VIIDES LUKU.
Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin.
Hän teki kauniita sovitussuunnitelmia.
Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä ja anteeksiantoa hänelle.
Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.
Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen.
Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.
Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka aluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä ajettiin takaa.
Kaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen pysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan alaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen, niinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.
Mutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään huomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään erikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni kaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa olivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin huomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.
Äkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus, joka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat onnettomuutta ennustavia.
He olivat juuri lähteneet pienestä Martulan kaupungista.
Autio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä kantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin puolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti yötuulessa.
Tien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua tiellä.
Äkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi oikeanpuolisen vaununoven auki.
"Mitä on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet vihollisten käsiin."
"Emme", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja synkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä salaperäisempi, "mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois vaunusta siksi, kun se on korjattu."
Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.
"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun."
"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa."
Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.
Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.
"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule."
Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi.
Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.
Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.
Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa, kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.
Turruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.
Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin — hänen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn — silloin tuntui hänestä, että aivan hänen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö — hänen oma varjonsa se ei ollut — pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.
Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa.
Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen.
Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"
Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin kiviin.
Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.
"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."
Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. —
Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat:
"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.
Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."
Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.
Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana hän istui loppumatkan siinä.
Hän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.
Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä. Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.
Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.
Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.
Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.
Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.
Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin kaislikkoon.
Rannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin vedessä.
Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.
Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.
Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun luo.
"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?"
"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."
"Sokeako?" huudahti pelästynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin!
Kääntäkää!"
"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha lautturi.
"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin."
"Oletko sinä sokeana syntynyt?"
"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttua
Alarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.
"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.
"Kirous amelungeille!" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä.
"Vaiti, vanhus", sanoi Dolios.
"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. — Kirous amelungeille."
Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi venhettä varmasti ja suoraan.
Amalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen harmaaseen valtakuntaan. — Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti ympärilleen.
Muutamien aironvetojen perästä olivat he perillä.
Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen ääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.
Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi sakean sumun sekaan.
Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti läheni saarta.
Hän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.
"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan."
Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka — kuten hän elävästi muisti — sijaitsi molemmin puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.
Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan kuparioven eteen.
Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. — Lyönti kaikui kumeasti holvikäytävissä. — Ovi lensi auki.
Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.
Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.
"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä talossa?" kysyi hän.
"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.
Väristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta kylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet venheen laitoja vasten.
He kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. — Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa. —- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.
"Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren."
"Vaimoni palvelee sinua."
"Eikö muita ole koko huvilassa?"
"On eräs toinen orja. Kreikkalainen lääkäri."
"Lääkäri — minä tahdon —"
Mutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat kovina tyhjissä huoneissa.
Kauhuissaan Amalasunta lysähti kokoon.
"Mitä se oli!" kysyi hän tarttuen Dolioksen käsivarteen.
Hän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.
"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven.
Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.
Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen.