KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Hallitsijatar Amalasunta oli kolmen herttuan murhaamisen jälkeen odottavalla kannalla.
Hän oli tosin toivonut aatelisen vastustuspuolueen päämiesten kuoltua saavansa hiukan vapaammat kädet, mutta aivan tuossa tuokiossa kutsuttiin Regetaan Rooman lähelle kansankokous, jossa hänen piti puhdistautua täydellisesti epäluulosta tai luopua kruunusta, kenties hän menettäisi henkensäkin.
Vain siihen saakka olivat Vitiges ja hänen puoluelaisensa luvanneet hänelle suojaa.
Hän ponnisti sen vuoksi kaikki voimansa vahvistaakseen valtaansa kaikin puolin ennen ratkaisevaa hetkeä.
Cetheguksen taholta hän ei enää toivonut apua. Hän oli huomannut tämän kylmän itsekkyyden. Hän luotti kuitenkin siihen, että italialaiset ja katakombien salaliittolaiset, joiden etunenässä hänen nimensä oli, pitäisivät hänen roomalaisystävällistä hallitustaan raa'an goottipuolueen valitseman kuninkaan hallitusta parempana.
Hän odotti jännittyneenä keisarin lähettämän henkivartioston saapumista, että hänellä olisi vaaran hetkellä suojelijoita. Hän koetti sitäpaitsi innokkaasti hankkia goottienkin joukosta itselleen enemmän ystäviä.
Hän kutsui luoksensa Ravennaan useita isänsä vanhoja seuralaisia, amalien suvun innokkaita puoltajia, kansansa harmaantuneita, kuuluisia sankareita, vanhan Hildebrandin asetovereita, melkeinpä nuoruudentovereita. Kutsuttujen joukossa oli erittäin huomattava valkopartainen Grippa, Teoderikin juomanlaskija, joka oli melkein Hildebrandin veroinen arvossa ja maineessa. Kuningatar tuhlasi Grippalle ja hänen ystävilleen kunnianosoituksia ja uskoi heidän vartioitavakseen Ravennan linnan, otettuaan heiltä valallisen lupauksen, että säilyttäisivät linnan amaleille.
Tämä ystävyysliitto kansan suosiossa olevien henkilöiden kanssa oli jonkinlaisena vastapainona Hildebrandia, Vitigestä ja heidän ystäviään vastaan — eikä Vitiges voinut estää Teoderikin ystävien suosimista muka valtiolle vaarallisina — mutta kuningattaren täytyi hankkia itselleen turvaa myöskin baltien aatelispuoluetta ja heidän verikostoaan vastaan.
Hän huomasi saavansa sen völsungien jalosta suvusta, joka oli amalien ja baltien jälkeen ylhäisin goottien aatelissuvuista. Völsungeilla oli laajoja tiluksia Keski-Italiassa ja muutenkin paljon vaikutusvaltaa. Heidän päämiehinään olivat veljekset, herttua Guntaris ja kreivi Arahad.
Hän oli keksinyt hyvin tepsivän keinon saadakseen nämä puolelleen. Hän tarjosi völsungien ystävyyden maksuksi kauniin tyttärensä käden. —
Eräässä Ravennan palatsin ylellisesti koristetussa huoneessa äiti ja tytär keskustelivat vakavasti, mutta ei erittäin ystävällisesti.
Kiivain askelin, jotka olivat niin vieraita hänen tavalliselle levollisuudelleen, käveli vartaloltaan junomainen hallitsijatar edestakaisin pienessä huoneessa tuon tuostakin vihaisesti katsahtaen ihanaa tytärtään, joka rauhallisena ja silmät maahan luotuina seisoi hänen edessään, vasen käsi lanteilla ja oikea marmoripöydän varassa.
"Mieti tarkkaan", sanoi Amalasunta kiivaasti yht'äkkiä seisahtuen.
"Mieti tarkkaan. Annan sinulle vielä kolme päivää miettimisaikaa."
"Se on aivan tarpeetonta. Annan aina saman vastauksen kuin tänäänkin", sanoi Matasunta silmät yhä maahan luotuina.
"No, sano edes, mitä sinulla on muistutettavaa kreivi Arahadia vastaan."
"Ei mitään muuta kuin etten häntä rakasta."
Kuningatar ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan.
"Nyt on asianlaita aivan toinen kuin silloin, kun sinun piti mennä naimisiin Cyprianuksen kanssa. Hän oli vanha ja — mikä sinun silmissäsi oli luultavasti huono puoli" — hän lisäsi katkerasti — "roomalainen".
"Ja siitä huolimatta ajettiin minut vastustukseni vuoksi Tarentumiin."
"Minä toivoin, että ankaruus lannistaisi sinut. Kuukausimääriä pidin sinut poissa hovistani ja äidinsydämeni luota."
Matasuntan kauniit huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.
"Turhaan! Minä kutsuin sinut takaisin —"
"Sinä erehdyt. Veljeni Atalarik kutsui minut takaisin!"
"Sinulle on ehdotettu toinen kosija. Hän on nuori, kukoistavan kaunis, jalosukuinen gootti. Hänen sukunsa on nyt valtakunnan toiseksi ylhäisin.
"Sinä tiedät, ainakin aavistat, että joka puolelta uhattu valtaistuimeni tarvitsee tukea. Hän ja hänen sotainen veljensä lupaavat auttaa meitä kaikin voimin. Kreivi Arahad rakastaa sinua ja sinä — sinä hylkäät hänet. Miksi? Sano miksi?"
"Siksi, etten häntä rakasta."
"Lapsellista tyttöjen lörpötystä. Sinä olet kuninkaan tytär — sinun on uhrauduttava sukusi, valtakuntasi vuoksi."
"Olen nainen", sanoi Matasunta kohottaen ylös säkenöivät silmänsä, "eikä mikään taivaallinen tai maallinen voima saa minua uhraamaan sydäntäni." —
"Niinkö minun tyttäreni puhuu?
"Katso minua, hullu lapsi.
"Olen tavoitellut suuruutta ja olen sen saavuttanutkin.
"Niin kauan kuin ihmiset ihailevat ylhäistä, mainitsevat he minun nimeni.
"Olen saavuttanut ihanimman, mitä elämä voi tarjota, enkä ole —"
"Koskaan rakastanut. Tiedän sen", sanoi hänen tyttärensä huoaten.
"Tiedätkö sen?"
"Tiedän, se oli lapsuuteni kirous.
"Olin vain lapsi silloin, kun rakas isäni kuoli. En osannut antaa hänen tunteelleen nimeä, mutta huomasin jo silloinkin, että hänen sydämensä kaipasi jotain, kun hän huoaten syleili ja suuteli Atalarikia ja minua tuskaisen rakkaasti ja taas huokasi.
"Rakastin häntä sitäkin sydämellisemmin, kun huomasin hänen etsivän rakkautta, jota häneltä puuttui.
"Nyt olen jo kauan tietänyt sen, mikä minua silloin selittämättömästi kiusasi. Sinä rupesit isämme vaimoksi sen vuoksi, että hän oli Teoderikin valtaistuimen lähin perillinen. Vallanhimosta sinä rupesit hänen puolisokseen etkä rakkaudesta. Kylmä ylpeytesi särki hänen lämpimän sydämensä."
Amalasunta seisahtui hämmästyneenä:
"Sinä olet hyvin rohkea."
"Olen tyttäresi."
"Sinä puhut rakkaudesta asiantuntijan tavoin — näyt tuntevan sen paremmin kahdenkymmenen kuin minä neljänkymmenen vuoden vanhana — sinä rakastat", huudahti hän äkkiä, "ja siitä sinun uppiniskaisuutesi johtuu."
Matasunta punastui ja oli ääneti.
"Puhu", huusi vihastunut äiti, "tunnusta tai kiellä se!"
Matasunta painoi katseensa alas ja oli yhä vaiti. Näin kaunis ei hän ollut koskaan ollut.
"Tahdotko sinä kieltää totuuden? Oletko sinä pelkuri, amelungien tytär?"
Ylpeästi tyttö kohotti katseensa. "En ole pelkuri enkä kiellä totuutta.
Niin, minä rakastan."
"Ketä, onneton?"
"Sitä ei Jumalakaan saa minua ilmaisemaan."
Hän näytti niin päättäväiseltä, ettei Amalasunta yrittänytkään enää urkkia.
"Hyvä on", sanoi hän, "tyttäreni ei ole tavallinen olento. Senvuoksi vaadinkin sinulta tavatonta. Uhraa kaikkesi korkeimmalle hyvälle."
"Uhraan kyllä, äiti. Sydämessäni asuu ylpeä unelma. Se on korkein hyväni. Sille tahdon minä uhrata."
"Matasunta", sanoi hallitsijatar. "Puheesi on epäkuninkaallista. Katso, sinulle on Jumala antanut ylevämmän ruumiin ja sielun kauneuden kuin tuhansille muille. Sinä olet syntynyt kuningattareksi."
"Tahdon tulla rakkauden kuningattareksi. Kaikki ylistävät minun naisellista kauneuttani. Hyvä! Olen päättänyt olla nainen, joka rakastaa ja on rakastettu, joka antaa onnea ja on itse onnellinen."
"Nainen! Onko se sinun ainoa kunnianhimosi?"
"Se on ainoani. Jospa se olisi ollut sinunkin ainoa kunnianhimosi."
"Teoderikin tyttärentyttärestä eivät siis valtakunta ja kruunu ole minkään arvoiset. Etkö välitä kansastasikaan, gooteista?"
"En, äiti", vastasi Matasunta vakavasti. "Olen pahoillani siitä, melkein häpeänkin sitä, mutta en voi pakottaa tunteitani. Sana 'gootit' ei herätä minussa mitään erityisiä tunteita. Kenties se ei ole kokonaan minun syyni. Sinä olet aina halveksinut gootteja ja pitänyt näitä barbaareja aivan arvottomina. Sinulta sain ensimmäiset vaikutelmani, jotka ovat sitten säilyneetkin.
"Vihaan tätä kruunua ja tätä goottien valtakuntaa. Se on vallannut sydämessäsi isäni, veljeni ja minun paikkani. Goottien kruunu on minusta aina ollut ja tulee olemaankin vihamielinen, vihattu mahti."
"Oi lapseni, voi minua, jos olen ollut siihen syypää.
"Ja jos et tee sitä valtakunnan vuoksi, niin tee se minun tähteni. Olen hukassa ilman näiden völsungien apua. Tee se rakkauteni tähden."
Hän tarttui tyttärensä käteen.
Matasunta veti kätensä pois katkerasti hymyillen.
"Äiti, älä käytä väärin tätä pyhää sanaa. Sinun rakkautesi!
"Et ole koskaan rakastanut.
"Et minua, et veljeäni, et isääni."
"Lapseni! Mitä olisin sitten rakastanut, jollen teitä!"
"Kruunua, äiti, ja tuota kirottua valtaa. Kuinka usein sysäsit minut luotasi ennen Atalarikin syntymistä, koska minä olin tyttö ja sinä toivoit valtaistuimen perillistä.
"Ajattele isäni hautaa ja —"
"Lopeta jo", käski Amalasunta.
"Ja Atalarikia. Et sinä häntä rakastanut, ainakaan et hänen oikeuttaan kruunuun.
"Kuinka usein me lapsirukat itkimmekään, kun etsimme äitiä ja löysimmekin kuningattaren."
"Sinä et ole koskaan ennen valittanut. Nyt vasta sen teet, kun sinun olisi uhrauduttava puolestani."
"Äiti, eihän nytkään uhraus koske sinua vaan kruunuasi, valtaasi.
"Luovu tästä kruunusta, niin pääset vapaaksi kaikista huolista. Tämä kruunu ei ole tuottanut sinulle eikä meillekään onnea, tuskia vain.
"Ei sinua itseäsi ole uhattu — sinun puolestasi uhraisin kaikki — valtaistuintasi vain, tuon goottien valtakunnan kultaista ruoskaa, sydämesi epäjumalaa, elämäni kirousta. Sen kruunun vuoksi en koskaan uhraa rakkauttani, en, en, en!"
Hän pani valkoiset käsivartensa ristiin rinnoilleen ikäänkuin suojellakseen rakkauttaan.
"Voi sinua!" sanoi kuningatar kiukuissaan, "sinä itsekäs, sydämetön lapsi!
"Sinä myönnät, ettet vähääkään välitä kansastasi, etkä suurten esi-isiesi kruunusta — sinä et vapaaehtoisesti tottele kunnian ääntä etkä äitisi kehoitusta — hyvä, sinun on sitten toteltava pakkoa!
"Et kuule rakkauteni sanoja. Tulkoon kovuuteni osaksesi.
"Tällä hetkellä lähdet sinä seurueinesi Ravennasta.
"Sinä menet vieraana Florentiaan herttua Guntariksen kotiin. Hänen puolisonsa on pyytänyt sinua tulemaan.
"Kreivi Arahad saattaa sinut sinne.
"Pois luotani. Aika taltuttaa sinut."
"Minutko", huudahti Matasunta kohottautuen pystyyn, "ei iäisyyskään!"
Ääneti kuningatar katsoi hänen jälkeensä. Tyttären syytökset olivat koskeneet häneen kovemmin kuin hän tahtoi näyttääkään.
"Vallanhimo", sanoi hän itsekseen. "Ei, vallitseva tunteeni ei ole vallanhimo.
"Luulin voivani suojella ja hyödyttää valtakuntaa. Senvuoksi rakastin kruunua.
"Tunnen voivani uhrata elämäni, kruununikin, jos kansani onni sitä vaatii.
"Voisitkohan sen tehdä, Amalasunta?" kysyi hän itseltään pannen vasemman kätensä epäillen sydämelleen.
Hänen mietteitään häiritsi Cassiodorus, joka hitaasti ja alla päin tuli huoneeseen.
"No", huudahti Amalasunta säikähtäen hänen kasvojensa ilmettä, "tuotko huonoja uutisia?"
"En, tekisin vain yhden kysymyksen."
"Minkä kysymyksen?"
"Kuningatar", alkoi hän juhlallisesti, "olen palvellut isääsi ja sinua kolmekymmentä vuotta uskollisesti ja innokkaasti, minä, roomalainen, barbaareita, koska kunnioitan hyveitänne ja koska luulin, että Italia, joka ei enää voi olla vapaana valtiona, olisi parhaiten turvassa teidän hallitessanne, sillä teidän hallituksenne oli oikeudenmukainen ja lempeä.
"Olen palvellut edelleen, vaikka näinkin ystävieni Boëthiuksen ja
Symmachuksen — kuten luulen viattoman — veren vuotavan. Mutta he
kuolivat julkisen tuomioistuimen päätöksestä, eivätkä murhattuina.
Minun täytyi kunnioittaa isääsi, vaikken häntä aina kiittänytkään.
Mutta nyt —"
"Entä nyt?" kysyi kuningatar ylpeästi.
"Nyt tulen pyytämään monivuotiselta ystävättäreltäni, uskaltanenko sanoa, oppilaaltani —"
"Kyllä sen voit sanoa", huudahti Amalasunta lempeämmin.
"Suuren Teoderikin jalolta tyttäreltä pientä sanaa, myöntävää vastausta.
"Jos sinä voit myöntävästi vastata — minä rukoilen Jumalaa, että voisit — niin tahdon palvella sinua yhtä uskollisesti kuin tähänkin saakka ja niin kauan kuin tämä harmaa pää jaksaa."
"Ja jollen minä voi?"
"Jollet voi, kuningatar", huudahti vanhus tuskallisesti, "silloin sanon jäähyväiset sinulle ja koko tämän maailman riemuille."
"Mitä aioit kysyä?"
"Amalasunta, sinä tiedät, että olin kaukana valtakunnan pohjoisrajalla, kun täällä syntyi kapina, kun sinne saapui tuo kamala tieto, kun sinua vastaan tehtiin tuo kamala syytös.
"En uskonut tietoa — minä riensin tänne Tridentumista. —
"Kaksi päivää sitten saavuin tänne. Joka hetki, joka kerta kun olen puhutellut jotain goottia, on tämä syytös täyttänyt sydämeni kauhulla.
"Sinäkin olet muuttunut. Et ole entisesi kaltainen, olet epävakainen ja levoton — enkä sittenkään tahdo sitä uskoa. — Sana sinun huuliltasi poistaa kaikki nämä sumut."
"Mitä pitkistä puheista", sanoi kuningatar nojaten kättään tuolin selustaan, "sano lyhyesti, mitä sinulla on minulta kysyttävää."
"Sano vain lyhyesti 'olen'. Oletko sinä syytön kolmen herttuan kuolemaan?"
"Ja ellen olisi — eivätkö he ole kuolemaa hyvin ansainneet?"
"Amalasunta, minä pyydän sinua sanomaan: olen."
"Otat hartaasti osaa goottilaisten kapinoitsijain kohtaloon."
"Minä vannotan sinua", huudahti vanhus laskeutuen polvilleen,
"Teoderikin tytär, jos voit, niin sano: olen."
"Nouse", sanoi Amalasunta kääntyen synkkänä poispäin, "sinulla ei ole oikeutta tehdä tuota kysymystä."
"Ei", sanoi vanhus levollisesti nousten seisomaan, "ei, ei enää.
"Sillä tästä hetkestä alkaen en enää kuulu tähän maailmaan."
"Cassiodorus!" huudahti kuningatar säikähtyneenä.
"Tässä on kuninkaan linnassa olevien huoneitteni avaimet. Siellä ovat lahjat, jotka olen saanut sinulta ja Teoderikilta, siellä ovat arvonimiäni koskevat asiapaperit ja virkojeni merkit. Minä menen."
"Minne, vanha ystävä, minne?"
"Luostariin, jonka olen perustanut Apulian Squillaciumiin.
"Tästä alkaen hoidan, kaukana kuninkaiden toimista, vain Jumalan toimia maan päällä. Kauan on sieluni kaivannut rauhaa eikä minulla enää ole maan päällä mitään, joka minua pidättäisi.
"Lähtiessäni tahdon vielä antaa sinulle neuvon. Laske valtikka verentahraamasta kädestäsi. Se ei enää tuota tälle valtakunnalle siunausta, vaan kirousta.
"Ajattele sielusi autuutta, Teoderikin tytär. Jumala olkoon sinulle armollinen."
Ennenkuin kuningatar ehti toipua hämmästyksestään, hän oli kadonnut.
Amalasunta aikoi mennä hänen jälkeensä ja huutaa hänet takaisin, mutta ovessa tuli häntä vastaan Petros, bysanttilainen lähettiläs.
"Kuningatar", sanoi hän nopeasti ja hiljaa, "jää tänne ja kuule minua.
Minulla on sinulle tärkeitä asioita. Vainoojat ovat aivan jäljessäni."
"Ketkä sinua vainoovat?"
"Ihmiset, joilla ei ole sinuun nähden yhtä hyviä aikomuksia kuin minulla. Älä enää petä itseäsi. Tämän valtakunnan kohtalo on lähellä ratkaisuaan. Sinä et voi sitä pelastaa. Niinpä pelasta itseäsi varten, minkä voit. Minä uudistan ehdotukseni."
"Minkä ehdotuksen?"
"Eilisen."
"Häpeällisen, petollisen ehdotuksesi. En koskaan siihen suostu.
"Minä ilmoitan loukkaavan vastauksesi herrallesi keisarille ja pyydän, että sinut kutsutaan takaisin.
"En ryhdy keskusteluihin kanssasi."
"Kuningatar, sinua ei aiota enää kauemmin säästää. Seuraavan lähettilään nimi on Belisarius ja hän tuo sotajoukon tullessaan."
"Mahdotonta", huusi hyljätty ruhtinatar. "Minä peruutan pyyntöni."
"Liian myöhään! Belisariuksen laivasto on jo Sisilian luona.
"Ehdotuksen, jonka sinulle eilen tein omanani, sinä hylkäsit.
"Kuule nyt: keisari Justinianus itse on sen ehdotuksen tehnyt suosionsa viimeisenä todistuksena."
"Justinianus, ystäväni, suojelijani tahtoo syöstä minut ja valtakuntani perikatoon", huudahti Amalasunta, joka alkoi vähitellen kauhukseen tajuta asemansa.
"Ei hän tahdo syöstä sinua perikatoon. Hän tahtoo pelastaa sinut.
"Hän tahtoo valloittaa takaisin Italian, Rooman valtakunnan kehdon.
Tämä luonnoton, mahdoton goottien valtakunta on tuomittu turmioon.
"Pelasta itsesi uppoavasta aluksesta.
"Justinianus ojentaa sinulle ystävänkäden, keisarinna tarjoaa sinulle turvapaikan luonaan, jos toimitat Napolin, Rooman, Ravennan ja kaikki linnoitukset Belisariuksen käsiin ja saat sen aikaan, että gootit lähtevät aseettomina Alppien yli."
"Hylkiö! Pitäisikö minun pettää kansani kuten te minut? Liian myöhään huomaan minä petollisuutenne.
"Minä pyydän apuanne ja te tahdotte tuhota minut."
"Ei sinua, barbaarit vain."
"Nämä barbaarit ovat kansaani ja ainoat ystäväni. Huomaan sen nyt ja heidän puolellaan olen elämässä ja kuolemassa."
"Mutta he eivät ole enää sinun puolellasi."
"Konna! Pois näkyvistäni! Pois hovistani!"
"Et tahdo kuulla minua.
"Pane mieleesi! Vain mainitsemallani ehdolla vastaan hengestäsi."
"Hengestäni vastaa aseistettu kansani."
"Tuskin. Viimeisen kerran kysyn sinulta —"
"Vaiti! Taistelutta en luovuta Justinianukselle kruunuani."
"Hyvä on", sanoi Petros itsekseen. "Silloin täytyy jonkun muun se tehdä. —
"Tulkaa sisään, ystäväni", huusi hän seuraavaan huoneeseen. —
Mutta esiripun takaa tulikin Cethegus yksinään, kädet ristissä rinnalla.
"Missä on Gotelindis? Missä on Teodahad?" kuiskasi Petros. —
Ruhtinatar huomasi hänen hämmästyksensä.
"Jätin heidät palatsin edustalle.
"Nämä naiset vihaavat toisiaan liian kiihkeästi.
"Heidän intohimonsa turmelisi asiat."
"Sinä et ole hyvä enkelini, Rooman prefekti", sanoi Amalasunta synkästi ja vetäytyi hänestä kauemmaksi.
"Kenties tällä kertaa", kuiskasi Cethegus mennen hänen luokseen.
"Sinä olet hylännyt bysanttilaisen ehdotukset. Sitä odotinkin.
"Käske tuo viekas kreikkalainen pois."
Kuningattaren viittauksesta Petros meni viereiseen huoneeseen.
"Mitä asiaa sinulla on minulle, Cethegus? En luota sinuun enää."
"Sinä olet sen sijaan luottanut keisariin ja nyt näet seuraukset."
"Näen kyllä", vastasi hän surullisesti.
"Kuningatar, en ollut koskaan sinulta salannut sitä, että rakastan Italiaa ja Roomaa enemmän kuin goottejasi. Muistat kai, että sen sanoin sinulle usein."
"Muistan, enkä voi sinua siitä moittia."
"Mieluisinta minusta olisi, että Italia olisi aivan vapaa.
"Mutta jos sen täytyy olla toisen vallan alaisena, niin ennemmin alistun teidän, goottien lempeään hallitukseen kuin Bysantin tyranniuteen.
"Se on aina ollut ajatukseni, kuten nytkin.
"Estääkseni bysanttilaiset tulemasta Italiaan olen koettanut pitää pystyssä teidän valtakuntaanne. Mutta sinun valtaistuintasi ei enää voi tukea, sen sanon sinulle suoraan.
"Jos ryhdyt taisteluun Bysanttia vastaan, eivät gootit sinua seuraa eivätkä italialaiset sinuun luota."
"Miksi ei? Mikä erottaa minut italialaisista ja omasta kansastani?"
"Omat tekosi.
"Kaksi onnettomuutta tuottavaa asiakirjaa, jotka ovat Justinianuksen käsissä.
"Sinä itse olet kutsunut hänet Italiaan pyytämällä henkivartioston
Bysantista."
Amalasunta kalpeni.
"Sinä tiedät —"
"Ikävä kyllä en ainoastaan minä, vaan myös ystäväni katakombien salaliittolaiset. Petros on antanut heille kirjeesi. He kiroavat sinua."
"Onhan minulla gootit jäljellä."
"Ei enää.
"Koko baltien puolue tavoittelee henkeäsi. — Mutta sitäpaitsi ovat roomalaiset salaliittolaiset vihoissaan päättäneet julistaa koko maailmalle heti, kun taistelu alkaa, että sinun nimesi on ollut ensimmäisenä heidän joukossaan gootteja vastaan, kansaasi vastaan.
"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa."
"Uskoton!"
"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.
"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua vastaan.
"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.
"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä, sinun kansasi ja minun kansani nimessä."
"Minkä uhrin sinä vaadit?"
"Korkeimman: kruunusi.
"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."
Amalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.
"Kruununi! Se on minusta niin kallis."
"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin."
"Voinko luottaa neuvoosi?"
"Jos se olisi sinusta — mieluista, niin voisit epäillä.
"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.
"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua häpeään."
"Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta epäillen.
"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän kansaasi kuin valtikkaasi."
"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henkiäkään" — hän tuuditti mielellään omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella — "enkä kieltäydy nytkään — mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"
"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali."
"Mitä? Heikko Teodahadko?"
"Hän ei tosin ole sankari.
"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä asetat hänet valtaistuimelle.
"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja pelkäisivät."
"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis kuningattarena."
Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.
"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.
"Luovu kruunusta!"
"Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja sydämeni sykkii kiivaasti.
"Salli minun miettiä ensi yö.
"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos siitä!
"Huomenna ilmoitan päätökseni."