NELJÄSTOISTA LUKU.
Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.
Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.
Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.
Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.
"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa — tällä kertaa."
Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.
"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.
"Minä sanoin: tällä kertaa."
"Miksi?"
"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."
"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.
"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"
"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.
"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."
"No, ja mitä se sitten merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."
Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"
"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."
Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.
"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.
"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.
"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.
"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän — ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan — sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."
Justinianus pudisti hiljaa päätään.
"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.
"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.
"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."
"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses — "mikä on hiukan arvokkaampi —, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."
"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi
Justinianus.
"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."
Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt sanoja.
"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.
"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että
Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.
"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö — jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."
Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.
Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:
"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut,
Narses."
"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.
"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.
"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."
"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.
"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."
Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:
"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy —"
"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.
Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"
Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."
"Mutta kerrottiin — viimeiset tietosi — kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"
"Kaikki on sekasortoista.
"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."
"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"
"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.
"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.
"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."
"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat ovat?"
"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.
"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.
"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.
"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."
"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.
"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.
"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut
Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.
"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."
"Rohkea mies", huusi Belisarius.
"Vaarallinen mies", sanoi Narses.
"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.
"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.
"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.
"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."
"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"
"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja."
"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö niin?"
"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta — Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan — joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.
"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."
"Sen hän saa."
"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa — toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku — jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.
"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.
"Mutta lue ensin kuningattaren kirje — se on luullakseni hyvin tärkeä."