ENSIMMÄINEN LUKU.
Kuningas Totila asettui hovineen Roomaan.
Sodan vaikein tehtävä oli onnellisesti suoritettu.
Rooman antauduttua pienemmätkin rannikolla ja Apenninien vuoristossa sijaitsevat linnoitukset avasivat porttinsa gooteille. Vain muutamat täytyi väkirynnäköllä valloittaa.
Sotaiset tehtävät hän jätti päälliköilleen Tejalle, Guntarikselle, Gripalle, Markjalle ja Aligernille jääden itse Roomaan hoitamaan valtiomiehen vaikeata tehtävää. Hänen oli saatava pitkällisen sodan johdosta rappeutunut valtakunta rauhoitetuksi ja järjestetyksi, melkeinpä uudistetuksi.
Hän lähetti kaikkiin maakuntiin ja kaupunkeihin herttuoitaan ja kreivejään, jotka toteuttivat kuninkaan suunnitelmat kaikilla valtiollisen elämän aloilla ja etenkin suojelivat italialaisia voitokkaiden goottien kostonaikeilta.
Hän oli Kapitoliumilta julkaissut kaikkia koskevan anteeksiannon.
Vain erääseen anteeksianto ei ulottunut: entiseen prefektiin Cornelius
Cethegus Caesariukseen.
Kaikkialla hän rakennutti uudestaan kaatuneet kirkot — sekä katolisten että areiolaisten.
Hän tutkitutti tarkasti maanomistusolot ja jakoi uudestaan verot — alentamalla niitä entisestään.
Näiden puuhien siunausta tuottavat hedelmät tulivat pian näkyviin.
Jo heti sen jälkeen, kun Totila oli tullut kuninkaaksi ja laatinut ensimmäisen julistuskirjansa, olivat italialaiset ryhtyneet kaikissa maakunnissa kauan lamassa olleeseen maanviljelykseen.
Goottisoturit olivat saaneet ankaran määräyksen, ettei italialaisia saanut näissä töissä häiritä, vaan heitä oli päin vastoin suojeltava kaikin voimin bysanttilaisilta.
Peltojen ihmeellinen hedelmällisyys ja kuulumattoman hyvä syksysato viljasta, viinistä ja öljystä olivat ihmisten mielestä taivaan armonosoitus nuorelle kuninkaalle.
Tieto Napolin ja Rooman antautumisesta levisi nopeasti länsimaihin, jotka olivat jo pitäneet goottien valtakuntaa Italiassa kukistuneena.
Kiitollisina ja ihmetellen kertoivat kauppiaat, jotka taas saapuivat niemimaan autioihin satamiin ja kaupunkeihin voimakkaan järjestyksen suojassa, josta maalla pitivät huolta kuljeksivat sajoonit ja ratsujoukot sekä merellä goottien aina valpas laivasto, nuorekkaan kuninkaan oikeamielisyydestä ja lempeydestä, hänen valtakuntansa kukoistuksesta, hänen Roomassa sijaitsevasta loistavasta hovistaan, jonne paenneet ja kapinalliset senaattorit kokoontuivat hänen ympärilleen. — Kansalle hän jakoi runsaasti viljaa ja hankki sirkusnäytäntöjä.
Frankkien kuninkaat saivat myöskin tietää olojen muutokset. He lähettivät lahjoja, mutta niitä ei otettu vastaan, he lähettivät sanansaattajia, mutta Totila ei huolinut niitä puheilleen.
Länsigoottien kuningas tarjoutui liittolaiseksi Bysanttia vastaan ja tarjosi tyttärensä Totilalle puolisoksi. Rosvoavat avarit ja sklavenit kukistettiin itärajalla. Lukuunottamatta Ravennan, Perusiumin ja muutamien pienempien piiritettyjen linnoitusten ympäristöjä vallitsi koko goottien valtakunnassa samanlainen rauha kuin Teoderikin parhaina päivinä.
Menestyksestään huolimatta kuningas ei tullut ylimieliseksi.
Hän tunnusti Itä-Rooman etevämmyyden ja koetti saada aikaan rauhan keisarin kanssa.
Hän päätti lähettää Bysanttiin rauhanvälittäjän. Keisarin piti tunnustaa goottien valta Italiassa. Sen sijaan hän saisi pitää Sisilian, jossa ei ollut nykyjään ainoatakaan goottia — saarella ei ollut koskaan ollut runsaasti gootteja, — sekä bysanttilaisten valtaaman osan Dalmatiaa. Keisarin olisi luovutettava Ravenna, jota gootit eivät olleet saaneet millään tavoin valloitetuksi.
Tämän rauhan ja sovinnon sanoman saattajaksi kuningas valitsi
miehen, jonka viisauden ja kunnianarvoisuuden maine oli kulkeutunut
Itä-Roomaankin ja joka rakasti sekä italialaisia että gootteja —
Cassiodorus-vanhuksen.
Vaikka hurskas vanhus olikin aikoja sitten luopunut valtioasioiden hoidosta, sai kuninkaan kaunopuheliaisuus hänet luopumaan joksikin ajaksi luostarin yksinäisyydestä ja lähtemään vaivalloiselle ja vaaralliselle Bysantin matkalle.
Mutta tällaista työtä ja huolta ei voitu laskea yksistään vanhuksen hartioille. Kuninkaan oli haettava hänen seurakseen nuorempi niinikään kristillismielinen, lempeä mies.
Muutamia viikkoja Rooman antautumisen jälkeen kuninkaallinen sanansaattaja vei cottisten alppien yli Provenceen seuraavan kirjeen:
"Julius Manilius Montanukselle Totila, jota kutsutaan goottien ja italialaisten kuninkaaksi.
"Tule, rakas ystävä! Tule takaisin luokseni!
"Vuosia on kulunut. Paljon verta, paljon kyyneliä on vuotanut. Siitä lähtien, kun viimeksi kättäsi puristin, ovat olot täällä muuttuneet monesti, milloin ilokseni, milloin surukseni.
"Kaikki täkäläiset olot ovat muuttuneet, mutta eivät meidän välimme.
"Kunnioitan vielä niitä jumalia, joiden alttareilla me yhdessä uhrasimme nuoruutemme ensimmäiset unelmat. Nuo jumalat ovat vanhentuneet yhtä rintaa kanssani.
"Sinä lähdit Italiasta, kun pahuus, väkivalta, petos ja muut pimeyden vallat raivosivat täällä.
"Nyt ne ovat kadonneet, poispuhalletut, sulaneet. Voitetut pahat henget pakenevat vimmoissaan. Sateenkaari kohoaa kauniina tämän valtakunnan yli.
"Minua on taivas siunannut — vaikka paremmat voimat ovat joutuneet perikatoon — ja suonut minun nähdä tuon hirmuisen ukkosmyrskyn päättyvän ja kylvää uuden ajan siemenen.
"Tule, Julius, auttamaan minua tuumieni toteuttamisessa, tuumieni, joita sinä muinoin hymyillen sanoit unelmiksi.
"Auta minua muodostamaan gooteista ja italialaisista uusi kansa, joka omaksuu molempien hyveet, mutta hylkää viat.
"Auta minua oikeuden, rauhan, vapauden ja kauneuden valtakunnan rakentamisessa, valtakunnan, jota Italian sulo aateloi ja germaanien voima puolustaa.
"Sinä olet, Julius, rakennuttanut kirkolle luostarin, — auta nyt minua rakentamaan ihmisyyden temppeliä.
"Yksinäni olen minä, ystävä hyvä, onneni kukkulalla.
"Yksin morsiameni odottaa lupaukseni lopullista täyttämistä.
"Sota on riistänyt minulta uskollisen veljen.
"Etkö tule, dioskurilainen veljeni?
"Kahden kuukauden perästä odotan sinua Valerian luona Taginaen luostarissa."
Julius luki kirjeen.
Liikutetuin mielin hän sanoi:
"Ystäväni, minä tulen!"
* * * * *
Ennen Roomasta Taginaehen lähtöään kuningas Totila päätti maksaa erään kiitollisuudenvelkansa ja saattaa taas entiselleen suhteensa kansansa uljaimpaan sankariin, Tejaan.
He olivat olleet poikavuosista alkaen ystäviä.
Vaikka Teja olikin useita vuosia vanhempi, oli hän kunnioittanut nuoremman iloisen ulkokuoren alla piilevää neroa.
Heitä oli vetänyt yhteen pyrkimys yleviin ja ihanteellisiin asioihin.
Myöhemmin epäsuotuisat olosuhteet olivat vieneet nämä alkujaan erilaiset luonteet aivan erilleen toisistaan.
Totilan aurinkoinen luonne oli vaikuttanut häikäisevästi, melkein häiritsevästi Tejan öiseen synkkyyteen.
Nuori, tulinen Totila piti äänettömän ystävänsä synkkämielisyyttä, jota hänen luonteensa ei käsittänyt ja jonka syytä hän ei tiennyt, sairaalloisuutena, josta oli pysyteltävä erillään.
Poikavuosien aikaisen ystävän olivat syrjäyttäneet lempeä, vaikka samalla vakavaluonteinen Julius sekä sitten rakkaus.
Mutta viimeiset vaiherikkaat vuodet öisen veli- ja veljesliiton solmimisen jälkeen, kärsimykset ja vaarat Valeriuksen ja Mirjamin kuoleman jälkeen, Napolin valloitus, Rooman edustalla kärsitty hätä, Ravennan ja Castra Novan edustalla koetut petokset sekä viimein kuninkaan velvollisuudet ja huolet olivat niin kypsyttäneet iloisen nuorukaisen, että hän oppi arvostelemaan ystäväänsä aivan toiselta kannalta.
Mitä oli tämä ystävä tehnyt ja saanut aikaan liittoyön jälkeen.
Kun kaikki muut väsyivät — hurja Hildebad, innokas Totila, tyyni Vitiges ja jäisen levollinen Hildebrand — ei Teja ollut koskaan huoannut, vaan aina toiminut, ei koskaan toivonut, vaan aina uskaltanut.
Regetassa, Rooman edustalla, Ravennan kukistumisen jälkeen ja taas Rooman edustalla — mitä kaikkea hän olikaan tehnyt? Millaisessa kiitollisuudenvelassa valtakunta olikaan hänelle!
Hän ei huolinut kiitoksista.
Hän oli loukkaantunut siitä, että Vitiges aikanaan tarjosi hänelle herttuan arvoa sekä rahaa ja tiluksia.
Yksin ja ääneti hän käveli surullisen näköisenä Rooman kaduilla, viimeisenä varjona Totilan läheisyydessä.
Mustat silmät maahan luotuina hän seisoi aina kuninkaan valtaistuimen vieressä.
Ääneti hän hiipi kuninkaan juhlista. — Hän ei koskaan riisunut varuksiaan.
Vain taistelussa hän joskus nauroi. Hän näytti tyytyväiseltä syöksyessään kuolemaa halveksien tai etsien bysanttilaisten keihäitä vastaan. Silloin hän oli vain eloa, reippautta ja tulta.
Useat gootit tiesivät, — Totilakin muisti nuoruusajoiltaan — että synkkämieliselle sankarille oli suotu ihana laulun lahja.
Mutta sen jälkeen, kun hän oli palannut vankeudestaan Kreikasta, ei häntä enää saatu muitten kuullen esittämään ainoaakaan tulisista, syvämietteisistä lauluistaan. Sittenkin tiedettiin, että pieni kolmikulmainen harppu oli hänen seuralaisenaan sekä sodassa että rauhassa yhtä erottamattomasti kuin hänen miekkansa.
Hyökkäysten aikana taisteluissa kuultiin hänen joskus laulavan katkonaisia säkeitä goottitorvien säestämänä.
Jos hänen jälkeensä hiivittiin öisin, jotka hän mieluimmin vietti Rooman sisäpuolella olevissa raunioissa, kuultiin hänen soittavan harppua ja laulavan uneksien sen säestyksellä.
Jos häneltä kysyttiin — mitä muuten harva uskalsi tehdä — mikä häntä vaivasi, hän kääntyi tavallisesti pois päin.
Rooman valloituksen jälkeen herttua Guntaris kysyi kerran, mitä häneltä puuttui. Teja vastasi: "Prefektin pää".
Ainoa, jonka kanssa hän useimmin seurusteli, oli nuori Adalgot, johon hän oli viime aikoina kiintynyt.
Kuningas oli korostanut nuoren paimenen kuuluttajakseen ja juomanlaskijakseen kiitokseksi tämän rohkeasta teosta Tiberin rannalla Rooman valloitusyönä.
Adalgotilla oli suuri taipumus laulamiseen ja satujen kertomiseen, vaikka hän ei ollut saanut sanottavasti opetusta.
Teja oli ilokseen huomannut nuorukaisen lahjakkuuden. Hänen kerrottiin salaa opettavan tälle laulutaitoa, vaikka he sopivat yhteen yhtä huonosti kuin yö ja aamurusko.
"Sen vuoksi juuri", oli Teja sanonut, kun urhoollinen Aligern huomautti siitä.
"Jotakin täytyy jäädä jäljelle, kun yö päättyy."
Kuningas tiesi, että hän saattoi tarjota sen ainoan palkinnon, jonka tämä mies ottaisi vastaan, mutta se ei ollut kultaa, tiluksia eikä arvonimiä.
Eräänä iltana — tähdet ilmestyivät jo nopeasti pimenevälle taivaalle — kuningas jätti iltaseuransa palatsiinsa (Pincioiden taloon, jossa Belisariuskin oli asunut) ja lähti yksinään hakemaan synkkää sankaria autiosta ja rappeutuneesta Sallustiuksen puutarhasta, missä Teja tavallisesti oleskeli Roomassa käydessään.
Juomanlaskija Adalgot oli pyytänyt täksi illaksi vapautusta tehtävistään. Kuningas arvasi, että nuorukainen aikoi viettää — kuten usein ennenkin — iltahetket harppumestarinsa seurassa.
Kuningas tiesi siten myöskin, että hän tapaisi Tejan mainitussa puutarhassa.
Opettaja ja oppilas viettivät todellakin tämän yön ikivanhain roomalaisten pinjojen ja sypressien varjossa harjoittaen goottilaisten laulu- ja soittotaitoa.
"Kuuntele, kreivi Teja", virkkoi nuorukainen, "millä tavalla olen jatkanut äskettäin alkamaasi runoa.
"Sinä laadit kaiken surulliseksi.
"Olen muuttanut lopun, jossa kerroit toivottomasta virtaan syöksymisestä, paljon iloisemmaksi ja toiveikkaammaksi."
"Onko runosi yhtä tosikin?"
"Mitäpä siitä, kunhan se vain on kaunis! Tosi! Onko vain se, mikä on surullista, totta?"
"Valitettavasti on."
"Eikö maailmassa ole ollenkaan iloa?"
"On, mutta se ei kestä kauan.
"Loppu on aina surullinen."
"Niin, mutta usein vasta hyvin myöhään.
"Eikö ole siis minkään arvoista se, mikä on alun ja lopun välillä?"
"On, joskus."
"No, kuule siis!
"Olen säilyttänyt alun samanlaisena kuin sinäkin, keskellä on surullista, mutta loppu on voitokas.
"Loppusi olen jättänyt pois.
"Sinun runossasi syöksyvät miehet toivottomina Ister-virtaan.
"Mutta minä olen pannut runooni vanhan asemestarimme Hildebrandin —"
"Jospa hän saisi Ravennan haltuunsa!"
"Ja suuren kuninkaamme Didrik berniläisen lapsena, pelastettuna perillisenä.
"Laulan koko runon rakkaalle kuninkaallemme ensi juhlassa.
"Mutta ota huomioon! Olen laatinut sen uudella runomitalla, jonka sinä olet opettanut minulle ja joka hivelee korvaa ja ilahduttaa sielua enemmän kuin vanha tavurunomitta, jolla sankarilaulumme ja sananlaskumme ovat laaditut.
"Miksi olet käyttänyt vasta viimeaikoina tätä runomittaa?"
"Munkit laulavat sillä tavalla latinalaisia laulujaan, samoin papit kirkossa. Kuulin sen kerran iltahämärissä Pyhän Pietarin basilikassa. Kirkon ovet ja akkunat olivat auki. Iltarusko valoi omituisia värejään sisään. Alttarilla palavien kynttiläin punertava valo yhtyi niihin. Pyhä savu pilveili kattoa kohti ja näkymättömät kuoripojat lauloivat helein äänin kuorikellarissa, jonne erästä kuollutta haudattiin. Silloin kuulin ensi kerran tämän runomitan, jossa säkeet ovat samanlaiset, mutta sittenkin erilaiset. Säkeet hivelivät korvaani. Koetin käyttää samaa runomittaa kielellämme. Koe onnistui erinomaisesti."
"Niin, loppusoinnut sopivat toisiinsa kuten — kuten kypärä päähän — kuten miekka huotraan.
"Kuten huulet huuliin suudellessa."
"Vai niin, joko sinä sellaisia olet kokenut? Se on liian aikaista!"
"Olen suudellut vain kaunista sisartani Gothoa", virkkoi nuorukainen punastuen.
"Puhutaan nyt loppusoinnuista ja runoista. Mutta sinä et saa kokonaan laiminlyödä isien tapaa, pyhää tavurunomittaa."
"En suinkaan! Se sopiikin monessa paikassa paremmin. Se on voimakkaampaa kuin tämä hivelevän suloinen runomitta.
"Kun vanhan runomitan poljento voimakkaana kaikuu, vaikuttaa se minuun kuten vinha tuuli, joka panee puiden latvat kohisemaan ja taivuttaa puun toisensa jälkeen."
"Sinun huuliasi, rakas poika, on laulun jumalatar koskettanut.
"Tietämättäsi ja tahtomattasi kumpuavat niiden lomasta suloiset sanat ikäänkuin kieli vaatisi ja mieli kaipaisi niitä.
"Minkälaiseksi siis olet muodostanut laulun, jonka sepitin goottien urhoollisuudesta?"
"Alan samoin kuin sinäkin:
"Oli Teodemer, kuningas goottien nyt lyöty ja murrettu voima sen."
"Jatkokin on samanlaista.
"Mutta kun sitten kaikki epäilevinä ja toivottomina aikovat syöksyä virtaan, olen minä muuttanut runoni tulevaisuuteen ja pelastukseen luottavaksi. Se kuuluu näin:
"Oli Teodemer kuningas goottien
nyt lyöty ja murrettu voima sen.
Verikentällä korpit koikkuivat
ja korppikotkatkin ahnahat.
Oli tuuli kylmä ja paistoi kuu,
susi ulvoi metsässä hurmesuu.
Aron polkua kolme ratsastajaa
kypärit säpäleinä nyt kiiruhtaa.
Ja keihäs murtunut kuninkaan
on heistä yhdellä aarteenaan.
Kuninkaan sotakruunu, min pertuska
on halkaissut, tallell' on toisella.
Salaisuus on vaipassa kolmannen
ja uskollisna hän suojaa sen.
Syvän Isterin luo kun kaikki he saa,
pysähtyy etummainen ja huudahtaa:
'On goottien vallasta jäljellä
vain taittunut keihäs ja kypärä.'
Ja toinen huutavi ratsulta:
'Ne haudan saakohot aalloissa!
Jäljest' itse syöksymme sinne myös.
Sinä, Hildebrand, heti täytä työs!'
— 'Te kuninkaan keihään ja kypärän
pelastitte — mulla on enemmän.'
Hän avaa vaippansa: 'Povella
näin valtaa goottien kannan ma.
Te kruunun ja keihään saitte vain.
On kuninkaan poika mun povellain.
Minä kohotan nuoren Didrikin.
Kuninkaana, laps, sua tervehdin.'"
"Se ei ole hullumpaa, mutta totta —"
"Totta on kai mielestäsi vain se, mikä näyttää kaikista surullisimmalta.
"Mutta sano nyt, miten tuo toinen, unirunosi jatkuu?"
"Se ei ole kokonaan unta.
"Eikä se ole kokonaan runoa.
"Minä pelkään, että se on totta."
"Kerro sentään!"
"Olin ennen maata menoani ajatellut kauan vandaalien viimeistä kuningasta Gelimeriä, urhoollista miestä, jolle ei lopuksi jäänyt komeasta valtakunnastaan jäljelle kuin harppunsa, jonka säestyksellä hän lauleli surujansa Afrikan vuoristoissa.
"Vähitellen vaivuin unenhorroksiin tai kenties uneen.
"Silloin näin erään Campanian maiseman, ihanamman kuin useimmat tämän ihmeellisen maan ihanuuksista.
"Napolin lahti ja Bajaen siniset laineet loistivat auringonvalossa.
"Taustana oli mahtava vuori, joka hengitti tulta ja savua —"
"Mikä sen vuoren nimi onkaan", kysyi nuorukainen uteliaana.
"Vesuvius.
"Sen rinnettä kulki surullisen näköinen, mutta kuolemaa uhmaileva sotajoukko goottilaisissa varusteissa. Miehet olivat veren tahraamat, kypärät rikki, kilvet murskana.
"He kantoivat tammikeihäiden päällä kuollutta — kuningastaan."
"Totilaako", kysyi nuorukainen kauhistuneena.
"Ei! Rauhoitu toki", virkkoi Teja hymyillen surullisesti, "kalpean vainajan hiukset olivat aivan mustat.
"Kunniaa tekevien, ihailevien vihollisten lomitse surusaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti meren rannalle.
"Siellä oli suuri, komea laivasto, mutta se ei ollut goottien eikä kreikkalaisten. Laivojen keuloista kohosivat lohikäärmeenpäät.
"Näille laivoille aiottiin vainaja viedä.
"Samassa kuulin surulaulun, kuninkaan kuolinlaulun sanat.
"Ne olivat:
"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.
Ja keihäin, kiivin pohjoista me kohti samoamme, siks kunnes Thulen saarelma meress' on vastassamme.
On siellä vala arvossaan ja uskollisuus vielä. —"
"Niin pitkälle kuulin laulua.
"Silloin herätti minut torvea toitottaen goottivartiosto, joka järjestystä rakastavan kuninkaamme käskystä kulkee öisin pitkin kaupungin katuja.
"Pane tämä alku muistiin. Kenties saat vielä kerran lopunkin laulaa.
"Sinähän olet lyhyessä ajassa oppinut niin paljon, että olet heti taitavampi laulaja ja harpunsoittaja kuin minä."
"Kun vain opettaisit minua käyttelemään miekkaakin yhtä hyvin kuin itse käytät."
"Se taito tulee vuosien, kenties jo viikkojen mukana. Sinä olet tehnyt aivan tarpeeksi ollaksesi seitsemäntoistavuotias.
"Jos urhoollisella Vitigeksellä olisi ollut vierellään auttaja silloin, kun roomalainen runoilija paiskasi häntä kivellä Hadrianuksen haudan luona — kuten sinä pelastit kuningas Totilan saman miehen uhkaavasta iskusta — niin olisimme jo silloin saaneet Rooman käsiimme ja karkoittaneet prefektin, joka, valitettavasti, nytkin on päässyt käsistämme."
"Niin, valitettavasti! Tiedätkö, että seikkailu, johon jouduin samana yönä prefektin talossa, vieläkin väikkyy mielessäni. Se olisi erinomainen laulunaihe — mutta loppu puuttuu."
"Odota vain. Kenties elät niin kauan, että lopunkin näet. Silloin ei sinun tarvitse luoda sitä mielikuvituksestasi.
"Lähdin muuten jo voittoyön jälkeisenä aamuna prefektin talon raunioilta ajamaan takaa pakoon päässeitä legioonalaisia. En tiedä mitään asioiden kulusta. Kerro ne minulle."