TOINEN LUKU.
"Kuule siis.
"Etsin prefektiä Tiberin rannalta ja Kapitoliumista, mutta en löytänyt häntä. Silloin menin hänen kotiinsa.
"Sieltä löysimme vain veriset jäljet ja hänen miekkansa.
"Sinä löit murskaksi hänen epäjumalansa, poltit hänen talonsa ja hajoitit sen maan tasalle kellariholvia myöten. Minä tutkin ja haeskelin kaikki paikat ja löysinkin lattian alta marmoripatsaan jalustasta toisen kätköpaikan, jossa oli kultaa, jalokiviä ja kaikenlaisia kirjoituksia.
"Vein kaikki tavarat leveällä kilvellä kuninkaalle.
"Tämä antoi kirjurinsa lukea ja tutkistella kirjoituksia ja luki itsekin niitä. Äkkiä hän huusi: 'Balti Alarik oli siis syytön!'
"Seuraavana päivänä, jolloin minut oli koroitettu kuninkaan kuuluttajaksi, oli ensi tehtäväni ratsastaa valkoisella ratsulla ympäri Rooman katuja kuuluttajan sauva kädessä ja ilmoittaa kaikille gooteille ja roomalaisille:
"Adalgot, kuninkaan kuuluttaja huutaa:
"Entisen prefektin talosta paimenpoika Adalgot on löytänyt kirjoituksia ja todistuksia, joiden mukaan baltiherttua Alarik, joka kaksitoista vuotta sitten tuomittiin valtiopetoksesta kuolemaan, oli syytön."
"Miten se tuli selville?"
"Cethegus oli itse kirjoittanut päiväkirjaansa salakirjaimilla, joista kuningas otatti selvän, että hän oli hämmästyneen kuninkaan käsiin saattamillaan kirjeillä tehnyt vihaamansa balttiherttuan epäluulonalaiseksi.
"Ylpeä herttua ärsytti sitten vielä amalia itsepäisyydellään ja hävisi äkkiä vankilasta. Kukaan ei tiedä, miten hän karkasi ja minne.
"Minä huusin lisäksi:
"Balti Alarik on syytön.
"Hänen omaisuutensa, joka joutui valtion huostaan, palautetaan hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle jälkeläiselleen.
"Apulian herttuakunta, joka oli hänen läänityksensä palautetaan hänelle.
"Hänelle tai hänen oikealle perilliselleen.
"Herttua Alarik tai hänen jälkeläisensä ilmoittautukoon pelkäämättä kuninkaalle.
"Kulta ja lahjat, peritty ja oma, elukat ja taloustarpeet, vaunut ja aseet, korut ja jalokivet, pellot ja niityt, raavaat ja ratsut sekä rikas Apulian herttuakunta annetaan baltille tai baltin perilliselle.
"Missä on Alarik? Missä ovat hänen perillisensä?
"Samoin kuin minä, kuninkaan kuuluttajat huusivat kaikilla teillä ja kaikissa Italian kaupungeissa ja etsivät kaikkialta baltiherttua Alarikia tai hänen laillista perillistään.
"Tiedätkö mitä? Olisi todellakin ihanaa, jos he löytäisivät kadonneen, maanpakoon lähteneen vanhuksen, jonka me taas saattaisimme loistoon ja kunniaan hänen entisessä herttuakunnassaan."
"Ja kun hän kiittäisi paimenpoikaa pelastuksestaan ja kunniansa ja oikeuksiensa takaisin saamisesta, hän antaisi varmaankin hänelle kauniin linnan jossakin sinisen meren rannalla, Garganus-vuorella laakerien ja myrttien keskellä. Eikö sekin olisi hauskaa?"
"Ei. En ole sitä ajatellut.
"Mutta tuskinpa vanha herttua enää elää."
"Kenties sentään löydämme nuoren.
"Herttua Guntaris sanoi minulle, että hän oli tuntenut erittäin hyvin baltisankarin. Hän oli mennyt maanpakoon pieni poika mukanaan.
"Vaikka völsungit olivatkin baltien perinnöllisiä vihamiehiä, sanoi Guntaris, ettei hän ollut koskaan luullut syylliseksi ylpeää herttuaa, joka oli italialaisten päävihollinen ja senvuoksi näiden silmätikku.
"Eikä hän ollut koskaan nähnyt kauniimpaa lasta kuin tuo nelivuotias poikanen oli.
"Olen miettinyt nämä päivät hartaasti hänen kohtaloaan.
"Hän mahtaa hämmästyä, kun hän, joka kenties piilee jossakin pienessä kaupungissa valenimisenä, — sillä tuomio koski koko sukua — kuulee kuninkaan kuuluttajan huutavan kadulla ja kujilla, että Apulian herttuan kultainen rengas kuuluu hänelle.
"Se olisi hyvä loppu 'Baltin sadulle' tai 'Maanpakolaisen laululle'. Mitä tuumit? 'Maanpakoon ajetun herttuapojan laulu.' Ei sekään kuulu hullummalta."
"Sinun suustasi pulpunneina kaikki laulut kaikuvat ihanilta."
"Mutta minä tahtoisin nyt kuulla vielä sen laulun alun, jonka sinä itse laadit herättyäsi unestasi."
"Niin, kuolinlaulua en itse laatinut, sen kuulin unessa.
"Mutta heti unesta herättyäni rupesin muistelemaan noita tuttuja maisemia Vesuviuksen luona, vastapäätä Mons lactariusta, Maitovuorta. Siellä on suuri, omituinen kalliorotko, jonka tulivuoren jähmettynyt laava on muodostanut. Se on kuin jähmettynyttä tulta. Möhkäleet ovat äkkijyrkät. Laaksoon johtaa vain kapea sola, jonka yksi mies voi kilvellään sulkea ja suojella sitä pitkät ajat minkälaista ylivoimaa vastaan tahansa!"
"Sinä mietit heti joka vuorella ja laaksossa, miten ne voi valloittaa tai miten niitä voi puolustaa."
"Silloin tulivat huulilleni itsestään nämä sanat:
"Missä Vesuvion vyöllä laavakallioita on, hätähuudot sieltä yöllä tunkee seudun lepohon.
Maanmies ei, ei paimen, varas
tohdi sinne poiketa;
kaikkein onkin kiertää paras
kammottavaa rotkoa.
Onko täällä kansain veri vuodatettu sodassa? Vaiko haamunsa se perii vastaisilta ajoilta?"
Ja hän näppäili harpusta hitaasti muutamia sointuja. — Adalgot vastasi hiljaa kuin kaiku. Säveleet johtivat kuningasta laulajien luo.
Melkein umpeenkasvaneita polkuja pitkin kuningas kulki ääniä kohden, jotka kuuluivat säännöttömin väliajoin eräästä synkästä sypressiryhmästä puoleksi laulettuina. Yötuuli toi hänen korviinsa sitä paitsi kahden erilaisen kielisoittimen säveliä.
Huomaamatta saapui Totila, jonka tuloa ei edes kuutamo ilmaissut, kaatuneiden muurien yli, jotka ympäröivät laajaa puistoa, puoleksi villiytyneeseen laakeri- ja sypressikäytävään, joka vei puutarhan sisäosaan.
Teja kuuli tulijan askeleet ja pani pois harppunsa.
"Kuningas tulee", sanoi hän. "Tunnen hänen askeleensa. —
"Mitä etsit, kuninkaani?"
"Sinua, Teja", vastasi tämä.
Teja hypähti pystyyn kaatuneelta patsaalta, jolla hän oli istunut.
"Taisteluunko siis!"
"Ei", vastasi Totila. "Ansaitsen kuitenkin tällaisen vastauksen."
Hän tarttui Tejan oikeaan käteen ja veti hänet istumaan viereensä marmoripatsaalle.
"En hae miekkaasi, vaan sinua itseäsi.
"Tarvitsen sinua. En tällä kertaa käsivarttasi, vaan sydäntäsi.
"Ei. Jää vain tänne, Adalgot. Sinä saat kuulla, miten tätä ylpeätä miestä, 'mustaa kreiviä' täytyy rakastaa."
"Sen olen tietänyt siitä saakka, kun hänet ensi kerran näin. Hän on kuin synkkä metsä, josta kuuluu salaperäinen suhina, kammottava, mutta samalla suloinen."
Teja loi kuninkaaseen pitkän katseen suurista, surullisista silmistään.
"Katso, ystäväni! Tällainen on minusta tullut. Näin suuressa määrässä on taivaan Herra siunannut työni.
"Olen voittanut takaisin puoleksi menetetyn valtakunnan. Enkö voita takaisin ystäväni puoleksi menetettyä sydäntä?
"Ystävä on tehnyt parhaansa valtakunnan takaisin valloittamisessa — hänen täytyy nytkin tehdä parhaansa.
"Mikä on vieroittanut sydämesi minusta?
"Suo anteeksi, jos minä, jos päivänpaisteinen onneni on loukannut sinua.
"Tiedän, kenelle olen kiitollisuudenvelassa kruunustani. En voi iloisena kantaa sitä, jos vain miekkasi kuuluu minulle, mutta ei sydämesi.
"Me olimme ystäviä muinoin, Teja — tulkaamme taas ystäviksi, sillä minä en tule toimeen ilman sinua."
Hän aikoi panna kätensä ystävänsä kaulaan.
Mutta Teja tarttui hänen käsiinsä ja puristi niitä.
"Tämä yöllinen retki on sinulle kunniakkaampi kuin koko voittokulkusi halki Italian.
"Kyyneleet, joiden näen silmissäsi kimaltelevan, ovat minusta arvokkaammat kuin kruunusi jaloimmat helmet.
"Anna sinä minulle anteeksi — olen tehnyt sinulle vääryyttä.
"Onni ja iloinen luonteesi eivät ole vahingoittaneet sydäntäsi.
"En ole koskaan kantanut sinulle kaunaa. Olen aina rakastanut sinua.
Murhemielin olen huomannut, miten tiemme ovat yhä enemmän eronneet.
"Sillä sinä olet sittenkin lähempänä minua kuin olit urhoollista
Vitigestä, lähempänä kuin omaa veljeäsi Hildebadia."
"Niin, te kuulutte yhteen kuin valo ja varjo", sanoi Adalgot.
"Me molemmat olemme yhtä tulisia, nopsia luonteeltamme", sanoi kuningas.
"Kun Vitiges ja Hildebad", jatkoi Teja, "kulkivat suoraa tietä vakavin askelin, tahtoi kärsimätön into kuljettaa meidät molemmat siivillä ilmojen kautta.
"Ja sen vuoksi, että me kuulumme yhteen, katkeroitti minua se, että sinä näytit aurinkoisessa onnessasi luulevan: tuo, joka ei osaa nauraa, on sairaalloinen mielipuoli.
"Oi, kuninkaani ja ystäväni! On olemassa kohtaloita, tuskia ja ajatuksia, joita kestettyään tai ajateltuaan ihminen kokonaan menettää nauramisen suloisen taidon."
Totila virkkoi vakavana:
"Sitä, joka yhtä sankarillisesti kuin sinä täyttää elämänsä pyhät velvollisuudet, täytyy surkutella, mutta ei moittia, jos hän ylpeänä halveksii elämäniloja."
"Oletko luullut, että olen kadehtinut onneasi tai iloisuuttasi?
"Oi, Totila! En ajattele sinua ja luonnettasi kadehtien, vaan kaihomielin.
"Meidäthän saa kaihomielisiksi lapsi, joka luulee, että päivänpaiste, kevät ja elämä kestävät iäti ja joka ei tunne talvea, yötä eikä kuolemaa.
"Sinä luotat iloon, onneen ja voittoon maailmassa.
"Mutta minä kuulen aina kohtalon siipien suhinan, kohtalon, joka säälimättömänä ja kuurona kiroukselle, rukoukselle ja kiitokselle väikkyy ihmisten ja heidän tekojensa yllä."
Hän katsoi eteensä pimeyteen aivan kuin hän näkisi siellä tulevaisten tapahtumien varjot.
"Niin, niin", virkkoi nuori juomanlaskija, "samantapainen oli eräs sananlasku, jota vanha Iffa vuorella lauloi. Hän oli oppinut sen sedältäni Wargsilta.
"Niin elämän onni kuin onnettomuuskin vain ihmisen tyhjiä haaveita on.
Kun täytännön vaativi
iäinen tahto,
niin nöyrät ja ylpeät
palvelevat."
"Mutta", jatkoi nuorukainen, "jollemme kaikin voiminemme kykene
torjumaan välttämättömyyttä, niin miksi me ylipäänsä mitään teemme?
Miksi emme tylsinä ja välinpitämättöminä odota tulevaisia tapahtumia.
Missä on sitten erotus sankarin ja pelkurin välillä?"
"Ei ainakaan voitossa, Adalgot, vaan sotimis- ja kärsimistavassa.
"Oikeudenmukaisuus ei ratkaise kansojen kohtaloita, vaan välttämättömyys.
"Usein on parempi mies, jalompi suku kukistunut huonomman edessä.
"Jalomielisyys ja jalot tavat ovat tosin jonkinlainen mahti, mutta ne eivät aina ole kyllin voimakkaita vastustamaan muiden synkkien voimien ylivaltaa.
"Jalomielisyys, jalot tavat ja sankarillisuus voivat tehdä perikadon pyhäksi ja ihanaksi, mutta eivät aina voi estää sitä.
"Viimeinen lohdutuksemme on, että korkeimman kunnian ja kauneimman laakerin saa voitettu sankari eikä voittaja, kun ei oteta huomioon, mitä me olemme kestäneet, vaan miten me olemme kestäneet."
Kuningas nojasi miettivänä miekkaansa ja katsoi maahan.
"Miten paljon sinun onkaan täytynyt kärsiä, ystäväni", sanoi kuningas sydämellisesti, "ennenkuin olet joutunut tuolle mielelle.
"Sinähän olet kadottanut Jumalasi.
"Minusta olisi melkein helpompi kadottaa aurinko — tai näkökykyni.
"En voisi enää hengittääkään, jollen uskoisi oikeamieliseen Jumalaan, joka katsoo taivaasta ihmisten tekoja ja johtaa oikean, puhtaan asian voittoon."
"Mitä kuningas Vitiges, mies virheetön ja nuhteeton, oli rikkonut?
"Mitä minä itse ja —"
Hän vaikeni.
"Elämäsi on ollut hämärän peitossa sen jälkeen, kun poikavuosinamme erosimme."
"Siitä on tarpeeksi juteltu tänään", virkkoi Teja.
"Olen tänä yönä kertonut mielialojani enemmän kuin vuosikausiin.
"Kerran tulee kai sekin aika, jolloin kerron kaikki vaiheeni ja ajatukseni.
"En tahdo", sanoi hän sivellen Adalgotin kutreja, "liian aikaisin synkentää kansamme nuorimman ja parhaan laulajan harpun iloisia säveliä".
"Olkoon niin", sanoi kuningas. "Surusi on minulle pyhä.
"Mutta salli minun käyttää hyväkseni uudistettua ystävyyttämme.
"Lähden huomenna Taginaeen morsiameni luo.
"Lähde mukaani — jollei sinusta ole paha nähdä minua onnellisena roomalaisnaisen rinnalla."
"Oi ei — se liikuttaa minua — se muistuttaa minulle — —
"Minä lähden mukaan."