NELJÄS LUKU.
Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa.
Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina. Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.
Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.
Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten vihollisten läheisyyden tunne.
Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan.
Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.
Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.
Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.
Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.
Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.
Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi — tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli — alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.
Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa — hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot — pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.
Hän tunsi heti — Cassiodoruksen käsialan —.
Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.
Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:
"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.
"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon sielusi joutuu kadotukseen.
"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.
"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.
"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessa
Venus-temppelin luo puutarhaan.
"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."
Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "Uskollinen
Cassiodorus", kuiskasi hän.
Hän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.
Hän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.
Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.
Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja kunnian loisteen ympäröimänä.
Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.
Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta vielä enemmän pelko — ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan — siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.
Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-järven ohi.
Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen suunnitelmansa toimeenpanoa.
Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat.
Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille, jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä Cassiodorus tavallisesti oleskeli.
* * * * *
Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.
Hän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.
Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.
Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.
Vihdoin aurinko laski.
Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan portaille.
Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.
Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin — kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan vakoilija seurannut hänen askeleitaan.
Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.
Hän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.
Se oli vapaa.
Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui kammottavalta.
Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.
Hän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. —
Hän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.
Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen sieluaan.
"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni — se minun on täytettävä".
Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan Venus-temppelille.
Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.
Hengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.
Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.
Äkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.
Hän kääntyi ympäri. — Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies.
Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti ympärilleen.
Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri. Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.
"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen hänet pehmeille patjoille.
"Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi.
"Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meitä."
Amalasunta katsahti vielä kerran ympärilleen.
Dolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siitä ulos.
Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin kuin Dolioskin, aseilla varustetut.
Dolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut alas.
Sitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.
"Eteenpäin", huusi hän.
Ja pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.