KYMMENES LUKU.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.
Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen synnyinmaahansa.
"Minäkin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiväisenä, "vaikkakin —"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valerius.
"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan
Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."
"Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin."
"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.
Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syöksyi kiivaasti sisään.
"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille — teidän täytyy lähteä."
Huoneessa olijat hypähtivät ylös.
"Mitä on tapahtunut — ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?"
"Puhu", sanoi Julius. "Mikä sinua huolettaa?"
"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla vaiti — eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin —"
"Ruumiin?"
"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen."
Valeria kalpeni, mutta ei vavissut.
"Se saattoi olla sattuma — kenties hän on hukkunut."
"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli rinnassa."
"Se todistaa merisotaa, eikä muuta", arveli Valerius.
"Mutta tänään —"
"Tänään?" kysyi Julius.
"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole palannut." —
"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. — Hänen sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. — "Usein hyökyaallot tukkivat tien."
"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."
Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.
"Mitä on tehtävä?" kysyi hän.
"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käski
Valerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."
"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan teitä. Rientäkää!"
Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja verinen goottisoturi.
"Paetkaa", huusi hän. "Ne ovat täällä!"
"Ketkä ovat täällä, Gelaris?" kysyi Torismut.
"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!"
"Puhu!" käski Torismut.
"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle —"
"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut.
"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä, niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.
"Kaksi noitaa — metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat — hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin — ja hei vain —"
"Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius.
"He kiidättivät minua Regiumia kohti. — Kun olin taas tullut täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.
"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin —"
"Entä luja Panormus?"
"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät kaupunkiin."
"Entä Syrakuusa?" kysyi Valerius.
"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin — goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli — sillä hänen konsulivirkansa päättyi sinä päivänä — kultarahoja ympärilleen siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."
"Missä on merikreivi? Missä on Totila?"
"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta laivastaan.
"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä varusteissa — eikä hänen ruumistaan — ole vielä — saatu ylös."
Valeria vaipui sohvalle.
"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä — he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.
"Minun piti opastaa heitä.
"Vein heidät harhaan — kauaksi länteen päin — merenrantasuohon ja — pakenin — illalla pimeässä — mutta he — ampuivat — jälkeeni — nuolia — joista — yksi sattui — en jaksa enää." —
Mies kaatui maahan.
"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä nuolia.
"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."
Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat järkähtämätöntä päätöstä.
"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian luona — voikaa hyvin!"
Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen tilustensa rajaa.
Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.
Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.
Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.
Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti näkyisi useampia tulia.
Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.
Turhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.
He olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.
Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sisässä.
Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä karkua.
Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista heidän vähälukuisuutensa.
"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, — ja tuolla tulee vielä lisäksi sola — seis, mitä siellä liikkuu?"
Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville.
"Kuka siellä on?" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.
Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi hänen rintaansa.
"Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.
"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin ääressä.
Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää vastaan.
Solassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.
"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."
"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."
"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos —"
Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.
Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pimeään ympäristöön.
"Tässä se oli, herra", sanoi pakoon päässyt ratsumies, "katsokaa eteenne".
"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.
"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä tahdotte?"
"Samaa voin teiltä kysyä", vastasi johtaja samalla kielellä.
"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan."
Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.
"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."
Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:
"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?"
"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.
"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan. Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä, jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"
"Siis tieltä pois!" —
Hän kannusti hevostaan.
"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"
"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan."
"Vaikka helvetin puolella — kun teitä vastaan on taisteltava."
Johtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.
"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."
Hän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.
"Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, ystävä!"
Jousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.
"Odotahan", huusi tämä peräytyen.
"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään laskeudu hevosen selästä.
"Mitä, herra? Ratsailtako?" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.
Silloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.
Mies ei liikahtanutkaan.
"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä mennä tuohon rotanloukkuun?"
Hän hyppäsi itse pois ratsultaan.
"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.
"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenpäin."
Hän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.
Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä solaa.
"Antautukaa!" sanoi hän.
"Tulkaa", huusivat gootit.
Johannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.
Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.
Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin, hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit peräytyivät hiukan.
Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenpäin asennostaan.
Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.
Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.
Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti veristä Valeriusta sylissään.
Silloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:
"Laiva! Herra — laiva! Ne ovat laskeneet maihin.
"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä — piilopaikkaan kallioiden lomassa." —
"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja —"
Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni. Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.
"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"
Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä oli kamala.
Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut tarpeeksi valoa.
Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.
Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.
Mutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.
"Kirottu pellavapää", huusi hän. "Sinä et siis hukkunutkaan?"
"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.
Silloin oli vastustus lopussa.
Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.
Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.
"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."
Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.
"Missä he ovat?" kysyi hän.
"Voitetut, pakenivat."
"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria — lapseni — onko hän pelastunut?"
"On, hän on pelastunut.
"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaan
Napolia ja pelastamaan teitä.
"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut — mutta jouduinkin vain — kostamaan puolestasi."
Hän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.
"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siitä kiittää."
Hän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.
"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi pelastaa, — huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen, — sinä teet sen, — ja palkkanasi on rakas lapseni."
"Valerius! Isäni!"
"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" — ja hän kohottautui viimeisillä voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, — "vanno minulle Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten hallussa."
"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."
"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana — kerro terveiseni hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi — hänet ja Italian."
Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen — ja kuoli.
Kauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.
Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.
Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.
"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.
Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.
Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.