NELJÄSTOISTA LUKU.
Sieltä kuului lähestyvien hevosten nopeata kavionkopsetta ja aseiden helinää. Pian tuli metsästä esille pieni ratsastajajoukko, mutta hyvän matkaa sen edellä ajoi pikimustalla hevosella mies, joka näytti kilpailevan myrskytuulen kanssa.
Tuuli liehutti hänen kypärätöyhtöään, pitkää, mustaa hevosenhäntää ja hänen pitkiä, mustia hiuksiaan. Eteenpäin kumartuneena hän pakotti vaahtoavan hevosensa tuliseen vauhtiin ja hyppäsi nopeasti käräjäkentän eteläportilla ratsunsa selästä.
Kuin siivillä hän riensi mäkeä ylöspäin, hyppäsi kivelle Vitigeksen viereen, ojensi paperikäärön ylös, huusi viimeisillä voimillaan: "Petos, petos!" ja kaatui kuin ukkosen iskemänä maahan.
Pelästyneinä Vitiges ja Hildebad riensivät hänen luokseen. He olivat tuskin tunteneet ystäväänsä.
"Teja, Teja", huusivat he. "Mitä on tapahtunut? Puhu?"
"Puhu", toisti Vitiges, "nyt on goottien valtakunnan olemassaolo kysymyksessä".
Ylenluonnollisilla ponnistuksilla kohottautui teräksinen mies nämä sanat kuullessaan pystyyn, katseli vähän aikaa ympärilleen ja puhui sitten kolkolla äänellä:
"Meidät on petetty.
"Gootit, kuninkaamme on meidät pettänyt.
"Kuusi päivää sitten sain käskyn lähteä Istriaan eikä Napoliin, kuten olin pyytänyt.
"Epäilin petosta, mutta tottelin kuitenkin ja lähdin purjehtimaan joukkoineni.
"Ankara länsimyrsky alkoi riehua ja ajoi lukemattomia pieniä aluksia lännestä päin luoksemme.
"Niiden joukossa oli nopeakulkuinen 'Mercurius', Teodahadin pieni postialus.
"Tunsin aluksen hyvin, sillä se oli kerran isäni omaisuutta.
"Kun se oli nähnyt meidän laivamme, yritti se paeta.
"Aavistaen joitakin konnankoukkuja olevan tekeillä ajoin sitä takaa ja sain sen kiinni.
"Alus oli viemässä kuninkaalta Belisariukselle näin kuuluvaa kirjettä:
"Saat olla minuun tyytyväinen, suuri sotapäällikkö.
"Kaikki goottijoukot ovat tällä hetkellä Rooman koillispuolella, joten voit vaaratta laskea maihin.
"Neljä Napolin merikreivin kirjettä olen minä hävittänyt ja hänen lähettiläänsä heittänyt vankeuteen.
"Kiitokseksi odotan, että täytät sopimuksen tarkoin ja ensi tilassa suoritat kauppasumman."
Tejan käsi vaipui alas, ääni petti hänet.
Joka puolelta kuului vihan voihketta, huokauksia ja huudahduksia.
"Minä käskin heti kääntyä takaisin ja laskea maihin. Kolme päivää ja kolme yötä olen lepäämättä rientänyt ehtiäkseni tänne.
"En jaksa enää."
Hoiperrellen hän vaipui Vitigeksen syliin.
Silloin Hildebrand-vanhus hypähti seisomaan tuolinsa korkeimmalle kivelle. Hän oli paljon korkeammalla kuin kukaan muu käräjäkansasta. Hän sieppasi kuninkaan pienen, marmorisen rintakuvan, jota eräs mies tavan mukaan piti keihään nenässä, ja otti sen vasempaan käteensä. Oikeassa kädessä oli hänellä kivikirves.
"Hän on myynyt ja pettänyt kansansa keltaisen kullan vuoksi.
"Kuolkoon hän, kuolkoon, kuolkoon!"
Kirveeniskulla hän musersi patsaan.
Tämä teko oli kuin ensimmäinen ukkosen isku, joka päästää uhkaavan rajuilman valloilleen.
Vain kiihtyneiden luonnonvoimain raivoon voidaan verrata myrskyä, joka puhkesi ilmi sydänjuuria myöten järkytetyssä kansanjoukossa.
"Kuolkoon! Kuolkoon! Hän kuolkoon!" huusivat tuhannet äänet ja tuhannet aseet rämisivät huumaavasti.
Vanha asemestari koroitti taas mahtavan äänensä ja sanoi juhlallisesti:
"Tietäkää, Jumala taivaassa ja ihmiset maassa, paistava aurinko ja suhiseva tuuli, tietäkää, että goottien kansa, joka on vapaa, jolla on kunniakkaita muistoja ja joka on syntynyt aseita kantamaan, on pannut viralta entisen kuninkaansa Teodahadin, Teodin pojan, koska hän on pettänyt kansansa ja valtakuntansa.
"Me otamme sinulta, Teodahad, kultaisen kruunusi ja goottien valtakunnan, tuomitsemisoikeuden goottien keskuudessa ja henkesi.
"Emmekä tee sitä vääryydellä, vaan oikeuden päätöksen nojalla.
"Sillä me olemme olleet vapaita kaikkien kuninkaittemme aikana ja tahdomme mieluummin menettää kuninkaamme kuin vapautemme.
"Eikä yksikään kuningas ole niin korkealla, ettei häntä voitaisi haastaa kansansa eteen vastaamaan murhasta, petoksesta tai väärästä valasta.
"Niinpä otamme sinulta kruunun ja valtakunnan, oikeuden ja henkesi.
"Maanpakolainen olet, suojaton, kunniaton, oikeutesi menettänyt.
"Joka paikassa, missä kristityt menevät kirkkoon ja pakanat uhrikivilleen.
"Joka paikassa, missä tuli palaa ja maa viheriöitsee.
"Joka paikassa, missä laiva liikkuu ja kilpi kiiltää.
"Joka paikassa, missä taivas kaareutuu ja maailma avartuu.
"Joka paikassa, missä haukka lentää pitkänä kevätpäivänä, kun tuuli puhaltaa sen leveisiin siipiin.
"Sinulta kielletään koti ja hyvien ihmisten yhteys ja kaikenlaiset asumukset, paitsi helvetti. Perintösi ja tiluksesi ja'an gooteille. Lihasi ja veresi ilman korpeille. Ja kuka tahansa sinut tapaa talossa tai kartanolla tai maantiellä, tappaa sinut rankaisematta. Häntä kiittää Jumala ja hyvät gootit.
"Minä kysyn teiltä, onko tämä hänen kohtalonsa?"
"Se on hänen kohtalonsa!" vastasivat tuhannet miehet lyöden miekoillaan kilpiin.
Tuskin Hildebrand-vanhus oli laskeutunut alas, kun Hadusvint nousi hänen sijaansa, heitti takkuisen karhunnahan pois ja sanoi:
"Heittiökuninkaasta olemme siis päässeet. Hänet kyllä kostaja tavoittaa.
"Mutta nyt, hyvät miehet, on valittava uusi kuningas. Sillä ilman kuningasta emme ole koskaan olleet. Niin kauaksi kuin satumme ja sananpartemme muistavat, ovat esi-isämme kohottaneet kilpien päälle miehen, joka edustaa hyvien goottien voimaa, loistoa ja onnea.
"Niin kauan kuin gootteja on olemassa, on heillä kuningaskin, ja niin kauan kuin on kuningas, on hänellä kansakin.
"Nyt on meidän ennen kaikkea saatava itsellemme päällikkö, johtaja.
"Amelungien suku on noussut kunniakkaasti kuin aurinko, kauan on sen kirkkain tähti, Teoderik, loistanut, mutta häpeällisesti on suku sammunut Teodahadiin.
"Ylös, goottien kansa! Sinä olet vapaa! Valitse vapaasti itsellesi oikea kuningas, joka vie sinut voittoon ja kunniaan.
"Valtaistuimesi on tyhjä. Kansani, minä kutsun sinut kuninkaanvaaliin!"
"Kuninkaanvaaliin!" toisti juhlallisesti ja voimakkaasti tuhansien kuoro.
Silloin Vitiges nousi käräjätuoliin, otti kypärän päästään ja kohotti oikean kätensä taivasta kohti.
"Sinä, Jumala, joka oleskelet tähtien tarhoissa, tiedät, ettei meitä tähän tekoon johda tottelemattomuus eikä ylpeys, vaan hädän pyhä oikeus.
"Me kunnioitamme kuninkuuden oikeutta ja kruunusta säteilevää loistoa. Mutta tämä loisto on häväisty, ja valtakunnan suurimmassa hädässä ryhdymme käyttämään kansan suurinta oikeutta.
"Airueet menevät kaikkien maan kansojen luo ja julistavat: me olemme sen tehneet, koska kunnioitimme, emmekä suinkaan halveksineet kruunua. Mutta kenet me valitsemme?
"Monta on kansassamme uljasta urhoa, suvultaan suurta, urhoollista ja viisasta. Useat ovat kruunun ansainneet. Helposti saattaa käydä niin, että yksi pitää yhtä, toinen toista parempana.
"Mutta, Jumalan tähden, nyt ei riitaa eikä taistelua, nyt kun vihollinen on maassa.
"Senvuoksi vannokaamme jo edeltä päin juhlallisesti, että sitä, joka saa enimmät äänet, vaikka vain yhden äänen enemmistön, tahdomme kaikki vilpittömästi kuninkaanamme kunnioittaa, emmekä ketään muuta. Minä vannon — vannokaa kanssani!"
"Me vannomme", huusivat gootit.
Mutta nuori Arahad ei yhtynyt huutoon.
Kunnianhimo ja rakkaus riehuivat hänen sydämessään. Hän muisteli, että hänen sukunsa oli nyt amalien ja baltien kukistuttua valtakunnan ylhäisin. Hän toivoi voittavansa Matasuntan käden, jos hän voisi tarjota hänelle kruunun. Tuskin oli vala kajahtanut, kun hän astui esille ja huusi:
"Kenet me valitsemme, gootit? Miettikäämme tarkoin.
"Ennen kaikkea, se on selvää, täytyy meidän saada nuori, voimakas käsi johtamaan meitä vihollista vastaan.
"Mutta se ei riitä.
"Miksi koroittivat esi-isämme amalit valtaistuimelle?
"Koska nämä olivat jalointa, vanhinta, jumalista polveutuvaa sukua.
"Ensimmäinen tähti on sammunut, ajatelkaa toista, ajatelkaa balteja!"
Baltien suvusta oli elossa vain yksi miespuolinen jäsen, herttua Pitzan poika, joka ei vielä ollut asekuntoinen — sillä Alarik, Thulun ja Ibba-herttuoiden veli oli ajettu maanpakoon ja jäljettömästi kadonnut. — Arahad oli varma, ettei tuota baltipoikaa valittaisi, vaan ajateltaisiin kolmatta tähteä. Mutta hän erehtyi.
Hadusvint-vanhus astui vihoissaan esille ja huusi:
"Mitä on aateli? Mitä on sukuperä? Olemmeko me aatelisten orjia vai vapaita miehiä?
"Kautta jyrinän! Rupeammeko me laskemaan esi-isiä, kun Belisarius on
Italiassa.
"Minä sanon sinulle, poika, mitä kuninkaalta vaaditaan. Urhoollista kättä, totta kyllä, mutta siinä ei ole vielä kaikki.
"Kuninkaan on oltava lain suojelija ja rauhan turvaaja, ei vain paras mies taistelussa.
"Kuninkaalla täytyy olla mieli, joka on aina levollinen ja aina kirkas kuin sininen taivas, ja oikeamielisten ajatusten tulee siinä nousta ja laskea kirkkaiden tähtien tavoin.
"Kuninkaan täytyy olla voimakas, mutta etenkin mielenlaadultaan vakava ja tyyni. Hän ei saa unohtaa itseään eikä antaa vihan eikä rakkauden hallita, kuten me suureen kansanjoukkoon kuuluvat.
"Hänen tulee olla lempeä ystävilleen, mutta samalla oikeudenmukainen vihollisiaankin kohtaan.
"Hänen rinnassaan asukoon levollinen rauha ja uljas rohkeus, jalo tyyneys ja uskollinen voima. — Sellainen mies, Arahad, on kuninkaaksi luotu, vaikka hän olisi halvan talonpojan poika."
Äänekkäät hyväksymishuudot kaikuivat, ja Arahad vetäytyi häpeissään taaksepäin.
Mutta vanhus jatkoi:
"Hyvät gootit! Luullakseni onkin joukossamme sellainen mies.
"En tahdo häntä mainita, mainitkaa hänet itse.
"Saavuin tänne kaukaisilta vuorilta, karantanein ja meidän rajamailta, missä raisu Turbidus kohisten pirstoo kallioita.
"Siellä olen elänyt kauemmin kuin tavallisen ihmisiän ylpeänä, vapaana ja yksinäisenä.
"Vähän tiesin ihmisten puuhista, vähän oman kansanikin urotöistä.
Silloin tällöin vain joku suolankuljettaja eksyi talooni.
"Ja kuitenkin tunkeutui yksinäiselle vuorellenikin erään sankarimme maine, miehen, joka ei ollut koskaan vetänyt miekkaansa väärän asian puolesta ja joka aina oli voittajana pistänyt miekkansa tuppeen.
"Hänen nimensä kuulin aina, kun kysyin: 'Kuka meitä suojelee, kun
Teoderik on kaatunut?'
"Hänen nimensä kuulin jokaisen voiton yhteydessä, jonka saavutimme, jokaisen viisaan rauhantyön yhteydessä, joka oli saatu aikaan.
"En ollut häntä koskaan nähnyt.
"Halusin nähdä häntä.
"Tänään olen nähnyt hänet ja kuullut hänen puhuvan.
"Olen nähnyt hänen silmänsä, jotka ovat kirkkaat ja lempeät kuin aurinko.
"Olen kuullut hänen sanansa, olen kuullut, kuinka hän puolusti vihollistaankin ja vaati sille oikeutta.
"Olen kuullut, miten hän yksin, kun sokea viha sieppasi meidät kaikki mustan siipensä alle, pysyi levollisena ja oikeudenmukaisena.
"Silloin ajattelin itsekseni: 'tuo mies on kuninkaaksi luotu, hän on väkevä taistelussa ja oikeamielinen rauhassa, kova kuin teräs ja kirkas kuin kulta.'
"Gootit! Tämä mies olkoon kuninkaamme.
"Mainitkaa hänen nimensä!"
"Kreivi Vitiges, niin Vitiges! Terve, kuningas Vitiges!"
Sillä aikaa, kun tämä voimakas riemuhuuto kaikui kautta kentän, oli vapisuttava pelko vallannut ujon miehen, joka jännitettynä ja tarkkaavaisena oli kuunnellut vanhuksen puhetta ja vasta aivan lopussa aavisti, että hän itse oli tuo ylistetty.
Mutta kun hän nyt kuuli tämän tuhatäänisen riemuhuudon nimeään julistavan, tuli hänen rintaansa ennen kaikkea tunne:
"Ei, se ei voi, se ei saa tapahtua."
Hän riuhtautui irti Tejasta ja Hildebadista, jotka riemuissaan puristivat hänen käsiään, syöksyi muutamia askelia eteenpäin, pudisti päätään ja heilautti käsiään estääkseen huutoja.
"Älkää", huusi hän, "älkää, ystäväni! Älkää minua valitko! Minä olen yksinkertainen sotilas, ei minusta ole kuninkaaksi.
"Olen kenties hyvä työntekijä, mutta työnjohtaja en ole.
"Valitkaa joku toinen, arvokkaampi!"
Ikäänkuin rukoillen hän ojensi kätensä kansan puoleen.
Mutta jylisevä huuto: "Terve, kuningas Vitiges!" oli vastauksena.
Ja nyt Hildebrand-vanhus tuli esille, tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Ole vaiti, Vitiges! Kuka ensimmäisenä vannoi tunnustavansa kuninkaakseen sen, joka saisi yhdenkään äänen enemmistön!
"Sinä olet nyt saanut kaikki äänet ja tahdot sittenkin tehdä vastaväitteitä."
Mutta Vitiges pudisti päätään ja painoi kättään otsaansa vasten.
Silloin vanhus meni aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Mitä? Täytyykö minun muistuttaa sinua tärkeimmistä velvollisuuksistasi?
"Täytyykö minun muistuttaa tuota yöllistä valaa ja liittoa, jolloin lupasit: 'Kaikki kansani hyväksi.'
"Minä tiedän, — tunnen puhtaan sielusi — että kruunu on sinulle enemmän taakaksi kuin koristukseksi. Minä aavistan, että tämä kruunu tuottaa sinulle suuria, katkeria suruja. Kenties enemmän kuin riemuja. Senvuoksi juuri vaadin sinua ottamaan sen."
Vitiges ei puhunut mitään, vaan painoi toisenkin kätensä silmilleen.
Riemastuneen kansan mielestä tämä välinäytös oli kestänyt liian kauan.
Miehet jo varustivat leveää kilpeä, jolle hänet aiottiin nostaa, ja riensivät kukkulalle päin päästäkseen puristamaan hänen kättään. Melkein kärsimättöminä jo kaikuivat huudot: "Terve, kuningas Vitiges!"
"Minä vaadin tätä sinulta verenvalasi nimessä! Aiotko pitää, vai rikkoa sen?" kysyi Hildebrand hiljaa.
"Pitää", vastasi Vitiges ja ojentautui päättäväisenä pystyyn.
Hän astui nyt väärästä häveliäisyydestä vapautuneena ja ilman turhamaisuutta askeleen eteenpäin ja lausui:
"Sinä olet valinnut, kansani! Hyvä! Ottakaa minut sitten!
"Minä tahdon olla kuninkaanne!"
Silloin kaikki miekat välähtivät ilmassa ja entistä äänekkäämpänä kaikui huuto: "Terve, kuningas Vitiges!"
Nyt astui Hildebrand-vanhus kokonaan pois käräjätuolistaan ja sanoi:
"Minä luovun tästä ylhäisestä istuimesta.
"Se kuuluu nyt kuninkaallemme.
"Mutta sallikaa minun vielä kerran hoitaa kreivinvirkaa.
"Kun en voi pukea sinua purppuraan, jota amalit ovat pitäneet, enkä antaa sinulle heidän kultaista valtikkaansa — niin ota tuomarinkaapuni ja valtikaksesi tuomarinsauvani, joka olkoon myöskin merkkinä siitä, että olet tullut kuninkaaksemme oikeamielisyytesi vuoksi.
"En voi panna otsallesi vanhaa goottien kruunua. Teoderikin kultaista vannetta.
"Siksipä salli kruunata itsesi tammen vihreillä lehvillä, sillä sinä olet voimakas ja uskollinen kuin tammi."
Näin sanoen hän taittoi hennon tammenoksan ja kiersi sen seppeleeksi
Vitigeksen pään ympärille.
"Tänne, goottisoturit, kilpi esiin!"
Silloin Hadusvint, Teja ja Hildebad tarttuivat vanhanaikaiseen leveään sajonien käräjäkilpeen, nostivat sille kuninkaan, joka nyt oli koristettu seppeleellä, sauvalla ja vaipalla, ja näyttivät häntä kansalle.
"Katsokaa, gootit, valitsemaanne kuningasta ja vannokaa hänelle uskollisuutta."
Ja he vannoivat seisoaltaan — ei polviltaan — kätensä taivasta kohti kohottaen hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka.
Silloin Vitiges hyppäsi pois kilveltä, nousi käräjätuoliin ja sanoi:
"Samoin kuin te olette vannoneet minulle uskollisuutta, vannon minä teille lempeyttä.
"Tahdon olla lempeä ja oikeamielinen kuningas. Tahdon edistää oikeutta ja vastustaa vääryyttä. Lupaan aina muistaa, että te olette vapaita, kuten minäkin, ettekä orjia. Pyhitän elämäni, onneni, kaikkeni rakkaan goottikansan hyväksi.
"Sen vannon kautta taivaan Jumalan ja oman uskollisuuteni."
Hän otti sitten käräjäkilven puusta ja sanoi:
"Käräjät ovat lopussa. Minä hajoitan kokouksen."
Sajonit löivät pähkinäpuukepit ja niissä olevat langat maahan.
Väkijoukko virtasi ulos käräjäpaikalta sikin sokin ilman järjestystä.
Roomalaisetkin, jotka uteliaina, mutta arkoina olivat kaukaa katselleet tätä kansanvapauden ilmausta, jollaista Italiassa ei ollut nähty viiteensataan vuoteen, tulivat nyt rohkeasti goottien joukkoon myymään näille viiniä ja ruokaa.
Vitiges oli lähdössä ystäviensä ja sotajoukkojen päällikköjen kanssa erääseen joen rannalle pystytettyyn telttaan.
Silloin tuli esille roomalaispukuinen mies, näköjään hyvinvoipa porvari, ja kyseli innokkaasti kreivi Tejaa, Tagilan poikaa.
"Minä olen Teja. Mitä sinulla on asiaa, roomalainen?" kysyi tämä.
"Tahdon vain jättää sinulle tämän maljakon. Kuten näet, on sinetti aivan eheä."
"Mitä se minulle kuuluu? En minä tuollaisia osta."
"Maljakko on omanne, herra.
"Eräs kestiystäväni on antanut toimekseni tuoda se teille.
"Ottakaa se, olkaa hyvä."
Hän pisti maljakon Tejan käteen ja pujahti väkijoukkoon.
Välinpitämättömänä Teja avasi sinetin ja otti maljakosta asiapaperit ruveten niitä silmäilemään.
Mutta äkkiä polttava puna syöksähti hänen kalpeille kasvoilleen, silmät säihkyivät tulta ja hän pureksi suonenvedontapaisesti huuliaan.
Maljakko putosi hänen kädestään, kuumeentapaisella kiireellä hän tunkeutui Vitigeksen luo ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"Kuninkaani! — Kuningas Vitiges — minä pyydän armonosoitusta!"
"Mikä sinulla on, Teja? Jumalan tähden! Mitä haluat?"
"Lomaa!
"Lomaa kuudeksi — kolmeksi päiväksi!
"Minun täytyy lähteä."
"Lähteä! Minne?"
"Kostamaan!
"Lue — paholainen, joka syytti vanhempiani, saattaen heidät epätoivoon, kuolemaan ja mielipuoliksi, — on hän — hän, jota olen jo kauan epäillyt: tässä on hänen omakätinen syytöskirjansa Florentian piispalle — on Teodahad! —"
"Todellakin, Teodahad", sanoi Vitiges silmäten kirjettä. "Mene vain.
"Mutta et sinä enää häntä Roomasta löydä. Hän on varmaankin paennut aikoja sitten.
"Hän on päässyt paljon edelle.
"Sinä et enää saavuta häntä."
"Minä saavutan hänet, vaikka hän pakenisi myrskykotkan siivillä."
"Sinä et löydä häntä."
"Minä löydän hänet, vaikka minun pitäisi hakea häntä helvetin syvimmästä onkalosta tai taivaan Jumalan helmasta."
"Hänellä on suuri suojelusjoukko mukanaan", varoitteli kuningas.
"Minä riistän hänet vaikka tuhannen paholaisen käsistä.
"Hildebad, hevosesi!
"Voi hyvin, goottien kuningas!
"Minä panen tuomion täytäntöön."