VIIDES LUKU.
Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, epäkodikkaassa.
Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.
Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä kadonnut.
Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli.
Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.
Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.
Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa.
Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.
Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään sieltä.
Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.
Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen, väkirikkaaseen kaupunkiin.
Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.
Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana tunteena.
Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.
Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana — lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä — oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.
Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen, eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.
Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka — jolloin ensin nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin — vilkkaassa liikkeessä.
Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.
Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.
Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.
Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties pahempaakin.
Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.
Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.
Edellinen laski sisään Cetheguksen.
Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen, tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet sisään.
Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä täällä nojasi joku vanhempi mies — kuolevan sankarin asetovereita — akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.
Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryöstöltä.
Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.
Hän meni edelleen.
Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita, kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.
Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, — sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta päässyt länsigoottien valtaistuimelle — sekä sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.
Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.
He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään mielenlaatuun.
Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi.
Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen — sairaskammion etuhuoneeseen.
Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä. Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.
Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.
Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä, ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta.
Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa, goottien valtakunnan perillinen.
Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa.
Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan, eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.
Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan suvun jäsenet.
Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa.
Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.
Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua.
Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, — vai oliko hän neito? — hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.
Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.
Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.
Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä olennosta.
Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.
Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.
Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan eloon.
Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien valtakunnassa.
Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi kunnioittavasti.
Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.
"Millainen päivä?" valitti Cassiodorus.
"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii voimaa ja mielenmalttia".
"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", — sanoi ruhtinatar, irroittautuen Atalarikista — "ollos tervehditty".
Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat aivan kirkkaat.
"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa", sanoi Cethegus.
"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen sieluansa", oikaisi Cassiodorus.
"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua kreikankielelle."
"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar, palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3). Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian käännös ilmestyi."
Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan. Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:
"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut; lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."
"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.
"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen. Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" — ja hän veti otsansa ryppyihin tätä ajatellessaan.
"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan", välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen —"
"Kiittämättömät kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.
"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan kaupunkien. Mutta minä pelkään — Roomaa ja roomalaisia."
Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.
"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti vastaan — ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten. Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.
"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman oman keisarin hyväksi."
Cethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.
"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle — tarkoitan pojalleni —, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat, pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.
"Tähän toimeen on Cassiodorus — ehdottanut sinua. Sano, otatko sen toimen vastaan?"
Ruhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.
Cethegus kumartui ottamaan sen ylös.
Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.
Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.
Oliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?
Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?
Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman keisarin? Kuka siksi tulisi?
Vai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.
Pitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle hyödyksi?
Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui. Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."
"Hyvä on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.
"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus, "niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren läpi nähnyt sydämeni."
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Amalasunta.
"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten mielelläni näe barbaareja — anteeksi — gootteja Italian hallitsijoina."
"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi roomalaiselle."
"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.
"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.
"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.
"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden vuoksi.
"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.
"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta."
"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat."
Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen allekirjoituksensa puuttuu vielä."
Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan nimesi, poikani."
Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.
Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.
"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten luota tuohon kylmään roomalaiseen — ei, en luota sinuun ollenkaan, sinä ylpeä mies —. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee vuosisadan suurin sankari — ja te ajattelette vain hänen kuninkaallisen perintönsä jakoa."
Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista tukkaansa.
Kauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.
Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"
"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."
Ja hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.
Sillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.
"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään mahti maailmassa voi häntä pakottaa."
Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta kuninkaan makuukammioon, avautui.
Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.