KOLMAS LUKU.
Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.
Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.
Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.
Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.
Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.
Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.
Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.
Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.
Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.
Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.
Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.
Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.
Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.
Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.
Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.
Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.
"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.
Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.
"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.
"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? — 'minä uskon pyhäin ihmisten — —'"
"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"
"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.
"Kuten me nyt.
"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.
"Mutta — minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.
Arria oli hetken ääneti.
"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."
Mirjam punastui hiukan.
"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan hänelle".
"Kenelle?"
"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."
"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"
"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt
Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.
"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.
"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."
"Onko hän Totilan arvoinen?"
"Hän on hyvin kaunis.
"Ja ylhäinen.
"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.
"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.
"Minä annan hänelle ruusuja.
"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.
"Kuuluvatko siihen vain kristityt?
"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.
"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" — hän huokasi.
"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.
"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.
"Täydellisesti levätä!
"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.
"Levätä elämästä.
"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?
"Ei minun luullakseni."
Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.
Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.
"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.
"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.
"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."
"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.
"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."
"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.
"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."
Mirjam pudisti hiljaa päätään.
"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.
"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?
"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?
"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.
"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.
"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen — niin en kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja tuskani."
"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!
"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!
"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.
"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.
"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo ikipäiviksi.
"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!
"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.
"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.
"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen rakasta päätään.
"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan minä hänet nähdä."
"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!"
"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.
"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin."
"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?
"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta."
"Mutta hän palaa sittenkin.
"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.
"Hän oli hyvä poika.
"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.
"Silloin hän sanoi:
"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'
"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'
"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'
"Ja minä sanoin amen.
"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa.
"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.
"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla olevaan luolaan.
"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.
"Hän ei ole vielä tullut takaisin.
"Mutta hän ei ole kuollut.
"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.
"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin silmät näkivät hänet vielä.
"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.
"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.
"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."
Vanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.
Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas.
Mirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.
"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!
"Onko se totta?
"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa, onko hän Messias?
"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? — Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.
"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.
"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut sielukseni.
"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman rakkauttani?
"Silloin en olisi enää Mirjam.
"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko iäisyyskin hänen rinnallaan?
"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen valkoisen vaippansa helman loistavan?
"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" —
"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ääni.
Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.
Uliaris meni päinvastaiselle taholle.
Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan — — kunnes se häipyi kaukaisten varjojen joukkoon.