmästystä tai vihaa ilmaisevilla äänillä.
Nuori Licinius tarttui miekkaansa, Scaevola nousi hitaasti seisomaan ja joka puolelta kuului hurjia huutoja:
"Kuinka? Albinus? Petturi?"
Aroin katsein solvattu silmäili ympärilleen. Hänen veltot kasvonpiirteensä todistivat synnynnäistä pelkuruutta. Hänen silmänsä kiintyivät pappiin apua anovina.
"Niin, Albinus!" sanoi tämä levollisesti. "Jos jollakin liittolaisista on häntä vastaan sanottavaa, niin puhukoon."
"Kautta kotijumalani", huusi Licinius nopeasti ennen muita. "Tarvitaanko tässä vielä puheita? Tiedämmehän kaikki kuka Albinus on ja mitä hän on. Arka, kurja petturi —." Viha tukahdutti hänen äänensä.
"Solvaukset eivät ole mitään todistuksia", sanoi Scaevola. "Mutta minä kysyn häneltä itseltään, tunnustakoon hän tässä kaikkien läsnä ollessa. Kuinka voit sinä, Albinus, joka yksin meistä kaikista olit syytettynä silloin, kun salaliittomme paljastettiin tyrannille, sallia että noita jaloja miehiä Boëthiusta ja Symmachusta, liittolaisiamme vainottiin, että heidät vangittiin, että heiltä ryöstettiin omaisuus ja että heidät teloitettiin sen vuoksi, että he olivat urhoollisesti puolustaneet sinua raivoavaa raakalaista vastaan? Sitä vastoin sinä, varsinainen syytetty, pelastit itsesi tekemällä häpeällisen valan, ettet enää sekaannu valtion asioihin, ja yht'äkkiä katoamalla. Sano, oletko sinä se mies, jonka pelkurimaisuuden vuoksi nämä isänmaan parhaat kuolivat."
Vastenmielisyyden murinaa kuului joka puolelta. Syytetty oli ääneti ja vapisi. Silveriuskin näytti hetkeksi kadottaneen mielenmalttinsa.
Silloin kohottautui pystyyn mies, joka oli nojautunut pappia vastapäätä olevaan kallioseinään, ja astui askeleen häntä kohti. Tämän miehen läsnäolo näytti vahvistavan papin rohkeutta, ja hän alkoi uudestaan puhua:
"Ystäväni, mitä olette sanoneet, on tapahtunut, mutta se ei ole tapahtunut niin kuin te olette sanoneet. Tietäkää ennen kaikkea, ettei Albinus ole kovin suuressa määrässä syyllinen siihen, mitä on tapahtunut. Hän teki tehtävänsä minun neuvostani."
"Sinun neuvostasi?"
"Uskallatko sinä tunnustaa?"
"Albinusta syytettiin erään orjan petoksen nojalla. Tämä oli tulkinnut
Bysanttiin lähetettyjen kirjeiden salakirjoituksen.
"Tyrannin raivo oli herännyt. Vastustuksen, liittolaisuuden varjokin olisi lisännyt vaaraa.
"Boëthiuksen ja Symmachuksen kiivas esiintyminen oli jaloa, mutta hullua.
"Sillä se osoitti raakalaisille koko Rooman aateliston mielialan, se osoitti, ettei Albinus ollut yksin.
"He menettelivät vastoin minun neuvojani ja saivat, ikävä kyllä, maksaa sen hengellään.
"Heidän intonsa olikin aivan turha, sillä Herran käsi riisti yht'äkkiä petollisen orjan pois elävien joukosta, ennenkuin hän ennätti tehdä lisää tunnustuksia, ja Albinuksen kirjeet ennätettiin hävittää ennen hänen vangitsemistaan. —
"Mutta uskotteko te, että Albinus olisi voinut olla ääneti kidutuspenkillä, kuoleman uhatessa, jos hän olisi voinut pelastaa itsensä ilmaisemalla muut liittolaiset?
"Sitä te ette usko, eikä Albinus sitä itsekään uskonut.
"Sen vuoksi täytyi ennen kaikkea voittaa aikaa ja välttää kidutusta.
"Se onnistui mainitun valan avulla.
"Mutta sillä aikaa vuoti Boëthiuksen ja Symmachuksen veri. Heitä ei voitu pelastaa. Heidän vaitiolostaan kidutuspenkilläkin olimme varmat.
"Albinus pääsi vapaaksi vankeudestaan ihmeen avulla kuten pyhä Paavali
Filippin luona.
"Kerrottiin hänen paenneen Ateenaan, ja tyranni tyytyi siihen, että hän kielsi Albinuksen palaamasta Italiaan.
"Mutta kolmiyhteinen Jumala oli varannut hänelle pakopaikan tänne temppeliinsä, kunnes pakolaisellekin vapautuksen hetki lyö.
"Pyhän turvapaikan yksinäisyydessä on Herra ihmeellisesti kääntänyt miehen sydämen. Huolimatta kuolemanvaarasta, joka kerran ennen on häntä uhannut, hän astuu taas piiriimme ja tarjoaa Jumalan ja isänmaan palvelukseen suunnattoman omaisuutensa.
"Kuulkaa: hän on lahjoittanut kaikki maatilansa pyhän Maria Majorin kirkolle liiton tarkoitusperää varten käytettäväksi.
"Halveksitteko hänen miljooniaan?"
Hämmästyksestä kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Lopuksi Licinius huudahti: "Pappi, sinä olet viisas kuin — pappi, mutta minua ei sinun viisautesi miellytä."
"Silverius", sanoi lainoppinut, "ota sinä miljoonat. Sinä voit sen tehdä. Mutta minä olin Boëthiuksen ystävä, minun ei sovi olla tuon pelkuriraukan kanssa tekemisissä. Minä en voi antaa hänelle anteeksi. Vie hänet pois!"
"Vie hänet pois", kaikui joka taholta. Scaevola oli lausunut kaikkien mielipiteen. Albinus kalpeni. Silveriuskin vapisi näiden vihan ilmausten johdosta. "Cethegus", hän kuiskasi hiljaa apua anoen.
Silloin astui joukon keskelle mies, joka oli tähän saakka ollut vaiti ja kylmän yliolkaisesti silmäillyt puhujia.
Hän oli pitkä ja laiha, mutta voimakas. Rinta oli leveä ja lihakset terästä.
Toogan purppurareunus ja koristellut sandaalit ilmaisivat rikkautta, arvoa ja aistia, mutta muuten pitkä, ruskea sotilasviitta peitti alusvaatteet.
Hänen päänsä oli niitä, joita ei unohda kerran nähtyään.
Paksu, vielä kiiltävän musta tukka oli roomalaistavan mukaan leikattu lyhyeksi ja kammattu kaarevan, hiukan liian leveän otsan ja jalomuotoisten ohimoiden yli. Kapeat silmät olivat syvällä hienojen silmäripsien peitossa ja niiden epämääräisessä tummanharmaassa syvyydessä läikkyi kokonainen meri hillittyjä intohimoja. Ennen kaikkea kuvastui niistä mitä kylmin itsehillintä.
Teräväpiirteisten, parrattomien huulten ympärillä väreili ylpeä ylenkatse Jumalaa ja koko hänen maailmaansa kohtaan.
Kun hän astui esiin ja ylhäisen levollisesti silmäili kiihoittuneita miehiä, kun hän alkoi käskevän ja sangen vähän imartelevan puheensa, tunsivat kaikki kokoontuneet hänen etevämmyytensä. Harvat ihmiset voivatkin olla hänen läheisyydessään tuntematta alemmuuttaan.
"Miksi te kinastelette", hän sanoi, "asioista, joiden täytyy tapahtua. Sen, joka haluaa päämäärään, täytyy tyytyä välikappaleihin. Ettekö te tahdo antaa anteeksi? Sama se. Se ei merkitse mitään. Mutta teidän täytyy antaa anteeksi. Ja te voittekin tehdä sen. Minäkin olin vainajain ystävä, kenties läheisin. Ja kuitenkin — minä tahdon unohtaa. Minä teen sen juuri sen vuoksi, että olin heidän ystävänsä. Se heitä, Scaevola, rakastaa, se yksin, joka kostaa heidän puolestaan. Koston vuoksi — Albinus, kätesi."
Kaikki olivat vaiti enemmän puhujan itsensä kuin hänen esittämiensä syiden vuoksi.
Lainoppinut vain huomautti vielä:
"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"
"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne."
Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.
Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.
Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"
"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En voi nähdäkään tuota kurjaa."
"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä — minä tahdon."
Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.
Hän astui käytävän kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki.
"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme ja lakejamme."
"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt näkisi."
Hän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.
"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?"
Kaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.
Cethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.
Hän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.
Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton jäsen."
"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan.
"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on aika erota.
"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on
Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.
Se lähetetään Belisariukselle.
"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.
"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää kuninkaansa mielen gootteja vastaan.
"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä. Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa huomattavia nimiä.
"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei saa. —
"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet pois. Silloin koittaa vapauden päivä.
"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.
"Herran siunaus olkoon kanssanne."
Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien uloskäytäviin.