KUUDES LUKU.
Napoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä päivänä.
Totila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges oli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien miesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.
Asiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä, surullisista hetkistä.
Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen menetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.
Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin kaksikymmentä tuhatta miestä.
Tämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa palauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia saattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka Teodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja Dalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin kuinkakin nopeasti.
Siitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa suuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät apuun.
Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen käsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.
Hänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin pelkuruudestakin.
Mutta hänen täytyi tehdä toinen, vielä tuskallisempi päätös.
Sillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen jälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia, Belisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi siellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt heitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä goottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi toimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen, että oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua itse Roomastakin.
Joka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta. Yksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä — osittain panttivankeina, osittain liittolaisina. — Joka puolelta italialaisia virtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.
Goottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja kertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella antautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva Beneventumkin.
Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset ratsumiehet olivat jo Formiaen luona.
Goottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua.
Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella avonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan tuhanteen mieheen.
Jonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia, Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen täytyi luopua tästäkin ajatuksesta.
Prefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän asekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä, miten he suhtautuivat gootteihin.
Roomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He eivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka päivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin kuoliaaksi pistettyinä.
Vitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja mahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja roomalainen papisto.
Hänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi muurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen goottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä Vitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko Keski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea vihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset. Tämä päätös oli uhraus.
Sillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen täytyi peräytyä taistelun asemesta.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa häpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli oli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta Italiaa?
Vaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä sanoisi kansa itse?
Mitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.
Voisiko hän saada heidät tottelemaan käskyään?
Sillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten tekijä kuin käskijä ja hallitsija.
Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.
Hän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin teltassaan Regetan leirillä.
Silloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrjään.
"Ylös, goottien kuningas", huusi kiihkoisa ääni, "nyt ei ole aikaa maata."
"En makaa, Teja", vastasi Vitiges. "Milloin palasit? Mitä tietoja tuot?"
"He eivät ole enää elossa."
"Ketkä?"
"Petturi ja murhaajatar."
"Kuinka? Oletko tappanut heidät molemmat?"
"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi päivää.
"Hän oli matkalla Ravennaan. Hän oli minua paljon edellä.
"Mutta minun vihani oli vielä nopeampi kuin hänen kuolemanpelkonsa.
"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen kantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä. He heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.
"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen, mutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän kuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.
"Silloin tapoin hänet kuin uhrihärän kolmella iskulla.
"Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta.
"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien vieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä varoituksena maan kuninkaille."
"Kuinka Gotelindiksen kävi?"
"Hän sai kamalan lopun", sanoi Teja väristen. "Kun lähdin täältä Roomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.
"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja sulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.
"Palkkasoturit epäilivät ja tahtoivat ensin nähdä kultakasat.
"Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. Hän lähtikin, mutta ei tullut takaisin.
"Kun taas palasin Rooman kautta, oli hänet löydetty."
"Mistä sitten?"
"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne kätkettyä aarretta.
"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä ihmisten ilmoille.
"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä. Hänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti sammunut heti, kun hän meni luoliin.
"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat tuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu päivän valoon."
"Hirmuista", huudahti Vitiges.
"Se oli oikein", sanoi Teja. "Mutta minulla on vielä muutakin kerrottavaa."
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand ja muut goottilaiset päälliköt telttaan.
"Joko hän tietää sen?" huusi Totila.
"Ei vielä", sanoi Teja.
"On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges, lähde puolustamaan kruunuasi!
"Tee se kopea poika päätään lyhemmäksi!"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vitiges levollisesti.
"Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan.
"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa hänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.
"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.
"He ovat valinneet hänet kuningattareksi.
"Hän oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heidän valtaansa.
"Ei ollenkaan tiedetä, onko hän Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo.
"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä palkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.
"He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi.
"He aikovat saada Ravennan haltuunsa."
"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi
Hildebad kiukuissaan.
"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa luoksesi vankeina lintuhäkissä."
Mutta muut olivat hyvin huolestuneen näköisiä.
"Synkältä näyttää", sanoi Hildebrand.
"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana on käärmemäinen Rooma — kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen penikulman päässä — ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan sydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan."
Mutta Vitiges pysyi yhtä levollisena ja vakavana kuin ennenkin.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Kenties se olikin hyväksi", sanoi hän sitten.
"Nyt ei ole valitsemisen varaa.
"Nyt meidän täytyy peräytyä."
"Peräytyäkö", kysyi Hildebad synkkänä.
"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme liikkeelle —"
"Napolia kohti", sanoi Hildebad.
"Ei! Takaisin Roomaan.
"Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan.
"Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se pääsee oikein leimuamaan."
"Kuinka? Aiotko sinä lähteä Belisariusta pakoon?"
"Aion, voidakseni sitä vahvempana kääntyä takaisin.
"Jousenjännekin taipuu taaksepäin voidakseen sinkauttaa tappavan nuolen."
"Ei koskaan", sanoi Hildebad, "sinä et saa, sinä et uskalla sitä tehdä".
Mutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä olen kuninkaasi.
"Sinä itse olet valinnut.
"Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas
Vitiges.'
"Sinä tiedät ja Jumala tietää, etten ole kruunua tavoitellut.
"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä enää minulle uskoa.
"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa minua. Muuten olette hukassa ja minä samoin."
"Olet oikeassa", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. "Anna anteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa."
"Nyt työhön, sotapäälliköt", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä.
"Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo
Galliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri.
Auringon noustessa lähdemme Roomaan."