KAHDEKSAS LUKU.
Cethegusta emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti Ravennasta
Roomaan.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeisinä viikkoina hän oli ollut innokkaassa puuhassa, sillä hän huomasi, että ratkaisu oli nyt lähellä. Hän voi sen levollisesti vastaanottaa.
Koko Italia vihasi yksimielisesti barbaareita. Ja kukapa muu kuin katakombien salaliiton päämies ja Rooman hallitsija, voi lietsoa tämän vihan voimaa ja antaa sille päämäärän.
Hän oli nykyjään Rooman hallitsija täydellisesti harjoitettujen ja hyvillä aseilla varustettujen legioonalaisten sekä kaupungin melkein valmiiden varustusten tukemana, joita hän oli viime kuukausina rakennuttanut yötä päivää.
Ja nyt viimeksi oli hänen onnistunut, kuten hän itse luuli, estää bysanttilaisen sotajoukon äkillinen tulo Italiaan, suurin vaara, mikä hänen suunnitelmiaan uhkasi. Luotettavan tiedustelijan avulla hän oli saanut tietää, että bysanttilainen laivasto, joka tähän saakka oli ollut ankkurissa Sisilian luona, todellakin oli lähtenyt Italiasta ja mennyt Afrikan rannikolle, jossa se muka ahdisteli merirosvoja.
Tosin Cetheguksen oli pakko myöntää, että kreikkalaisten täytyisi lopuksikin laskea maihin Italiassa, mutta hän tarvitsi heitä satunnaisina avustajina.
Hänestä oli tärkeätä saada asiat sille kannalle, että keisarin esiintyminen oli luettava vain satunnaiseksi avuksi. Senvuoksi oli välttämätöntä saada italialaiset nousemaan kapinaan omin voimin, ennenkuin ainoakaan bysanttilainen saisi tulla Italian mantereelle, joten kreikkalaisten avustus olisi vain sivuasia, joka voitaisiin palkita siten, että keisarille nimellisesti myönnettäisiin Italian yliherruus.
Tätä tarkoitusta varten hän oli laatinut huolellisesti suunnitelmansa.
Niin pian kuin viimeinen Rooman varustuksista oli saatu katon alle, hyökättäisiin samana päivänä koko Italiassa goottien kimppuun ja koetettaisiin saada yhdellä iskulla vallatuiksi kaikki varustetut paikat, linnat ja kaupungit, Rooma, Ravenna ja Napoli ennen kaikkea.
Ja jos barbaarit kerran karkotettaisiin linnoituksista avoimelle kentälle, ei tarvitsisi enää pelätä — kun otetaan huomioon heidän huono piiritystaitonsa sekä italialaisten linnojen lukumäärä ja lujuus — että he pystyisivät valloittamaan niitä takaisin ja ottaisivat taas valtaansa niemimaan.
Bysanttilaisen sotajoukon oli aika tulla auttamaan vasta kun gootit lopullisesti karkoitettaisiin Alppien toiselle puolen. Cethegus aikoi pitää siitäkin huolen, etteivät nämä vapauttajat saisi jalallaankaan astua vahvimpiin linnoituksiin, sillä siten voitaisiin heidät helpommin saada maasta ajetuiksi.
Mutta tämä suunnitelma edellytti sen, että italialaiset nousisivat kapinaan gootteja vastaan ja yllättäisivät heidät.
Jos sota Bysantille oli tiedossa tai jo julistettu, silloin eivät barbaarit tietysti antaisi äkkiarvaamatta riistää itseltään sotakuntoon asetettuja kaupunkeja.
Mutta kun Cethegus oli aavistanut Petroksen Italiaan saapumisen tarkoituksen, pelkäsi hän joka hetki, että keisari Justinianus alkaisi ilmisodan, ja senvuoksi hän päätti heti ryhtyä toimeen, kun hänen tuskin oli onnistunut saada Belisarius lähtemään Italiasta.
Rooman varustusten valmistumispäiväksi hän oli kutsunut kaikki katakombien salaliittolaiset kokoukseen, jossa juhlittaisiin tämän vaivalloisen, mutta onnistuneen työn päättymistä, päätettäisiin kapinan alkamisesta ja valittaisiin Cethegus tämän puhtaasti italialaisen vapaussodan johtajaksi.
Hän toivoi varmasti, että Bysantin apua haluavien lahjottujen ja epäröivien vastarinnan murtaisi nuorten salaliittolaisten innostus, jos hän lupaisi heti alkaa heidän etunenässään taistelun.
Ennen määräpäivää saapui Roomaan tieto Amalasuntan kuolemasta ja goottien hämmästyksestä ja hajautumisesta. Prefekti toivoi kärsimättömänä ratkaisun hetkeä.
Viimein oli ainoa keskentekoinen torni Aureliuksen portilla katon alla. Cethegus itse löi viimeiset naulat. Hän oli silloin kuulevinaan Rooman ja Italian kohtalon jymisevät iskut.
Juhlassa, jonka hän sen jälkeen piti tuhansille työmiehille Pompejuksen teatterissa, olivat useimmat salaliittolaiset läsnä ja prefekti käytti tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen rajatonta kansan suosiotaan.
Nuorempiin salaliittolaisiin tämä teki toivotun vaikutuksen, mutta pieni joukko, jonka keskipisteenä oli Silverius, poistui synkällä mielellä juhlapaikalta.
Pappi oli jo aikoja sitten huomannut, että Cethegus ei tahtonut olla yksinomaan hänen välikappaleenaan, vaan että hänellä oli omia suunnitelmia, jotka saattoivat käydä vaarallisiksi kirkolle ja hänen, Silveriuksen, omille puuhilleen.
Hän oli päättänyt kukistaa rohkean liittolaisensa heti, kun ei enää häntä tarvinnut. Hän sai helposti salaa lietsotuksi useiden roomalaisten mielissä kytevän kateuden vihaksi etevää Cethegusta kohtaan.
Hiukan aikaisemmin olivat itäroomalaiset piispat Hypatius Efesosta ja Demetrius Filippistä olleet Roomassa neuvottelemassa paavin kanssa uskonriidoista, mutta samalla he olivat salaisesti keskustelleet Teodahadin kanssa valtiollisista asioista Petrosta auttaakseen. Viisas päädiakoni oli käyttänyt hyväkseen heidän käyntiään tehdäkseen omaksi edukseen salaisen liiton Teodahadin ja Bysantin kanssa.
"Olet oikeassa, Silverius", murahti Scaevola lähtiessään teatterista, "prefekti on samalla kertaa Marius ja Caesar."
"Hän ei ilman tarkoitusta tuhlaa suunnattomia rahasummia. Häneen ei saa liiaksi luottaa", varoitteli ahnas Albinus.
"Rakkaat veljet", sanoi pappi, "älkää tuomitko veljeänne kovin.
"Joka sen tekee, on helvetin tulen ansainnut.
"Tosin ystävämme hallitsee käsityöläisten nyrkkejä yhtä varmasti kuin nuorien 'ritarien' sydämiä, mutta hän voi sillä tavalla poistaa hirmuvallan —"
"Mutta voi myöskin saada sijaan uuden hirmuvallan", tuumi Calpurnius.
"Sitä hän ei pysty, jos tikari tappaa yhtä hyvin kuin Brutuksen aikana", sanoi Scaevola.
"Verta ei pidä vuodattaa.
"Muistakaa kuitenkin aina", sanoi Silverius, "että kuta lähempänä tyranni on, sitä ankarampi hänen hallituksensa on, mutta kuta kauempana hallitsija on, sitä siedettävämpi on hallituskin.
"Cetheguksen vaikutuksen vastapainoksi on asetettava keisarin vaikutusvalta."
"Niin kyllä", sanoi Albinus, joka oli saanut Bysantista suuria rahasummia, "keisarin täytyy päästä Italian herraksi."
"Tavallaan", sanoi Silverius tyynnyttääkseen kiihtynyttä Scaevolaa, "meidän täytyy hillitä prefektiä keisarin avulla ja keisaria prefektin avulla.
"Kas, johan olemmekin taloni kynnyksellä. Menkäämme sisään.
"Ilmoitan siellä jo teille sen, minkä aion julaista tänä iltana kokouksessa. Se hämmästyttää teitä. Mutta eräitä muita vielä enemmän."
Sillä välin oli prefektikin rientänyt juhlasta kotiinsa valmistautuakseen yksinäisyydessä tärkeään tehtäväänsä.
Hän ei miettinyt puhettaan, sillä hän tiesi, mitä aikoi sanoa ja kun hän oli loistava puhuja, jolle sanat tulivat suuhun yhtä nopeasti kuin ajatukset aivoihin, jätti hän sanat hetken innostuksen varaan. Hän tiesi, että ne suoraan sielusta pulpunneina vaikuttavat innostavimmin.
Mutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan.
Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa. Tämän vertailun tulos aiheutti hänessä voiton riemun, joka tempasi hänet mukaansa kuin innostuneen nuorukaisen.
Pitkin askelin hän käveli edestakaisin huoneessaan.
Käsivarsien lihakset jännittyivät kuten taistelun edellä.
Hän sitoi vyölleen leveän, voitokkaan miekkansa, joka hänellä oli ollut sotaretkillä mukana, ja puristi suonenvedontapaisesti sen kotkanpäätä esittävää kahvaa ikäänkuin hänen olisi nyt taisteltava Roomansa puolesta kahta maailmaa, Bysanttia ja barbaareita vastaan.
Sitten hän meni Caesar-kuvan luo ja katseli kauan sen äänettömiä marmorikasvoja.
Lopuksi hän tarttui molemmin käsin imperaattorin lanteisiin ja pudisteli tätä.
"Voi hyvin", sanoi hän, "ja anna minulle onnesi matkalleni. — Muuta en tarvitsekaan."
Nopeasti hän kääntyi ja riensi huoneestaan atriumin läpi kadulle, jossa ensimmäiset tähdet tervehtivät häntä.
Lukuisempina kuin koskaan ennen olivat salaliittolaiset saapuneet tänä iltana katakombeihin. Mutta kutsuja olikin lähetetty kautta koko Italian tähän kokoukseen, joka oli ratkaiseva.
Varsinkin olivat prefektin erityisestä toivomuksesta sodan kannalta tärkeimmät paikkakunnat edustettuina. Vahvoista rajalinnoista Tridentumista, Tarvisiumista ja Veronasta alkaen, jotka ovat lumipeitteisten Alppien juurella, Otorantumiin ja Consentiaan saakka Ausonian meren lempeiden laineiden äärellä oli saapunut edustajia. Edustettuina olivat myöskin Sisilian ja Italian kuuluisat kaupungit, joilla oli ylpeät, kauniit, historiassa tunnetut nimet, kuten Syrakuusa ja Catana, Panormus ja Messana, Regium, Napoli ja Cumae, Capua ja Beneventum, Antium ja Ostia, Reate ja Narnia, Volsinii, Urbsvetus ja Spoletum, Clusium ja Perusia, Auxium ja Ancona, Florentia ja Faesulae, Pisa, Luca, Luna ja Genua, Ariminum, Caesena, Faventia ja Ravenna, Parma, Dertona ja Placentia, Mantua, Cremona ja Ticinum (Pavia), Mediolanum, Comum ja Perganum, Asta ja Pollentia sekä paitsi Jonian meren pohjois- ja itärannalla olevia kaupunkeja Concordia, Aquileja, Jadera, Scardona ja Salona.
Siellä oli vakavia senaattoreja ja dekuriooneja, harmaantuneita kaupunkiensa neuvostoissa, joiden johtomiehiä heidän esi-isänsä olivat jo vuosisatoja olleet, viisaita kauppiaita, leveäharteisia tilanomistajia, itsepäisiä lainoppineita, ivallisia kaunopuhujia ja varsinkin suuri joukko kaikenarvoisia ja kaikenikäisiä hengelliseen säätyyn kuuluvia miehiä, jotka muodostivat ainoan täydellisesti järjestyneen luokan ja olivat ehdottomasti kuuliaisia Silveriukselle.
Kun Cethegus kapean sivukäytävän varjosta katseli luolan puoliympyrään kokoontunutta joukkoa, ilmestyi hänen huulilleen ylenkatseellinen hymy, joka kuitenkin häipyi huokaukseen.
Paitsi heidän kaikkien barbaareita kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakas saamaan aikaan valtiollista mullistusta ja kestämään sen aiheuttamia uhrauksia ja kieltäymyksiä, olivat hyvin erilaiset ja usein hyvin vähäpätöiset syyt saattaneet nämä miehet kokoon.
Cethegus tunsi tarkoin kunkin yksityisen syyt ja tiesi kunkin heikoimman kohdan kyeten sen avulla kutakin hallitsemaan.
Hänen täytyi olla siitä mielissään, sillä hän ei olisi koskaan saanut vaikutusvaltansa alaisiksi oikeita roomalaisia, kuten hän oli saanut nämä salaliittolaiset.
Mutta kun hän nyt näki koolla kaikki nuo isänmaanystävät ja tiesi, että joku heistä oli liittynyt tyytymättömiin bysanttilaisen arvonimen toivossa, toinen lahjottuna, kolmas kostonhimosta tai mieskohtaisen loukkauksen vuoksi tai muun työn puutteessa, muutama suorastaan jonkin rikoksen tai velkojen tähden, ja kun hän sitten ajatteli, että hänen pitäisi tällaisten liittolaisten etunenässä lähteä goottisotureita vastaan — pelästyi hän melkein suunnitelmansa rohkeutta.
Hän tunsi mielensä virkistyvän, kun Lucius Liciniuksen heleä ääni käänsi hänen huomionsa "ritarien" ryhmään, joiden silmistä loisti todellakin sotainen rohkeus ja kansallinen innostus. Siinä oli hänellä ainakin muutamia luotettavia miekkoja. —
"Terve, Lucius Licinius", sanoi hän astuen esille käytävän varjosta. "Sinähän olet aseissa aivan kuin täältä lähdettäisiin barbaareita vastaan."
"Olen tuskin voinut hillitä vihani ja iloni tunteita", sanoi kaunis nuorukainen. "Katso, nämä kaikki olen saanut sinun puolellesi ja isänmaan puolelle."
Cethegus silmäili tervehtien ympärilleen.
"Sinäkin täällä, Kallistratos — sinä rauhan iloinen poika."
"Hellas ei hylkää sisartaan Italiaa vaaran hetkellä", vastasi helleeni pannen valkoisen kätensä siron miekkansa norsunluiselle kahvalle.
Cethegus nyökäytti hänelle päätään ja kääntyi muiden puoleen. Siellä oli Marcus Licinius, Piso, Massurius ja Balbus, jotka florialia-juhlasta alkaen olivat olleet prefektin ihailijoita ja jotka olivat tuoneet mukanaan veljensä, serkkunsa ja ystävänsä.
Tutkien Cethegus silmäili joukkoa ikäänkuin jotakin kaivaten.
Lucius Licinius arvasi hänen ajatuksensa.
"Sinä haet tummaa korsikalaista, Furius Ahallaa.
"Häneen et voi luottaa.
"Hain hänet käsiini, mutta hän sanoi: 'Olen korsikalainen enkä italialainen, minun kauppani kukoistaa goottien hallituksen aikana. En ryhdy teidän puuhiinne.' Ja kun yhä kiusasin häntä — sillä tahdoin saada puolellemme hänen rohkean sydämensä ja ne tuhannet käsivarret, joita hän voi käskeä —- vastasi hän lyhyesti: 'Minä en taistele Totilaa vastaan.'
"Jumalat yksin tietävät, mikä kiinnittää tiikerintapaisen korsikalaisen tuohon maitopartaan", tuumi Piso.
Cethegus hymyili, vaikka hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.
"Minun luullakseni tulemme me roomalaiset yksinkin toimeen", sanoi hän ääneen. Nuorukaisten sydämet sykkivät ylpeydestä.
"Aloita kokous", sanoi Scaevola suutuksissaan päädiakonille. "Etkö näe, kuinka hän tekeytyy nuorten miesten ystäväksi. Keskeytä hänet, puhu!"
"Heti paikalla. Oletko varma siitä, että Albinus tulee?"
"Hän tulee. Hän odottaa vain sanansaattajaa appialaisella portilla."
"Hyvä", sanoi pappi. "Jumala olkoon kanssamme."
Hän meni keskelle luolaa, kohotti mustan ristin ja alkoi:
"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen!
"Taas olemme kokoontuneet yön pimeydessä valon töitä tekemään.
"Kenties viimeisen kerran, sillä ihmeellisesti on Jumalan poika, jolta kerettiläiset tahtovat kieltää kunnian, siunannut työmme hänen ylistyksekseen ja hänen vihollistensa kukistamiseksi.
"Mutta lähinnä Herraa Jumalaa on meidän kiittäminen jaloa keisaria Justinianusta ja hänen hurskasta puolisoaan, jotka ovat ruvenneet säälimään kärsivän kirkon huokauksia, sekä myöskin ystäväämme ja johtajaamme prefektiä, joka uupumattomasti toimii hallitsijamme keisarin —"
"Seis, pappi", huusi Lucius Licinius lomaan, "kuka täällä sanoo Bysantin keisaria meidän hallitsijaksemme? Me emme tahdo herroiksemme kreikkalaisia goottien sijaan. Me tahdomme päästä vapaiksi!"
"Me tahdomme päästä vapaiksi", toisti Liciniuksen ystävien kuoro.
"Tietysti tahdomme päästä vapaiksi", jatkoi Silverius. "Se on luonnollista! Mutta me emme pysty siihen omin voimin, vaan ainoastaan keisarin avulla.
"Älkää luulko, rakkaat nuorukaiset, että sekään mies, jota te pidätte johtajananne, Cethegus, ajattelisi toisin kuin minä.
"Justinianus on lähettänyt hänelle kallisarvoisen sormuksen — oman kuvansa karneoliin piirrettynä — merkiksi, että hän hyväksyy kaiken, mitä prefekti tekee hänen hyväkseen. Ja prefekti on ottanut sormuksen vastaan, se on nytkin hänen sormessaan."
Hämmästyneinä ja tyytymättöminä nuorukaiset katsoivat Cethegusta.
Tämä astui vaieten joukosta esille.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus.
"Puhu, päällikkö", huusi Lucius, "väitä valheeksi. Sormuksen laita ei tietenkään ole, kuten pappi sanoo."
Mutta Cethegus veti päätään pudistaen sormuksen sormestaan.
"Hän puhuu totta. Sormus on keisarin lähettämä ja olen ottanut sen vastaan."
Lucius Licinius peräytyi.
"Merkiksikö?" kysyi Silverius.
"Merkiksi siitä", sanoi Cethegus uhkaavalla äänellä, "etten ole vallanhimoinen omanvoitonpyytäjä, jona muutamat minua pitävät, merkiksi siitä, että rakastan Italiaa enemmän kuin kunnianhimoani.
"Niin, minä olen luottanut Bysanttiin ja aioin luovuttaa johtajanpaikan keisarille. — Siksi otin tämän sormuksen.
"En enää luota Bysanttiin, joka viivyttelee niin kauan. Sen vuoksi olen tuonut tämän sormuksen tänään mukanani lähettääkseni sen takaisin keisarille.
"Sinä, Silverius, näyt olevan Bysantin edustaja. Anna tämä sormus hallitsijallesi takaisin. Hän hidastelee liiaksi. Sano hänelle, että Italia auttaa itse itseään."
"Italia auttaa itse itseään", huusivat nuoret ritarit riemuiten.
"Ajatelkaa, mitä teette", varoitteli pappi pidättäen vihaansa.
"Nuorukaisten tulisen vihan minä kyllä ymmärrän, — mutta että ystäväni, kypsyneen miehen käsi tavoittelee mahdottomia, — sitä en käsitä.
"Ajatelkaa barbaarien lukumäärää ja raakaa voimaa! Ajatelkaa, että Italian miehet eivät ole vuosikymmeniin käytelleet aseita! Ajatelkaa, että maan kaikki linnoitetut paikat ovat —"
"Vaikene, pappi", ärjäisi Cethegus. "Näitä asioita et sinä ymmärrä.
"Puhu sinä silloin, kun on selitettävä virsiä ja käännytettävä sieluja taivaan puoleen, se on sinun ammattiasi. Mutta kun on puhe sodasta ja miesten taistelusta, niin anna niiden puhua, jotka ymmärtävät asian.
"Me annamme sinulle koko taivaan — jätä meille maa.
"Roomalaiset nuorukaiset! Te saatte valita.
"Tahdotteko odottaa, kunnes epäröivä Bysantti armahtaa Italiaa — ennätätte sitä ennen kenties muuttua harmaahapsisiksi vanhuksiksi — vai tahdotteko vanhan roomalaistavan mukaan hankkia vapauden omilla miekoillanne?
"Te tahdotte taistella, näen sen silmienne säihkystä.
"Mitä? Meille sanotaan, että olemme liian heikkoja Italiaa vapauttamaan.
"Haa, ettekö te ole niiden roomalaisten jälkeläisiä, jotka hallitsivat koko maailmaa?
"Jos huudan teitä mies mieheltä, niin ei joukossanne ole ketään, jonka nimellä ei olisi sankarimainetta. Decius, Cornelius, Corvinus, Valerius, Licinius — tahdotteko vapauttaa kanssani isänmaan?"
"Tahdomme! Johda meitä, Cethegus", huusivat nuorukaiset innoissaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen lainoppinut alkoi:
"Minun nimeni on Scaevola.
"Kun roomalaisia sankarinimiä mainittiin, olisi pitänyt muistaa sekin suku, jossa kylmäverinen sankaruus on perinnöllistä.
"Minä kysyn sinulta, tulinen sankari Cethegus, onko sinulla muuta kuin unelmia ja toiveita, kuten näillä nuorukaisilla, vai onko sinulla suunnitelmaa?" —
"Enemmän kuin suunnitelma, Scaevola. Minulla on voitto käsissäni.
"Minulla on tässä luettelo kaikista Italian linnoituksista. Ensi Iduksena, siis kolmenkymmenen päivän kuluttua, ovat ne kaikki yhdellä iskulla käsissäni."
"Mitä? Pitäisikö meidän odottaa kolmekymmentä päivää?" kysyi Lucius.
"Vain niin kauan, että tämän kokouksen osanottajat ovat ehtineet kaupunkeihinsa, että pikalähettini ovat ennättäneet kaikkiin Italian kaupunkeihin.
"Teidän on täytynyt jo odottaa viidettäkymmentä vuotta."
Mutta nuorukaisten levoton into, jota hän itse oli lietsonut, ei ruvennut rauhoittumaan. He olivat pahoillaan lykkäyksestä — he murisivat.
Nuolennopeasti pappi huomasi tämän mielenmuutoksen.
"Ei, Cethegus", huusi hän. "Niin kauan ei saa enää hidastella.
"Jaloille miehille on hirmuhallitus sietämätön. Häpeä sille, joka kärsii sitä kauemmin kuin on tarpeellista.
"Voin lohduttaa teitä paremmin, roomalaiset!
"Jo näinä päivinä voivat Belisariuksen aseet välkkyä Italiassa."
"Tai eikö meidän pitäisi seurata Belisariusta", kysyi Scaevola, "koska hän ei ole Cethegus?"
"Te puhutte toiveista", sanoi tämä hymyillen, "ettekä todellisuudesta.
"Jos Belisarius laskee maihin, olen minä ensimmäinen liittymään häneen.
"Mutta hän ei laske maihin.
"En luota Bysanttiin. Keisari ei pidä sanaansa."
Cethegus pelasi rohkeata peliä.
Mutta hän ei voinut muuta.
"Sinä erehdyt. Kenties keisari täyttää lupauksensa, ennenkuin luulettekaan. Belisarius on laivastoineen Sisilian luona."
"Ei enää. Hän on mennyt Afrikaan ja aikoo palata kotiin. Älkää luottako
Belisariukseen."
Silloin kaikui sivukäytävästä askeleita ja Albinus syöksyi sisään.
"Voitonsanoma", huusi hän. "Vapaus, vapaus!"
"Mitä tiedät?" kysyi pappi iloissaan.
"Sota! Pelastus! Bysantti on julistanut sodan gootteja vastaan."
"Vapaus! Sota!" huusivat nuorukaiset.
"Se on mahdotonta", sanoi Cethegus soinnuttomalla äänellä.
"Se on varma", huusi toinen ääni käytävästä — sieltä tuli Calpurninus, joka oli rientänyt Albinuksen jäljessä — "sota on alkanut.
"Belisarius on laskenut maihin Sisiliassa Catanan luona. Syrakuusa ja Messena ovat joutuneet hänen valtaansa, Panormuksen valloitti hänen laivastonsa. Hän on mennyt Messenasta Regiumiin Italian puolella. Hän on jo meidän maassamme."
"Vapaus!" huusi Marcus Licinius.
"Kaikkialla väestö liittyy häneen. Apuliasta ja Calabriasta pakenevat hämmästyneet gootit. Vastustamatta hän tunkeutuu Bruttian ja Lucanian kautta Napolia kohti."
"Kaikki on valhetta!" sanoi Cethegus enemmän itsekseen kuin muille.
"Et näy olevan kovinkaan iloinen hyvän asian voitosta. Mutta sanansaattaja ratsasti kolme hevosta kuoliaaksi. Belisarius on laskenut maihin kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa."
"Petturi hän, joka vielä epäilee", sanoi Scaevola.
"No, nyt nähdään", ivaili Silverius, "pidätkö sanasi, oletko sinä meistä ensimmäinen, joka liittyy Belisariukseen?"
Cetheguksen silmien edessä tuhoutui tällä hetkellä kokonainen maailma, hänen maailmansa.
Hän oli siis puuhannut turhaan. Vielä pahempaa. Hän oli puuhannut vihollisen hyväksi.
Belisarius Italiassa sotajoukkoineen ja hänet oli petetty, hän oli voimaton ja voitettu.
Joku toinen olisi jo väsyneenä jättänyt puuhansa sikseen.
Mutta prefektin sieluun ei tullut toivottomuuden varjoakaan.
Koko hänen jättiläisrakennuksensa oli luhistunut kokoon. Jyminä kaikui vielä hänen korvissaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti ryhtyä rakentamaan uutta. Hänen maailmansa oli sortunut, eikä hän voinut edes huoatakaan sen muistoksi, sillä kaikki katselivat häntä. Hän päätti luoda uuden maailman.
"No, mitä teet?" kysyi Silverius uudestaan.
Cethegus ei katsonutkaan häneen.
Kokoontuneihin päin kääntyen sanoi prefekti rauhallisesti:
"Belisarius on laskenut maihin. Hän on nyt päällikkömme. Minä menen hänen leiriinsä."
Sitten hän lähti levollisin askelin ja tyynen näköisenä Silveriuksen ja hänen ystäviensä ohi ovelle päin.
Silverius aikoi kuiskata hänelle jonkin pilkkasanan, mutta mykistyi nähdessään prefektin synkän katseen.
"Älä ilku, pappi", näytti se sanovan, "tästä hetkestä saat vielä rangaistuksen."
Ja Silverius, voittaja, jäi pelästyneenä paikalleen. —