KUUDES LUKU.
Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.
Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita. Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että koristeissa vallitsi painostava komeus.
Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen yksinkertainen vuode.
Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka — vandaalikuninkaan lahja Afrikasta —, ilmaisivat sairaan kuninkaallista arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja melkein karkean jykeviä.
Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.
Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa häneen päin.
Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja. Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen, mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.
Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat jättiläismäistä sairaanhoitajaa.
Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.
"Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".
Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa vasten.
"No, vanhus; nouse. Täytyykö minun lohduttaa sinua?"
Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä, "minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja lyydialaisilla puoskareilla.
"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.
"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo tänään? Ennen yötä?"
Ja hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.
Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset voimansa.
"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla", hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe enää auringonlaskua."
"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.
"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.
"Ja minähän tarvitsen aikani."
"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?" kysyi Hildebrand pahalla tuulella.
"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan."
"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä kuolet sankarikuninkaan tavoin."
"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua auttaa."
"Mutta nyt — kuka on sinua auttanut?"
"Jumala ja minä itse. Kuule!
"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"
"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta."
"Oletko sinä sen uskonut?"
"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta."
"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen suuresti.
"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet luullut?"
"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka puolella."
Sairas rypisti kulmakarvojaan:
"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."
"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti vanhus.
"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heitä kohtaan."
Hän huokasi ja vaikeni.
"Miksi olet levoton?"
"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä — niin olkoon se minun syyni."
"Suuri kuninkaani!"
"Mutta Hildebrand, eräänä yönä, jolloin niinikään valvoin, huolehdin ja huokailin valtakuntani vaaroja, — silloin tuli sieluni silmien eteen toisen virheen muisto, ei hyvyydestä vaan kunnianhimosta tehdyn virheen, verisen väkivallan muisto. Ja voi, voi minua, jos goottien kansa joutuu perikatoon Teoderikin rikosten vuoksi! — Hänen, hänen kuvansa näyttäytyi minulle."
Sairas puhui nyt vaivalloisesti ja näytti hetken ajan levottomalta.
"Kenen kuva? Ketä sinä tarkoitat?" kysyi vanhus hiljaa, kumartuen eteenpäin.
"Odovakaria", kuiskasi kuningas.
Hildebrand painoi päänsä alas. Synkän äänettömyyden jälkeen Teoderik jatkoi vihdoin:
"Niin, vanhus, tämä oikea käteni — sinähän tiedätkin sen — on surmannut jalon sankarin pitopöydässä, hänen ollessaan vieraanani. — Kuumana pärskähti hänen verensä kasvoilleni ja loppumaton viha liekehti vastaani hänen sammuvasta silmästään. Muutamia kuukausia sitten, tuona yönä, ilmestyi hänen verinen, kalpea, vihaa hehkuva kuvansa minulle kostonjumalan tavoin. Sydämeni vetäytyi kokoon kuin kuumetaudin käsissä. Ja peloittava ääni sisässäni sanoi: tämän verityön vuoksi valtakuntasi hajoaa ja kansasi joutuu perikatoon."
Hetken kuluttua Hildebrand rupesi puhumaan uhmamielinen ilme silmissään:
"Kuningas, miksi olet peloissasi kuin nainen? Etkö ole tappanut satoja omalla kädelläsi ja eikö kansasi ole tappanut tuhansia käskystäsi? Emmekö tunkeutuneet tähän maahan noilta vuorilta ja raivanneet tietämme useammassa kuin kahdessakymmenessä taistelussa, joissa kahlasimme veressä polviin saakka. Mitä on yhden miehen veri siihen verraten? Ja ajattele silloisia oloja. Neljä vuotta hän oli vastustanut sinua kuin ikihärkä karhua. Kahdesti hän oli saattanut sinut ja koko kansasi perikadon partaalle. Nälkä, miekka ja rutto kaatoivat goottejasi. Vihdoin, vihdoin ylpeä Ravenna antautui nälkiintyneenä. Voitettuna verivihollisesi makasi jalkojesi juuressa. Silloin kerrottiin sinulle, että hänellä oli petos mielessä, että hän aikoi uudestaan ryhtyä tuohon kamalaan taisteluun. Hän aikoi hyökätä sinun ja miestesi kimppuun jo seuraavana yönä. Mitä sinun oli tehtävä? Haastaa hänet julkisesti oikeuteen? Jos hän oli syyllinen, olisi hän ehtinyt tehdä tekonsa jo ennen oikeuden istuntoa. Rohkeasti sinä ennätit edelle ja teit illalla sen, minkä hän aikoi tehdä yöllä. Ja kuinka sinä olet voittoasi käyttänyt? Tämä ainoa teko pelasti koko kansasi, esti uuden, epätoivoisen taistelun. Sinä armahdit hänen liittolaisensa ja olet antanut goottien ja italialaisten elää kolmekymmentä vuotta kuin taivaan valtakunnassa. Ja nyt sinä rupeat katumaan tuota tekoa. Kaksi kansaa siunaa sinua siitä ikuisesti. Minä — minä olisin tappanut hänet seitsemän kertaa."
Vanhus vaikeni. Hänen silmänsä loistivat ja hän näytti vihaiselta jättiläiseltä. Mutta kuningas pudisti päätään.
"Se ei merkitse mitään, vanha soturi, ei kerrassaan mitään. Satoja kertoja olen samaa vakuuttanut itselleni houkuttelevammin, hienommin kuin sinä olet innoissasi voinut tehdä. Se ei auta ollenkaan. Hän oli sankari — ainoa vertaiseni! — Ja hänet minä surmasin ilman mitään todistusta hänen syyllisyydestään. Surmasin hänet epäluulosta, kateudesta ja — tulkoon se nyt kerrankin sanotuksi — pelosta, pelosta ryhtyä uudestaan koettelemaan voimia hänen kanssaan. Se oli ja on aina törkeä rikos. — En saanut lepoa mistään verukkeista. Synkkä alakuloisuus valtasi minut. Hänen kuvansa vainosi minua siitä yöstä alkaen lakkaamatta: juomingeissa ja neuvotteluissa, metsästysretkillä ja kirkossa, valveilla ollessa ja unessa. Cassiodorus lähetti silloin luokseni piispat ja papit. He eivät voineet minua auttaa. He kuulivat rippini, näkivät katumukseni ja uskoni ja antoivat minulle anteeksi kaikki synnit. Mutta rauhaa en saanut ja vaikka he antoivat minulle anteeksi, niin — en itse voinut antaa anteeksi itselleni. En tiedä, johtuuko se esi-isiltäni peritystä pakanallisesta mielestäni, mutta minä en voi hiipiä ristin taakse murhatun varjoa pakoon. En voi uskoa, että minua pelastaa verityöstäni viattoman, ristillä kuolleen Jumalan veri." — — —
Hildebrandin kasvoista loisti ilo.
"Sinä tiedät", hän sanoi innokkaasti, "etten ole koskaan voinut uskoa noita ristipappeja. Sano, oi sano, uskotko sinäkin vielä Toriin ja Odiniin? Ovatko he sinua auttaneet?"
Kuningas pudisti hymyillen päätään:
"Eivät, sinä vanha, parantumaton pakana. Sinun Valhallasi ei ole minua varten. Kuule, mikä auttoi minua. Lähetin eilen piispat pois ja rupesin itse tutkimaan sydäntäni. Ajattelin ja rukoilin ja käännyin Jumalan puoleen. Ja minä tulin levollisemmaksi. Katso, viime yönä nukuin levollisemmin kuin kuukausimääriin.
"Kun heräsin, ei kuume enää värisyttänyt jäseniäni. Olin levollinen ja pääni oli aivan selvä. Ja minä ajattelin näin: Olen tehnyt sen, eikä mikään armo eikä Jumalan ihme voi saada sitä tekemättömäksi. Niinpä hän rangaiskoon minua. Ja jos hän on Mooseksen ankara Jumala, niin kostakoon hän minulle ja rangaiskoon minua ja minun huonekuntaani seitsemänteen polveen saakka. Minä vihin itseni ja sukuni Herran kostolle. Meidät hän hävittäköön, hän on vanhurskas. Mutta koska hän on vanhurskas, ei hän voi rangaista tätä jaloa goottien kansaa toisen rikoksesta. Hän ei voi hävittää sitä kuninkaan rikoksen tähden. Ei, sitä hän ei tee. Ja jos tämän kansan kerran täytyy joutua turmioon, silloin — tunnen sen selvästi — ei se tapahdu minun tekoni tähden. Tämän vuoksi vihin itseni ja huonekuntani Herran kostolle. Ja niin minä sain rauhan ja kuolen rohkeana."
Hän vaikeni. Hildebrand kumartui ja suuteli kuninkaan oikeaa kättä, joka oli tappanut Odovakarin. —
"Nämä olivat jäähyväiseni sinulle, testamenttini ja kiitokseni sinulle koko elämän kestäneestä uskollisuudesta. — Nyt käyttäkäämme jäljellä oleva aika vielä goottien kansan hyväksi. Tule, auta minut seisoalleni, en voi kuolla patjoilla. Tuolla riippuvat aseeni. Anna ne minulle! — Ei mitään vastaansanomista! — Minä tahdon."
Hildebrandin täytyi totella. Reippaasti sairas nousi hänen avullaan vuoteeltaan, heitti laajan purppuravaipan hartioilleen, vyötti miekan kupeelleen, pani matalan, piikkisellä kruunulla varustetun kypärän päähänsä ja nojasi kädellään raskaan keihään varteen, selkä huoneen leveää doorilaista keskipylvästä vasten.
"No niin, kutsu nyt tyttäreni ja Cassiodorus ja kaikki muutkin, jotka ovat tuolla ulkona."