KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Useita päiviä kului, ennenkuin Matasunta tointui kuumehoureistaan.
Hän ei välittänyt vähääkään ulkomaailmasta eikä niistä suurista tapahtumista, joita parhaallaan valmisteltiin.
Hän ei näyttänyt olevan tietoinen muusta kuin omasta kamalasta rikoksestaan.
Pian vihan ilkkuva voitonriemu, jota hän oli tuntenut rientäessään myrskyn läpi tulisoihtu kädessä, oli muuttunut kalvavaksi katumukseksi ja kauhuksi.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän oli tehnyt tuhotyönsä, oli maanjäristys paiskannut hänet polvilleen. Hänen intohimojen raatelema mielensä ja heti työn tehtyä herännyt omatunto sanoivat, että maa nousi kapinaan hänen tekoaan vastaan, ja hän luuli taivaan vihan purkautuvan hänen rikollisen päänsä päälle.
Ja kun hän saavuttuaan takaisin huoneeseensa näki sytyttämänsä kipunan nousevan jättiläismäisenä tuliroviona, kun hän kuuli goottien ja ravennalaisten tuhatäänisen hätähuudon, tuntui hänestä, että liekit polttivat hänen sydäntään ja valittavat äänet kirosivat häntä.
Hän meni tainnoksiin.
Kun hän oli vähitellen tullut tajuihinsa ja ruvennut muistelemaan tuota kamalaa tapausta, häipyi hänen kuningasta kohtaan tuntemansa viha kokonaan.
Hänen sielunsa oli murtunut.
Syvä katumus ja pelko joutua hänen eteensä valtasi hänet.
Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tiesi ja sai muilta tietää, että vilja-aittojen palo oli pakottanut kuninkaan antautumaan.
Hän ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen.
Kun kuningas joskus sai aikaa mennä kysymään Matasuntan vointia, antoi tämä hämmästyneelle Aspalle määräyksen, ettei kuningasta saanut laskea hänen luokseen, vaikka hän oli jo ollut useita päiviä ylhäällä ja ottanut vastaan kaupungin köyhiä, vieläpä käskenyt ilmoittaa, että tarvitsevat voivat kääntyä hänen puoleensa.
Hän jakeli silloin omakätisesti itselleen ja hoviväelle määrätyt ruoat köyhille ja lahjoitteli koruja, kultaa ja kalleuksia.
Hän odotti parhaillaan erään kerjäläisen tuloa, sillä muuan ruskeaan vaippaan ja rynnäkkökypärään puettu mies oli useita kertoja pyytänyt, että hän ottaisi erään köyhän kansannaisen puheilleen kahden kesken.
Kuninkaan etu oli kysymyksessä. Häntä piti varoittaa petoksesta, joka uhkasi hänen kruunuaan, vieläpä hänen elämäänsä.
Matasunta suostui heti pyyntöön.
Se saattoi olla erehdys tai tekosyy, mutta hän ei tahtonut olla vastaanottamatta ihmistä, joka käytti kuninkaan pelastamista edes tekosyynä.
Hän pyysi vaimon tulemaan auringon laskiessa.
Aurinko oli laskenut.
Etelässä ei ole hämärää.
Oli jo melkein pimeä, kun orjatar saapui noutamaan etuhuoneessa odottavaa vaimoa.
Kuningatar oli sairas ja nukkunut vasta kahdeksannella hetkellä.
Hän oli juuri herännyt.
Mutta sittenkin hän lupasi ottaa vaimon vastaan, koska tämän asia koski kuningasta.
"Onko se myöskin totta", uteli orjatar.
"En turhan tähden vaivaisi hallitsijatarta." — Puhuja oli Aspa. —
"Jos kultaa tahdotte, niin sanokaa vain huoletta.
"Saatte enemmän kuin haluattekaan, jos säästätte hallitsijatartani.
"Koskeeko se todellakin kuningasta?"
"Koskee."
Huoaten Aspa vei naisen Matasuntan huoneeseen.
Tämä nousi suuren huoneen takaosassa olevalta vuoteelta, jonka vieressä oli pyöreä mosaiikkipöytä. Hänen päänsä ympärille oli kiedottu liina ja hänen yllään oli ohut, valkea puku.
Pöydän yläpuolella oleva kultainen amppeli valaisi himmeästi.
Matasunta jäi väsyneenä vuoteen reunalle istumaan.
"Tule lähemmäksi", sanoi hän.
"Koskeeko asia kuningasta? Miksi viivyttelet?
"Puhu."
Nainen viittasi Aspaan.
"Hän on uskollinen."
"Hän on nainen."
Matasuntan viittauksesta Aspa poistui, vaikka vastenmielisesti.
"Amelungien tytär — minä tiedän, että sinut saattoi häneen liittymään valtakunnan hätä eikä rakkaus."
(Miten kaunis hän on, vaikkakin kuolon kalpea.)
"Mutta sinä olet joka tapauksessa goottien kuningatar, hänen kuningattarensa, vaikket sinä häntä rakastakaan. Hänen valtakuntansa ja hänen menestyksensä on sinunkin harrastustesi esineenä."
Matasunta tarttui vuoteen laitaan.
"Siinä uskossa ovat goottilaiset kerjäläisetkin", huokasi hän.
"En voi puhua hänelle.
"Erityisistä syistä.
"Siksi puhun sinulle, jonka asiana etupäässä on varoittaa häntä petoksesta.
"Kuule minua."
Hän meni lähemmäksi katsoen tarkasti kuningatarta.
"Ihmeellistä", sanoi hän itsekseen. "Vartalot ovat aivan samanlaiset."
"Petoksestako? Uusista petoksistako?"
"Aavistatko sinäkin petoksia?"
"Se ei kuulu asiaan. Kenen taholta? Bysantinko?
"Ulkoako päin?
"Prefektinkö taholta?"
"Ei", vastasi nainen päätään pudistaen.
"Ei ulkoa päin.
"Sisästä päin.
"Ei miehen taholta.
"Naisen taholta."
"Mitä sanot", kysyi Matasunta käyden yhä kalpeammaksi.
"Miten nainen voi —"
"Vahingoittaa sankaria?
"Sydämensä pirullisen ilkeyden vuoksi.
"Ei väkivallalla.
"Viekkaudella ja petoksella.
"Kenties kohta myrkyllä, kuten äsken — salakavalalla tulella."
"Vaikene!"
Matasunta, joka oli noussut pystyyn, horjahti taaksepäin mosaiikkipöydän varaan ja nojasi siihen.
Mutta nainen seurasi häntä kuiskaten:
"Minä kerron sinulle uskomattoman, häpeällisen tarinan.
"Kuningas ja kansa luulevat, että salama poltti vilja-aitat.
"Minä tiedän paremmin.
"Mutta hänkin saa sen tietää.
"Hän saa sen tietää sinun suusi kautta, että hän voisi ryhtyä ottamaan selkoa rikollisesta.
"Näin tuona yönä tulisoihtua kuljetettavan aittojen käytävissä. Nainen sen sinne vei.
"Sinä kauhistut.
"Niin, nainen.
"Sinä aiot rientää tiehesi.
"Ei, kuule vielä hetkinen.
"Sitten lähden minä.
"Hänen nimensä?
"Sitä en tiedä.
"Mutta hän kaatui eteeni, vaikkakin hän sitten pääsi pakoon. Mutta häneltä putosi tunnusmerkki — tämä smaragdikäärme."
Ja nainen meni aivan pöydän ääreen, amppelin alle näyttämään rannerengasta.
Silloin kiusattu kuningatar hypähti pystyyn.
Hän nosti paljaat käsivartensa kasvoilleen.
Päähine putosi äkillisen liikkeen vuoksi.
Hänen punainen tukkansa aaltoili alas ja sen läpi kimalteli hänen vasemmassa käsivarressaan smaragdikäärmeellä koristettu kultainen rannerengas.
"Haa", huudahti nainen. "Kautta uskollisuuden jumalan!
"Sinä, sinä itse oletkin murhapolttaja.
"Hänen kuningattarensa!
"Hänen vaimonsa on pettänyt hänet!
"Kirottu! Tämän hän saa tietää."
Kovasti kiljaisten vaipui Matasunta vuoteelleen.
Aspa riensi viereisestä huoneesta avuksi.
Kun hän saapui, oli kuningatar jo yksin.
Oviverho kahahti.
Kerjäläinen oli kadonnut.