TOINEN LUKU.
Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla.
Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden näyttämönä.
Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.
Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.
Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.
Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ääressä.
Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.
Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.
Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.
Vihdoin — salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet loistaneet — hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.
Verkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia tähtiä.
Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt kuukausmääriin.
Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun
Venus-temppelin luo.
Hän katseli kimaltelevalle merelle — silloin välähti heikossa kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.
"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa."
"En. Olin kuolleiden luona."
"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.
"Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten.
"Useat kaipasivat sinua, Teja."
"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."
"Riistänyt isänperintösi?"
"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi, piirtävät nyt hänen auransa vakoja."
Ääneti hän katsoi eteensä.
"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi."
"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. — — — Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan Bysanttiin."
"Sinä laulat enää hyvin harvoin."
"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas laulan."
"Ilonko aika?"
"Suurimman, viimeisen surun aika."
Molemmat olivat kauan ääneti. —
"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.
"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras ystävä.
"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin nuoruudentovereihisi."
Teja puristi hänen kättään.
"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymmärtäisikään. Nuo toiset —! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."
"Ketä?"
"Häntä, jota kaikki rakastavat."
"Totilaako?"
"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä synkiksi."
"Täytyy jäädä! Miksi?
"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma."
"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?
"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.
"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen, mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; — joka kerran on huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti — jos hän on sen kerran kuullut — epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa elämää.
"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei voi enää häntä säikäyttää.
"Mutta — hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut."
"Kauheata.
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.
"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?"
"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy oppia kokemuksen tietä.
"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen ajatuksensa.
"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana, joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa — ja että näkisit, kuinka kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun — kerron muutamia palasia surullisesta elämästäni.
"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa vasten — "kenties kerron vielä joskus nekin.
"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. —
"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se uskollinen.
"Sinä olit läsnä — sinä muistat — kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. — Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi kuin äpärä. — —
"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.
"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.
"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.
"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.
"Vihdoin onni hymyili hänelle.
"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.
"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat hänen saaliikseen.
"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja kutsui Italiaan.
"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa,
Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia
Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. — Mutta hänen onnensa ei ollut
pitkäaikainen.
"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.
"He olivat katolilaisia — eivät areolaisia — ja sisarusten lapsia. Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko — määräsi heidät eroamaan.
"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.
"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt —"
"Kuka tuo heittiö oli?"
"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki
Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.
"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella hänen sieluaan omantunnontuskilla.
"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja hänen lähettiläitään.
"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.
"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.
"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.
"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn peräyttämistä.
"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.
"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet.
"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.
"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä luostarista puutarhan muurin ylitse.
"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta.
Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.
"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, — he tapasivat pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin koppiinsa.
"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.
"Sellainen oli vanhempieni kohtalo."
"Entä sinä?"
"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri — hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."
"Entä perintösi, tiluksesi?"
"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."
"Ystävä parka!
"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?
"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja — olit kerran Kreikassa vankina —"
Teja nousi.
"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.
"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.
"Olen saanut katkerasti katua sitä.
"En enää koskaan usko.
"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen kuin muut."
Hän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.
Vitiges katseli kauan ääneti eteensä.
Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.
Hän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.
Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pimeää.
Huoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.