NELJÄS LUKU.
Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita.
Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.
"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko?
Missä?"
"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius.
Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."
"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi."
"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.
"Onneksi se ei ollut myrkytetty.
"Sain sen yöllä.
"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.
"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää yötä, Napoli!
"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.
"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.
"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan harmaaseen päähäni."
"Varustus täytyy hävittää", sanoi Totila miettiväisenä.
"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki.
Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.
"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.
"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. — Siellä täällä heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.
"Jos tämä yltyy — —! — Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi aion minä" — hänen kasvonsa synkistyivät —
"Mitä aiot?"
"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" —
"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.
"Tiedän paremman keinon. — He näkevät nälkää. Toin eilen neljä laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."
"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovettä, hyi helkkari!"
"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!"
"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?"
"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen."
"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.
"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien muurien piiristä."
"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viiniä.
Uliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:
"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.
"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi."
Ja ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.
Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet viettivät hauskan illan.
Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi hän hieromaan silmiään.
Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu.
Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.
Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.
Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luota
Napolin edustalle.
Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja tehtävä loppu merirosvouksista.
Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle.
Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.
"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa leiriin päin.
Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, — hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa — kun henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja huusi:
"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu."
Raivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:
"Sen sanoman tuoja kuolkoon!"
"Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi."
"Kuka se oli?"
"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti."
"Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila."
"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."
"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on."
"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."
"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoi
Prokopius.
Mutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.
"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy sietämättömäksi.
"Nyt tästä täytyy tulla loppu."
Hän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:
"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy päinsä.
"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemistä.
"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaan
Belisariuksen."
Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.
Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan.
Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.
Hän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.
Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen.
Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.
Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.
Surullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.
"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt taitoasi.
"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan on?"
"Kolmesataa viisikymmentä, herra!"
"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.
"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.
"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.
"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.
"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.
"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi vuorokauden aikana.
"Anna joukkojen vuorotella.
"Pane kaikki koneet käyntiin."
"Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit, tulenheittäjät?"
"Nekin! Ne etupäässä."
"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta."
"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä."
"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?
"Keisarin kaupunkia.
"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?"
Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo.
Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön gootteihin.
"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.
"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.
"Tämähän on sulaa hulluutta!
"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.
"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."
"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveli
Prokopius.
"He ovat huonoja isänmaanystäviä.
"Työhön, Martinus!
"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa."
"Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on välttämätöntä.
"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.
"Tuonko hänet tänne?"
Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen näköisen miehen.
"Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius.
"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.
"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.
"Mitä siitä tuli?"
"Luvallanne, herra, ei mitään."
"Miksi?"
"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle pyhyydelleen.
"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi ja
Jumalalle otollisempi se on.
"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan."
"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa."
"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.
"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen."
"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa."
"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini."
"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.
"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!"
"Kaupunki-parka", huokasi Martinus.
"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja — ne laukeavat helposti — lapsikin voi niitä hoitaa."
Nyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.
Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.
Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät puolustuspuuhiin.
Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa.
Mutta Totila ei nauranut.
Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja rupeavan tähtäämään.
Ainoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.
"No", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, "aikovatko ne tuolta saakka ampua?
"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.
"Se olisi turvallisempaa."
Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.
Totila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta ampua.
Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa.
Turhaan!
Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.
Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä haavoittuneiden valitushuudoista.
Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.
Mutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.
Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.
Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.
Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.
Belisarius ratsasti Martinuksen luo.
"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen tähtäsi?"
"Minä", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.
"Huomatkaa!
"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita.
"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.
"Katsokaa!
"Se palaa pian."
Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti.
Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:
"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli on jo maan tasalla."
Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.
"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!
"Sammuttakaa talonne!
"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.
"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.
"Naiset sisään! — mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun —
"Sinäkö, Mirjan?
"Sinäkö täällä?
"Nuolien ja liekkien keskellä.
"Tiehesi, mitä sinä haet?"
"Sinua", sanoi tyttö.
"Älä pelästy.
"Hänen talonsa palaa.
"Mutta hän itse on pelastunut."
"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?"
"Minun luonani.
"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.
"Minä näin liekin nousevan.
"Minä riensin paikalle.
"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä hänet kirkkoon.
"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.
"Neitonen on haavoittunut.
"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.
"Mutta haava on aivan vaaraton.
"Hän tahtoo nähdä sinua.
"Lähdin sinua etsimään."
"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!"
Hän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.
Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle päin.
"Oi, jos nyt — jos nyt saisin kuolla — kuolla hänen rinnoillaan, vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.
Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa.
Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja tyyni.
Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. — —
Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi hän:
"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kenties
Belisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.
"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."
"Sen teen", sanoi tämä, "sillä meillä on sama matka".
"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?"
"Kotiini Galliaan.
"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin, että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.
"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."
Ääneti Totila kääntyi Valeriaan päin.
"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on sammunut iäksi.
"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten käsiin."
"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?"
"Minä luotan miekkoihinne — mutta en onneenne! Isäni talon palkkien romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.
"Hyvästi — pitkiksi ajoiksi.
"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen."
Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten yhden kolmisoudun.
Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.
"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua", sanoi Valeria.
"Teen sen mielelläni", kuiskasi tämä.
"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys."
Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja.
"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä — mutta sano minulle, rakastatko häntä — nyt sinä voit hänet hylätä — rakastatko häntä kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä niinkuin —"
Silloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:
"Rakastanko häntä niinkuin sinä?
"En, suloinen sisareni!
"Älä pelästy!
"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.
"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei saa sitä tietää.
"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!
"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.
"Ymmärrän sinua.
"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken surulle.
"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.
"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.
"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.
"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.
"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun — sillä Valeria, niin pelkään — ei tule koskaan hänen omakseen.
"Voi hyvin, Mirjam!
"He tulevat.
"Muista tätä hetkeä.
"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi."
Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paeta
Valerian luota.
Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.
Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.
Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan, painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi viereiseen huoneeseen.
Valeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.
Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.
Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan.
Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti satamasta.
Totila katseli unelmoiden laivaa.
Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.
Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsensä ja kaiken.
Silloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,
"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. — Tule! Mitä tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?"
Totila ojentautui vähitellen pystyyn.
"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? — Siellä ne pakenevat! —"
"Kutka?" kysyi Torismut.
"Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.
Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.
"En antaudu koskaan!
"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.
"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja kuninkaalta?"
"En mitään."
"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.
"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi edes neljäsataa miestä."
"Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietittyään.
"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on neljäsataa viisikymmentä goottia.
"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.
"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa — menen itse sinne aselevon kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."
"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."
"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"
Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.
Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.
"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"
"Se on minun asiani.
"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä — viimeisen kerran tässä elämässä."
"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen", kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."
"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?
"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika.
"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.
"Minä yksin voin teidät pelastaa."
Hän tarttui Mirjamin käsivarteen.
"Sinäkö pelastaisit minut?" huusi tämä peräytyen. "Mieluummin kuolen."
"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi.
"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun käsistäni.
"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen hänen kalpeaan naamaansa."
"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.
"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.
"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden rappeutuneiden muurien yli."
"Kenties", irvisteli Jochem, "me lennämme lintujen tavoin niiden yli.
"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit — sen sanon sinulle — hautaavat heidät raunioihinsa.
"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi — annanhan sinulle anteeksi — kun vain tulet vaimokseni."
Hän tavoitteli Mirjamin kättä.
"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.
"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.
"Lähde tiehesi!"
"Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa — vaimokseni et koskaan tule.
"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.
"Näkemiin!"
Hän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.
Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili hänen Jumalaansa.
Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.
Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen luonaan ja hänen Jumalansa luona.
Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti.
Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot.
Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkkiä.
"En minä sitä usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.
"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.
"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten kunnollinen ryöstö."
Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä odottavia etujoukkoja vastaan.
Belisarius hypähti pystyyn.
"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.
"Päälliköt, rynnäkköön!
"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista."
Päälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja voitonhimo.
Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri — Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin — kun joku kutsui häntä hiljaa.
Hämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.
"Mitä tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti.
"Minulla ei ole aikaa!
"Kova työ on edessä!
"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."
"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."
"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"
"En, mutta muurien alitse, maan läpi.
"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."
Johannes seisahtui.
"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"
"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.
"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"
"Minä olen sen rakennuttanut.
"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.
"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.
"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."
Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Ja jos sinä petät minut?"
"Minä kuljen miekkojenne välissä.
"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."
"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.