YHDEKSÄS LUKU.
Bysanttilaisten maihinnousu oli yhtä odottamaton gooteille kuin italialaisillekin.
Sillä Belisariuksen lähtö keisarillisen laivaston kanssa kaakkoon päin erehdytti kaikki.
Goottilaisista ystävistämme oli vain Totila Ala-Italiassa. Turhaan hän oli Napolin merikreivinä lähettänyt hallitukselle Ravennaan varoituksen toisensa jälkeen ja pyytänyt joukkoja ja varoja Sisilian puolustamista varten.
Myöhempänä saamme nähdä, kuinka häneltä riistettiin kaikki apukeinot sen kohtalon torjumiseen, joka uhkasi hänen kansaansa ja joka heitti synkkiä varjoja hänen omaan päivänpaisteiseen elämäänsä sekä särki ne onnen siteet, joilla ystävällinen kohtalo oli tähän saakka ympäröinyt tuota jumalien suosikkia.
Sillä pian oli hänen onnistunut vastustamattomalla olemuksellaan voittaa puolelleen jalon, vaikka ankaran Valeriuksen sydän.
Olemme nähneet, kuinka järkyttävästi tyttären rukoukset, puolison jäähyväissanojen muisto ja Totilan avomielisyys olivat vaikuttaneet arvoisaan vanhukseen aikaisemmin kerrotussa yöllisessä kohtauksessa.
Totila jäi vieraaksi huvilaan, hyväntahtoinen Julius kutsuttiin rakastuneitten avuksi ja heidän yhteiset ponnistuksensa saivat isän vähitellen myöntymään.
Tämä oli kuitenkin, vanhuksen ankaraan roomalaishenkeen katsoen, mahdollista vain senvuoksi, että Totila luonteeltaan ja sivistykseltään oli kaikista gooteista roomalaisia lähinnä, joten Valerius heti huomasi, ettei hän voinut kutsua barbaariksi nuorukaista, joka paremmin kuin moni italialainen tunsi helleenisen ja roomalaisen kirjallisuuden kielen, viisauden ja kauneuden ja osasi antaa sille arvon sekä ihaili vanhan maailman sivistystä yhtä paljon kuin rakasti goottejaan.
Sen ohessa yhdisti valtiollisissa asioissa vanhaa roomalaista ja nuorta germaania se seikka, että he molemmat tulisesti vihasivat bysanttilaisia.
Totilan avomielinen sankarisielu inhosi kansansa verivihollisten keskuudessa vallitsevan matelemisen ja hirmuvallan sekoitusta kuten valo vihaa yötä. Valeriuksen sukuperintönä taas oli viha yksinvaltiutta ja Bysanttia kohtaan.
Valeriukset olivat keisarikunnan muodostamisesta alkaen kuuluneet ylimysmielis-tasavaltalaiseen vastustuspuolueeseen.
Ja moni tämän suvun jäsenistä oli Tiberiuksen ajoista saakka saanut verellään maksaa tasavaltalaiset mielipiteensä.
Tämä suku ei ollut koskaan sydämessään tunnustanut maailmanvallan siirtämistä Tiberin kaupungista Bysanttiin. Valeriuksen mielestä bysanttilainen keisarikunta oli kehittänyt hirmuhallituksen huippuunsa. Kaikin voimin hän tahtoi estää näiden keisarien ahneuden, uskonvainoamisen ja itämaisen hirmuvallan pääsemistä valtaan Latiumissaan.
Sen lisäksi sattui, että Justinianuksen ahne edeltäjä oli vanginnut Valeriuksen isän ja veljen, jotka olivat kauppamatkalla Bysantissa, mestauttanut heidät muka erään salaliiton jäseninä sekä anastanut heidän itämailla olevan omaisuutensa. Isänmaanystävän valtiollisen vihan lisäksi tuli siis vielä mieskohtainen viha.
Kun Cethegus otti hänet osalliseksi katakombien salaliittoon, oli hän innokkaasti kannattanut ajatusta Italian itsenäistymisestä, mutta vastustanut kaikkea lähentelemistä keisarillisen puolueen kanssa sanoen: "Mieluummin kuolema kuin Bysantti!"
Molemmat miehet vakaantuivat siis yhä päätöksessään, etteivät he suvaitse ainoatakaan bysanttilaista kauniissa maassaan, jota gootti rakasti melkein yhtä paljon kuin roomalainenkin.
Rakastavaiset eivät tahtoneet vielä pakottaa vanhusta ratkaisevan vastauksen antamiseen. He tyytyivät toistaiseksi vapaaseen seurusteluun, jonka Valerius salli, ja odottivat rauhallisesti, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo opettaisi hänet huomaamaan heidän täydellisen yhdistymisensä mahdolliseksi.
Siten elelivät nuoret ystävämme onnellisina.
Rakastuneet iloitsivat paitsi oman rakkautensa onnesta myöskin siitä, että isä rupesi yhä enemmän suosimaan Totilaa. Julius puolestaan sai kokea uhrautuvaisuuden iloa, jonka jaloille sieluille tuottaa omien tuskien voittaminen rakastetun henkilön onni.
Hänen kaipaava sielunsa, joka ei saanut tyydytystä vanhan filosofian viisaudesta, kääntyi yhä enemmän sen opin puoleen, joka löytää korkeimman rauhan kieltäymyksissä.
Valerian luonne oli aivan päinvastainen.
Hän oli isänsä aito roomalaisen ihanteen perikuva. Kun äiti oli aikaisin kuollut, oli isä kokonaan johtanut hänen kasvatustaan ja istuttanut hänen sieluunsa sekä henkisesti että siveellisesti vanhan pakanallisen katsantokannan.
Kristinusko, johon hänet syntyessään oli pakotettu ja josta hän niinikään ulkonaisilla keinoilla oli vapautettu, oli hänelle enemmän peloittava kuin rakastettu voima, jota hän ei kuitenkaan voinut poistaa ajatustensa ja tunteittensa piiristä.
Oikeana roomalaisnaisena ei hän katsellut peläten, vaan iloisen ylpeänä Totilan sielussa välähtelevää sotaista innostusta, joka ennusti tulevaa sankaria, kun tämä keskusteli hänen isänsä kanssa Bysantista ja sen sotapäälliköistä.
Senvuoksi hän kestikin jalosti sen, että Totilan täytyi äkkiä riistäytyä lemmittynsä ja ystäviensä seurasta ja ryhtyä sotatoimiin.
Sillä heti, kun bysanttilainen laivasto ilmestyi Syrakuusan kohdalle, alkoivat sotaiset ajatukset ja sodan toivo hehkua nuoren gootin mielessä.
Etelä-italialaisen laivaston päällikkönä hänen oli pidettävä silmällä vihollista ja suojeltava rannikkoja.
Hän pani nopeasti laivaston kuntoon ja purjehti kreikkalaisen laivaston luokse, vaatien heiltä selitystä näille vesille tuloon.
Belisarius, joka oli saanut käskyn alkaa vihollisuudet vasta Petroksen määräyksestä, vastasi saapuneensa tänne senvuoksi, että maurilaiset merirosvot olivat ruvenneet hätyyttelemään kauppalaivoja ja että Afrikassa oli syntynyt levottomuuksia.
Totilan täytyi tyytyä tähän vastaukseen, mutta hän oli varma sodan syttymisestä. Kenties senkin vuoksi, että hän sitä toivoi.
Hän ryhtyi senvuoksi kaikkiin varokeinoihin, lähetti varoitussanomia Ravennaan ja koetti kaikin tavoin turvata tärkeän Napolin ainakin meren puolelta, sillä kaupungin maanpuoleiset varustukset olivat pitkällisen rauhan aikana joutuneet aivan rappiotilaan, ja vanha Uliaris, Napolin komentaja, halveksi siinä määrin kreikkalaisia, ettei häntä saatu luopumaan ylpeästä turvallisuudentunteestaan.
Gootit yleensäkin tuudittivat itsensä siihen vaaralliseen luuloon, etteivät bysanttilaiset uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Heidän petollinen kuninkaansa tietysti vahvisti heitä tässä uskossa.
Totilan varoitukset jätettiin siis huomioon ottamatta, vieläpä riistettiin innokkaalta merikreiviltä koko hänen laivastonsa, joka määrättiin Ravennan satamaan muka siellä olevaa laivastoa vartiopalveluksesta päästämään. Mutta niitä laivoja, joiden piti tulla sijaan, ei näkynyt eikä kuulunut.
Totilalla oli käytettävänään vain pari vartiolaivaa, joilla hän, kuten hän ystävilleen selitti, ei voinut edes pitää silmällä lukuisan kreikkalaisen laivaston liikkeitä, vielä vähemmin estää sen toimia.
Nämä tiedot saivat kauppiaan jättämään huvilansa Napolin luona ja lähtemään niemimaan eteläkärjessä olevia suuria tiluksiaan ja kauppavarastojaan katsomaan Regiumin lähelle. Hän aikoi siirtää Napoliin arvokkaimman omaisuutensa näiltä tienoilta, joita vastaan Totila luuli ensimmäisen hyökkäyksen suunnattavan, sekä muutenkin ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pitkällisen sodan varalta.
Juliuksen piti lähteä hänen kanssaan tälle matkalle. Valeriakaan ei suostunut jäämään yksin tyhjään huvilaan. Aivan heti ei Totilan vakuutusten mukaan vaara vielä uhkaisi.
He lähtivät siis kaikki kolme muutamien orjien saattamina Jugumin solan luona Regiumin pohjoispuolella sijaitsevaan päähuvilaan. Huvila oli aivan meren rannalla, vieläpä osittain "rohkeasti uhmaillen" rakennettu mereen, ylellisyys, jota jo Horatius aikoinaan oli moittinut.
Valerius tapasi kaikki mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.
Hänen palvelijansa olivat, isäntänsä pitkäaikaisen poissaolon veltostuttamina, hoitaneet huonosti taloutta. Valerius huomasi, että hänen tarkastavaa, järjestävää ja rankaisevaa toimeliaisuuttaan tarvittiin täällä useiden viikkojen aikana.
Sillä välin sodan vaara kävi yhä uhkaavammaksi.
Totila lähetti varoittavia merkkejä, mutta Valeria selitti, ettei hän voinut lähteä isänsä luota vaaran hetkellä. Valerius piti taas häpeällisenä lähteä pakoon "pikku kreikkalaisia", joita hän halveksi vielä enemmän kuin vihasi.
Eräänä päivänä he hämmästyivät nähdessään kahden laivan melkein yht'aikaa laskevan huvilan pieneen satamaan. Toisella tuli Totila, toisella korsikalainen Furius Ahalla.
Molemmat olivat hiukan ihmeissään nähdessään toinen toisensa, mutta he tervehtivät iloisina kuten ainakin hyvät ystävät ja menivät yhdessä pitkin puutarhan taksus- ja laakerikäytäviä huvilaan.
Täällä he erosivat. Totila sanoi menevänsä hakemaan ystäväänsä Juliusta, jota vastoin korsikalainen lähti asioilleen kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut molemmille yhtä edullisissa kauppa-asioissa. Iloisesti ja sydämellisesti lausui Valerius viisaan, rohkean ja kauniin merenkulkijan tervetulleeksi, jonka jälkeen molemmat ystävykset ryhtyivät katselemaan kirjojaan ja tilejään.
Hiukan niitä silmäiltyään jätti korsikalainen laskutaulut käsistään ja sanoi:
"Kuten näet, Valerius, on Mercurius taas siunannut liittomme.
"Laivani ovat tuoneet sinulle purppuraa ja arvokkaita villakankaita Foinikiasta ja Espanjasta ja vieneet kallisarvoiset valmisteesi Bysanttiin ja Aleksandriaan, Massinaan ja Antiokiaan. Viime vuonna voitimme sentnerin kultaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Siten voittomme kasvaa vuosi vuodelta niin kauan kuin urhoolliset gootit suojelevat Länsi-Rooman rauhaa ja oikeutta."
Hän vaikeni.
"Niin kauan kuin he voivat suojella", huokasi Valerius. "Niin kauan kuin kreikkalaiset sallivat meidän olla rauhassa. Kuka takaa, eikö jo tänä yönä merituuli tuo Belisariuksen laivastoa näille rannoille."
"Odotatko sinäkin siis sotaa? Näin meidän kesken sanoen sota on enemmän kuin luultava, se on varma."
"Furius", huudahti roomalainen, "mistä sen tiedät?"
"Tulen Afrikasta, Sisiliasta.
"Olen nähnyt keisarin laivaston. Sillä tavalla ei varustauduta merirosvoja vastaan.
"Olen puhutellut Belisariuksen alipäälliköltä. He uneksivat yöt ja päivät Italian aarteista.
"Sisilia on valmis luopumaan gooteista heti, kun Belisarius laskee maihin."
Valerius kalpeni mielenliikutuksesta.
Furius huomasi sen ja jatkoi:
"Ja ennen kaikkea olen rientänyt tänne varoittamaan sinua. Vihollinen aikoo laskea maihin näillä tienoilla ja minä tiesin, että — tyttäresi oli mukanasi."
"Valeria on roomalaisnainen."
"Niin on, mutta nämä viholliset ovat villeimpiä raakalaisia, sillä roomalaisten keisari on lähettänyt Italiaan hunneja, massageteja, skyyttejä, avareja, sklaveneja ja saraseeneja. Voi, jos Minervan kaltainen lapsesi joutuu heidän käsiinsä."
"Hän ei joudu", sanoi Valerius tikaria puristaen. "Mutta olet oikeassa — hänen täytyy lähteä täältä — turvalliseen paikkaan." — —
"Missä on Italiassa turvallinen paikka? Pian hyökyvät tämän sodan laineet Napolin yli — Rooman yli ja tuskin murtuvat Ravennan muureihinkaan."
"Onko sinulla niin suuret ajatukset kreikkalaisista? Onko Kreikasta tullut Italiaan muuta kuin näyttelijöitä, merirosvoja ja vaatekauppiaita?"
"Mutta Belisarius on voiton kultapoika. Joka tapauksessa syntyy sellainen taistelu, ettei moni teistä elä sen loppuun saakka."
"Sinä sanot teistä. Etkö sinä aio ryhtyä taistelemaan puolestamme?"
"En, Valerius!
"Sinä tiedät, että suonissani virtaa puhdas korsikalainen veri roomalaisesta nimestäni huolimatta. En ole roomalainen, en kreikkalainen enkä gootti. Minä toivon voittoa gooteille, koska he ylläpitävät järjestystä maalla ja merellä ja koska kauppani kukoistaa heidän hallitessaan. Mutta jos julkisesti taistelisin heidän puolestaan, takavarikoisivat bysanttilaiset kaikki alueellaan olevat tavarani ja laivani, kolme neljäsosaa koko omaisuudestani.
"Ei, aion varustaa saareni niin — kuten tiedät omistan puolet Korsikaa — ettei yksikään sotivista valloista voi sanottavasti vahingoittaa minua. Minun saareni täytyy olla rauhan saari, vaikka läheisiltä mailta ja meriltä kaikuu taistelun melske.
"Minä suojelen turvapaikkaani kuten kuningas kruunuaan, kuten sulhanen morsiantaan — ja senvuoksi" — hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta — "senvuoksi aioin — tänään sanoa sanan, joka on vuosikausia ollut sydämelläni." —
Hän vaikeni.
Valerius huomasi, mitä oli tekeillä, ja oli hyvin pahoillaan. Vuosikausia oli hänen mielessään kytenyt ajatus antaa tyttärensä tälle mahtavalle kauppiaalle, vanhan ystävänsä ottopojalle, jonka mieltymyksen Valeriaan hän oli aikoja sitten huomannut.
Vaikka nuori gootti olikin viime aikoina muuttunut hänelle rakkaaksi, olisi hän mieluummin ottanut vävykseen monivuotisen kauppatoverinsa.
Hän tunsi korsikalaisen hillittömän ylpeyden ja kiukkuisen kostonhimon. Hän pelkäsi, että kieltävä vastaus muuttaisi vanhan rakkauden ja ystävyyden vihaksi. Tuon miehen rajusta hurjapäisyydestä kerrottiin kummia juttuja. Valerius olisi mielellään säästänyt tältä ja itseltään kieltävän vastauksen tuskan.
Mutta Furius jatkoi:
"Luullakseni olemme molemmat miehiä, jotka voimme sopia asiasta kuten kaupasta.
"Ja minä puhun vanhan tavan mukaan ensin isälle enkä tyttärelle.
"Anna tyttäresi minulle vaimoksi, Valerius. Sinä tiedät osittain omaisuuteni suuruuden — vain osittain — sillä se on suurempi kuin aavistatkaan. Korvaukseksi myötäjäisistä annan minä — olkoot ne kuinka suuret tahansa — kaksinkertaisen summan — —"
"Furius!" keskeytti Valerius.
"Luulen olevani mies, joka voi tehdä vaimonsa onnelliseksi.
"Joka tapauksessa voin häntä suojella paremmin kuin kukaan muu näinä uhkaavina aikoina. Jos Korsikaa uhataan, vien hänet laivoillani Aasiaan tai Afrikaan. Joka rannalla on häntä odottamassa palatsi. Hänen ei tarvitse kadehtia ketään kuningatartakaan. Rakastaisin häntä — enemmän kuin omaa sieluani."
Hän vaikeni liikuttuneena ja odotti pikaista vastausta.
Valerius oli vaiti ja mietti jotakin keinoa. — Se kesti vain silmänräpäyksen, mutta jo pelkkä ajatuskin, että isä voisi ruveta punnitsemaan hänen tarjoustaan, kiihdytti Furiusta.
Hänen verensä kuohahti. Hänen kauniille, pronssinvärisille kasvoilleen, jotka äsken olivat olleet melkein lempeän näköiset, tuli peloittava ilme ja ruskeille poskille ilmestyi tumma puna.
"Furius Ahalla", puhui hän nopeasti ja kiivaasti, "ei ole tottunut tekemään tarjoustaan kahdesti.
"Minun tavaroihini tartutaan tavallisesti jo ensi tarjouksella molemmin käsin. — Nyt tarjoan minä itseäni — enkä, kautta jumalien, ole huonompi kuin purppuranikaan —"
"Ystäväni", alkoi vanhus. "Me emme elä enää vanhojen ankarain roomalaistapojen aikoina.
"Uusi uskonto on melkein kokonaan riistänyt isiltä tytärten naittamisoikeuden. Tahtoisin antaa hänet sinulle enkä kellekään muulle, mutta hänen sydämensä —"
"Hän rakastaa toista", vastasi korsikalainen hampaitaan kiristellen.
"Ketä?"
Hän tarttui tikariinsa ikäänkuin tahtoisi heti tappaa kilpakosijansa.
Tuo liike ja pyörivien silmien välkähdys muistutti suuresti tiikeriä.
Valerius tajusi tuon vihan voiman eikä uskaltanut sanoa nimeä.
"Kukahan hän lienee?" sanoi raivostunut Furius puoliääneen. "Joku roomalainenko? Montanusko? Ei! Oi, ettei vain — ei vain hän — sano ei, vanhus, ei hän —"
Hän tarttui Valeriuksen vaatteisiin.
"Kuka? Ketä tarkoitat?"
"Häntä, joka laski maihin yht'aikaa kanssani — gootti. Hän se varmaankin on. Häntähän kaikki rakastavat — Totila!"
"Hän se on", vastasi Valerius ja yritti tarttua korsikalaisen käteen.
Mutta pelästyneenä hän laski sen irti. Voimakas kouristuskohtaus puistatti väkevän korsikalaisen ruumista. Hän ojensi kätensä jäykästi eteensä ikäänkuin torjuakseen tukahduttavaa tuskaa.
Sitten hän heitti päänsä taaksepäin, takoi molemmilla nyrkeillä kovasti otsaansa, pudisti päätään ja nauroi ääneen.
Kauhistuneena Valerius katseli tuota hurjaa tunteiden purkausta. Vihdoin nyrkissä olevat kädet vaipuivat hitaasti alas ja Furiuksen tuhkanharmaat kasvot tulivat näkyviin.
"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vapisevalla äänellä. "Minua seuraa kirous. En saa nauttia avioliiton onnea.
"Kerran ennen — juuri ennen häitä —! Ja nyt — minä tiedän — Valerian sielunlujuus ja kirkas levollisuus olisivat tuoneet pelastavan rauhan rajusti aaltoilevaan elämääni — olisin muuttunut toisenlaiseksi, paremmaksi.
"Ja jollen olisi häntä saanut", — hänen silmänsä välähtivät taas — "niin olisi ollut melkein yhtä suuri onni murhata tuo onnen ryöstäjä.
"Niin, olisin kierinyt hänen veressään ja riistänyt morsiamen hänen ruumiinsa äärestä — mutta nyt se on hän!
"Hän, ainoa, jolle Ahalla on kiitollisuudenvelassa — ja niin suuressa kiitollisuudenvelassa." — —
Hän vaikeni päätään nyökäyttäen ja vaipui muistoihinsa.
"Valerius", huudahti hän sitten äkkiä ajatuksistaan heräten, "en väistä ketään miestä maan päällä — en olisi sietänyt, että minut olisi syrjäytetty toisen vuoksi — mutta kun se oli Totila! — Annan Valerialle anteeksi, vaikka hän hylkäsi minut, kun hän valitsi Totilan.
"Voi hyvin, Valerius! Lähden merille, Persiaan, Intiaan — en itsekään tiedä minne — joka paikassa muistan tämän hetken."
Hän riensi nopeasti ulos ja pian hänen pikku venheensä lähti kiitämään nuolen nopeudella huvilan pienestä satamasta. —
Huoaten lähti Valerius huoneesta ja meni hakemaan tytärtään.
Hän tapasi atriumissa Totilan, joka niinikään oli lähtöpuuhissa.
Totila oli tullut sanomaan, että heidän pitäisi heti matkustaa takaisin
Napoliin.
Sillä Belisarius oli palannut Afrikasta ja risteili Panormuksen edustalla. Milloin tahansa hän saattoi laskea maihin Sisiliassa ja tulla Italiaankin, sillä kuningas ei ollut kiivaista kehoituksista huolimatta lähettänyt laivoja. Näinä päivinä Totila aikoi itse lähteä Sisiliaan ottamaan selkoa vihollisen puuhista.
Täällä he olisivat aivan turvattomat. Hän pyysi Valerian isää heti lähtemään maata myöten takaisin Napoliin.
Mutta vanha sotilas piti häpeällisenä paeta kreikkalaisia. Kolmeen päivään ei hän vielä pääsisi asioidensa vuoksi täältä eikä hänellä ollut haluakaan poistua. Töin tuskin Totila sai hänet taivutetuksi ottamaan suojelusjoukoksi kaksikymmentä goottia.
Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.
Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan välittömässä läheisyydessäkin.
Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin kallionkielekkeen takaa.
Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:
"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?"
"Mastokorissa on jo merkki" — vastattiin. — "Kauppalaiva — Furius
Ahalla — oli täällä ankkurissa."
"Minne matka?"
"Itään — Intiaan."