NELJÄS LUKU.
Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.
Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen välittömässä yhteydessä.
Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan olevan lampun ääressä.
Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.
Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.
Ei piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.
Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä, oli nähtävästi pakanuuden aikana — mikä näkyi pitkin seiniä olevista pehmeistä lavitsoista — ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan ylistää.
Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten tyyssija.
Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.
Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.
Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.
Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, tämän käden tuon kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"
Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.
Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta."
"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua — suutelithan minua. Ja kuka voi — silloin — tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään — tuskin itseäsikään. Synti oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti totella pirullista tahtoasi."
Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.
Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.
Asia näytti häntä kiinnostavan.
Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.
"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään ihmeellistä ja — sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi.
"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.
"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.
"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä. Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa kestää liian kauan.
"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä
Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."
Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa ovelle.
Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille, katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.
Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.
"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja asiakirjoja.
"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"
Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena ilmaista liiton muille jäsenille.
"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."
"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."
"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet.
"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin yksityisestä.
"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."
"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten syömään persialaista omenaa.
Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.
Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön valvominen eivätkä muut ponnistukset.
Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.
"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä omatunto, siinä koko arvoitus."
"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies minusta arvoitus."
"Sitä toivonkin."
"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"
"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus muille ja — itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."
"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit — into palvella Jumalaa."
"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.
"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä ja —"
"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt, hän voi heitä hallita.
"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.
"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.
"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen sinulle ja antaisin itseäni hallita — jos vain voisin sen keksiä.
"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.
"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan, heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin — sinä ja minä."
Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja ryyppäsi hiukan viiniä.
"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.
"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."
"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa —"
"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi, ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä Silverius tahtoo."
Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.
"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä edelleen."
Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: — "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin säilytettyä, mutta liian makeaa. —
"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle — keisaria — Justinianusta, — vaan — jotain muuta?"
"Joko" — Silverius sanoi innokkaasti — "Länsi-Roomalle omaa keisaria —"
"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin kädessä —"
"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota —"
"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.
"Hyvin, ystäväni.
"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.
"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi raakalaisia!"
Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.
"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."
Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.
Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina pysyisi sinä."
Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen Forum romanumista.
Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.
Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.
"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?
"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin täytyy tehdä sitä, mitä teen.
"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.
"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.
"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."
Näin sanoen hän meni taloonsa.
Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.
Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja luki:
"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus
Aurelius Cassiodorukselta.
"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.
"Saat erittäin tärkeän valtionviran.
"Riennä heti Ravennaan."