VIIDES LUKU.
Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet.
"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä,
Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki.
Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.
"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät rynnäkköportille.
"Mutta kuka suojelee portin tornia.
"Hänet meidän täytyy saada käsiimme."
"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla."
"Hän kuolee", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. "Eteenpäin."
Hän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.
"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."
Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.
Äkkiä huusi Johannes puoliääneen: "Ottakaa juutalainen kiinni!
"Pistäkää hänet kuoliaaksi!
"Vihollisia! Aseita!
"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme, joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"
"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto temppeliholviin."
"Mitä täällä on? — Luita. — Luuranko!"
"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs miehistä.
"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!" komensi Johannes.
"Minä näen tähden."
"Se on päivän valo Napolista", sanoi Jochem. "Vielä muutamia askeleita."
Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun juuriin.
Me tunnemme puun.
Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.
Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.
"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."
Puhuja oli Arria.
"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin.
"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.
"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."
Hän kääntyi aukkoon päin.
"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."
Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti.
"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken rukoustaan?"
Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."
Hän tuli nopeasti esille juurten varjosta.
Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean miehen nousevan maasta.
Autuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.
Hän levitti kätensä.
"Jucundus!" huusi hän.
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Bysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.
Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien — Mirjamin kukkien päälle.
Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.
"Missä on portti?"
"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan."
Perseus näytti sotamiehille tietä.
"Missä ovat tornin portaat?"
"Täällä oikealla", sanoi Jochem — nämä olivat ne portaat, jotka veivät Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut — "hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."
Iisak sieltä tulikin.
Hän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä portaille.
"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi hän.
"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." — Hän hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.
Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.
"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan.
Silloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.
"Petturi, petturi", huusi hän. "Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku."
Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.
"Petturi!" huusi Iisak vielä kerran.
Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.
Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja riemuhuutojen kaikuessa — oli tullut jo aivan pimeä — tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.
Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.
Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.
Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka vielä olivat jäljellä.
Silloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen roomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla — asianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä, lyötiin kuoliaaksi —. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien goottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta capuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.
Mutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan pysäyttämättä:
"Viisitoista päivää on Napoli minua pidättänyt.
"Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla.
"Tämä on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani.
"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja kourallinen barbaareita saanut vallita.
"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin — ryöstö.
"Ilman murhaa — sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja — ilman murhapolttoja — sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.
"Missä on goottien johtaja? Kuollutko?"
"Kuollut", vastasi Johannes. "Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris kaatui."
"En minä häntä tarkoittanut", sanoi Belisarius.
"Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka hänen on käynyt?
"Minun täytyy saada hänet käsiini."
"Herra", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos säästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin hän on joutunut."
Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui vapisevaan kauppiaaseen.
"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä kyllä puhut."
"Armoa! Armoa!" parkui Asklepiodot.
"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata millä hetkellä tahansa."
"Johannes", sanoi Belisarius, "Totila on yhtä tärkeä kuin koko Napoli.
"Meidän täytyy saada hänet vangiksi.
"Oletko käskyni mukaan vallannut Roomaan vievän tien ja miehittänyt portin?"
"Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan päässyt", sanoi Johannes.
"Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meidän täytyy houkutella hänet kaupunkiin.
"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen linnoituksen ja Porta capuanan harjalle.
"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien asepukuun.
"Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miestä portin läheisyyteen.
"Heti, kun hän on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas.
"Tahdon saada hänet elävänä kiinni.
"Hänen täytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin."
"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö", pyysi Johannes. "Olen hänelle velkaa ankaran iskun."
Hän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja kaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Silloin saapui paikalle hunnutettu nainen.
"Jumalan hyvyyden tähden", rukoili suloinen ääni, "antakaa minun mennä, miehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa — oi, varokaa! Hänen valkoinen partansa! Oi, isäni!"
Tulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt kirkosta.
Epätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean pään syliinsä.
"Tiehesi, tyttö", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. — Garizo oli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.
"Älä pidätä meitä! Meidän on saatava paikka puhtaaksi.
"Juutalainen hautaan!"
"Ei, ei", huusi Mirjam ja työnsi miestä taaksepäin.
"Nainen", huusi tämä vimmoissaan ja kohotti kirveensä. —
Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja katsellen loistavin silmin miestä. — Garizolta vaipui käsi alas.
"Sinä olet rohkea", sanoi hän.
"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä hyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen."
"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi", pyysi Mirjam sydäntäliikuttavalla äänellä, "niin auta minua tämän ruumiin hautaamisessa tuonne puutarhaan. — Haudan hän on itse aikoja sitten kaivanut — Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin."
"Olkoon menneeksi", sanoi bajuvari ja seurasi häntä.
Hän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen perästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies vieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot itäänpäin.
Sanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti hautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi. Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.
"Tule", sanoi hän sitten.
"Minne?" kysyi Mirjam soinnuttomalla äänellä.
"Niin, minne sinä haluat?"
"En tiedä itsekään. — Kiitos sinulle," sanoi tyttö, otti taikakalun kaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha Jordanista, temppelistä.
"Ei", sanoi mies pudistaen päätään.
Hän tarttui Mirjamin käteen ja asetti sen silmilleen.
"Kas näin", sanoi hän, "tämä tuottaa minulle onnea koko elämäni ajan.
"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi hyvin!"
Tämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. — Hän silmäsi vielä kerran hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.
Hän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja portilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.
"Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?"
"On, hän on melkein vankimme."
"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, — kavion kopsetta — siinä ne ovatkin.
Tiehesi nainen!"
Ulkopuolella ajoi joukko ratsastajia täyttä karkua porttia kohti.
"Auki, portti auki", huusi Totila jo kaukaa.
Silloin ajoi Torismut etumaiseksi.
"En oikein luota tähän", sanoi hän. "Maantiellä oli hiljaa kuin haudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa siellä."
Silloin goottilaisen sotatorven ääni kajahti tornin huipulta.
"Se poika puhaltaa kamalasti", sanoi Torismut kiukuissaan.
"Se oli varmaankin italialainen", arveli Totila.
"Mikä on tunnussana", huudettiin sisäpuolelta latinankielellä.
"Napoli", vastasi Totila.
"Kuuletko? Uliariksen on täytynyt aseistaa kaupungin porvarit.
"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia", jatkoi hän puhettaan sisäpuolella oleville. "Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa. Italialla on uusi kuningas."
"Kuka?" kysyttiin sisäpuolelta hiljaa.
"Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin."
Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.
"Laskuristikko ylös", huusi Totila ratsastaen aivan sen ääreen.
Torismut katseli joukkoa varjostaen silmiään kädellään.
"Eilen oli heillä Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on erotettu virasta ja kreivi Vitiges —"
Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua kaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta nainen.
"Pakene", huusi hän, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut vihollisten käsiin."
Hän ei saanut enempää sanotuksi. Keihäs lävisti hänen rintansa.
"Mirjam", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan taaksepäin.
Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan ristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja laskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.
Sateena lensi keihäitä ja nuolia ristikkojen läpi portin sisäpuolelta.
"Ristikko ylös! Heidän kimppuunsa!" huusi Johannes miehilleen.
Totila ei liikahtanutkaan paikaltaan.
"Mirjam! Mirjam!" huusi hän syvän surun valtaamana.
Silloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan, rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se tunkeutui Totilan sydämeen.
"Sinun vuoksesi", huokasi tyttö ja kaatui kuolleena maahan.
Silloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran.
"Mirjam", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä kohti.
Samassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti taaksepäin ja nousi pystyyn.
Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he lähtivät pakoon.
"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla, jos mielivät meidät kiinni saada."
Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle tuntematon.
Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön. Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.
Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.
"Uliaris!" huokasi hän. "Mirjam!
"Napoli — me näemme vielä toisemme."
Hän käski lähteä Roomaan päin.
Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.
Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka häntä varoitti!
"Heittäkää hänen ruumiinsa koirille."
Ja hän riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta.
Mutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytön ruumis oli joutunut.
Hevoset olivat polkeneet hänet mäsäksi, arvelivat ihmiset.
Mutta eräs tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo.
Hän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille käsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn aivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen. Sitten hän oli katsellut häntä kauan.
Kaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei säästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin pitämään järjestystä. —
Mirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä mielellään, mutta ei uskaltanut.
Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Hänkin aikoi lähteä ryöstämään.
Mutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin.
Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön haudan ääressä.
Hän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.
Mutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi hartaasti kristillisen Isämeidän.
Ja kun aurinko nousi, hän siirsi huolellisesti kiven haudalle ja lähti.
Niin oli Mirjam jäljettömästi kadonnut.
Mutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että hänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa pelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.