KUUDESTOISTA LUKU.
Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.
"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."
"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."
"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.
"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.
"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot — ja onneksi heitä on kaksi.
"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"
"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."
"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."
"Kenet sinne lähetät?"
"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."
"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"
"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." —
"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."
"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."
"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."
"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.
"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."
"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.
"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."
"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."
"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.
"Ja vielä eräs asia" — nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.
"Minä aavistan, mutta puhu."
"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.
"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi — mutta tiedäthän sinä.
"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.
"Mutta onko taivas siitä tyydytetty — kuka tietää?
"Hävittäkäämme" — ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta — "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."
Justinianus puristi hänen kättään.
"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."
"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi — ei maan päällä eikä taivaassa.
"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.
"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."
Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.
"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?
"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?
Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.
"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?
"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."
"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"
"Sinä saat selittää tämänkin unen.
"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" — hän katsahti huolestuneena vaimoonsa — "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."
"Tietysti! Ne lähettää Jumala. — Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.
"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala — Italiaa.
"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.
"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.
"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.
"Hän heräsi ja huusi nimeäni.
"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."
"Entä nainen?"
"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."
"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa aaltoili.
"Unesi on hyvin onnellinen.
"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.
"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota toisensa."
"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."
"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa
Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."
"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan — Belisarius lähteköön."
Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.
"Vielä yksi asia."
Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.
"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".
"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan — mitä — mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"
"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."
Justinianus hengitti vapaammin.
"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."
Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.
"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."
"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."
"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."
"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."
"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."
"Mutta kuka virittää verkon?"
Teodora mietti hetkisen ja sanoi:
"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."
"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."
"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."
Hän mietti kauan.
"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan — lähetä hänet."
"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus — Petros — Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"