ENSIMMÄINEN LUKU.
Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja, että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo oli noussut valtaistuimelle!
Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle.
Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.
Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa.
Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.
Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.
Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.
Uusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.
Gootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.
Ruhtinas Teodahad oli tosin mies — mikä oli hänelle eduksi Amalasuntaan nähden — ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.
Mutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.
Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan.
Yksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.
Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sillä" — sanoo eräs sen aikainen kirjailija — "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli naapureita."
Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.
Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.
Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan.
"Te tiedätte", päätti hän puheensa, "millainen kansan mieliala on.
"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.
"Nytkin on sopiva tilaisuus.
"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?
"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?"
"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän", huusi Hildebad.
"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."
"Ei", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, "ei vielä.
"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.
"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun, kenties voittamaankin.
"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys sen oikeuttaa.
"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.
"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.
"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia."
"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta", varoitteli Teja.
"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi
Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.
"Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, "te epäröitte.
"Minä en, sillä olen sidottu.
"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen suvustaan elää."
"Hullu vala", huusi Hildebad.
"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.
"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.
"Ja amalit ovat jumalien poikia", lisäsi hän salaperäisesti.
"Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen.
"Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sitä käsitä.
"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.
"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette välitä mitään.
"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.
"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.
"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen."
"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa —"
"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan."
"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta — niin kauan kuin häntä voi sietää."
"Mutta ei hetkeäkään kauempaa", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. —