KOLMAS LUKU.
Ihana — ja laajalta kuuluisa ihanuudestaan — on laakso, jossa pohjoisesta tuleva Passara yhtyy lännestä kaakkoon virtaavaan Atesikseen.
Kaukana oikealla rannalla kumartuu Mendola kaihoten kaunista etelää kohden.
Täällä Passaran yhtymäpaikan yläpuolella oli roomalainen siirtola
Mansio Majae.
Hiukan ylempänä oli korkealla kukkulalla Teriolis-linnoitus.
Nykyjään on paikan nimenä Merano.
Linnoituksesta on saanut nimensä Tyrolin maakunta.
Mansio Majae nimi on vieläkin tunnettu huvilarikkaalla Mais-nimisellä paikkakunnalla.
Siihen aikaan oli Teriolis-linnassa itägoottilainen varusväki, kuten kaikissa muissakin raetiläisissä vuorilinnoissa Atesiksen, Isarcuksen ja Oenuksen varsilla. Linnojen tarkoituksena oli pitää kurissa vain puoliksi kukistettuja sveevejä, alamanneja ja markomanneja — taikka "bajuvareja", kuten niitä jo silloin ruvettiin kutsumaan — jotka asuivat Raetiassa, Licuksen ja alisen Oenuksen varsilla.
Paitsi linnoituksen varusväkeä oli tänne hedelmälliseen, ihanaan laaksoon, jonka ympärillä oli loivia, meheväruohoisia vuoria, sijoittunut asumaan useita goottisukuja.
Vielä nykyaikanakin ovat Meranon, Ultnerin ja Sarnin laaksojen asukkaat tunnetut erinomaisesta, jalosta, vakavan levollisesta kauneudestaan. He ovat paljon hienompia, ylhäisempiä ja sielukkaampia kuin Innin, Lechin ja Isarin varsilla asuvat bajuvariheimot.
Kertomukset ja sadut vahvistavat olettamusta, että täällä elää vielä itägoottien jäännöksiä.
Sillä amelungitaru, Didrik berniläinen ja ruusutarha ovat säilyneet paikkojen nimissä ja väestön muinaistavoissa.
Eräälle korkealle vuorelle Atesiksen vasemmalle rannalle oli Iffa-niminen gootti asettunut. Hänen jälkeläisensä asuivat siellä edelleen.
Iffinger-vuoreksi kutsutaan paikkaa vieläkin. Vuoren etelärinteelle oli uudisasukas rakentanut vaatimattoman talonsa.
Siirtolais-gootti oli tavannut täällä jo viljelyksiä. Raetiläinen alppitalomalli, joka oli käytännössä jo silloin, kun Drusus kukisti raseniset vuorikansat ja joka on hyvin sovelias näihin vuoristoseutuihin, ei ollut siitä muuttunut roomalaisten valloittajien saapumisen jälkeen. He rakensivat huvilansa laaksoihin ja vahtitorninsa vuorille. Entiset asukkaat pysyivät paikoillaan.
Etsch-laakson täydellisesti roomalaistuneet asukkaat olivat itägoottien vaelluksesta huolimatta jääneet levollisesti paikoilleen.
Gootit olivat nimittäin tunkeutuneet Italian niemimaahan paljon edempänä, Saven ja Isonzon luona. Vasta kun Ravenna oli antautunut ja Odovakar tuhottu, oli Teoderik lähettänyt joukkojaan tekemään rauhallisia valloituksia Pohjois-Italiaan ja Etsch-laaksoon.
Niinpä olivat Iffa ja hänen sukulaisensa asettuneet vuorelleen ja ruvenneet täydessä sovussa roomalaisten naapuriensa kanssa viljelemään maata.
Goottilaiset uudisasukkaat vaativat vain täällä samoin kuin muuallakin roomalaiselta isännältään kolmanneksen pellosta, niitystä ja metsästä, kolmannen osan talosta, orjista ja karjasta.
Vuosien kuluessa roomalainen isäntä oli alkanut pitää tätä pakollista naapuruutta epämukavana.
Hän luovutti gooteille kolmestakymmenestä parista erinomaisia, Pannoniasta tuotuja raavaseläimiä, joita germaanit osasivat niin erinomaisesti kasvattaa, loputkin vuorella sijaitsevaa omaisuuttaan, ja siirtyi kauemmaksi etelään, missä roomalaisia asui tiheässä. —
Siten koko Iffinger-vuori oli muuttunut aivan germaanilaiseksi.
Sillä silloinen isäntä oli äkkiä myynyt jäljellä olevat roomalaiset orjatkin ja hankkinut vangituista gepideistä uusia sekä mies- että naispalvelijoita.
Nykyisen isännän samoin kuin esi-isän nimi oli Iffa. Hän oli jo harmaahapsinen. Hän eli melkein yksin, sillä hänen veljensä, vaimonsa ja kälynsä olivat useita vuosia sitten hautautuneet vuorenvieremän alle.
Poika, nuorempi veli ja tämän poika olivat totelleet kuningas
Vitigeksen kutsua ja jääneet Rooman edustalle.
Jäljellä olivat vain hänen kaatuneen poikansa lapset, poika ja tytär.
Aurinko oli vaipunut kaukaisten vuorten taakse, jotka etelässä ja lännessä ovat Etsch-laakson rajana.
Lämmin kullanpunainen hohde valaisi vuorten synkkää porfyyriä saattaen sen kimaltelemaan punaisen viinin tavoin.
Ruohoista rinnettä, jonka harjalla karjamajat olivat, kulki hitaasti askel askeleelta lapsi — vai oliko hän jo neito — ajaen edellään lammaslaumaa. Hän varjosti silmiään kädellään ja katseli hehkuvaa auringonlaskua.
Hän salli suojattiensa tuon tuostakin näykätä tien varrella kasvavia mehukkaita alppikasveja ja löi pähkinäpuuvitsalla, joka hänellä oli paimensauvan asemesta, tahtia ikivanhaan, yksinkertaiseen säveleeseen, johon hän hyräili seuraavat sanat:
Vuohet rakkaat, paimenkäden sallikaatte johtaa teitä; niinkuin taivaan valo-vuonat, kirkkaat tähdet paimentansa aulihisti, hurskaan tyynnä tottelevat. Helppo niit' on kaita, johtaa herra Kuun.
Hän vaikeni ja katsoi kaulaansa kurkottaen vasemmalla puolella sijaitsevaan syvään rotkoon, jonka suuntansa muuttanut puro oli uurtanut vuorenrinteeseen. Näin kesäaikana oli siinä verraten vähän vettä.
"Missä hän nyt lienee", tuumi hän.
"Tavallisesti hänen vuohensa kiipeilevät auringon mailleen mennessä tuolla rinteellä.
"Kukkani kuihtuvat pian."
Hän istahti nyt kivimöhkäleelle tien viereen, antoi lampaiden vielä syödä, pani vitsan viereensä ja laski lammasnahkaisen esiliinansa, jota hän oli pitänyt kiinni vasemmalla kädellään, putoamaan. Siitä putosi suuri joukko kauniita alppikukkia.
Hän alkoi sitoa seppelettä.
"Siniset kukat sopivat parhaiten hänen ruskeaan tukkaansa", virkkoi hän sitoen uutterasti.
"Minä väsyn yksin paimentaessani paljon pikemmin kuin yhdessä hänen kanssaan, vaikka silloin kiipeämmekin paljon korkeammalle.
"Mistähän se johtuu?
"Jalkojani polttaa.
"Minun kai on mentävä purolle niitä jäähdyttelemään.
"Samalla näen myöskin, kun hän tulee karjoineen rinnettä alas.
"Aurinko ei polta enää."
Hän pyyhkäisi päästään kurpitsan lehden, jota oli pitänyt hatun asemesta.
Silloin tuli näkyviin hohtavan vaalea tukka, joka oli ohimoilta pyyhkäisty taaksepäin ja sidottu kiinni punaisella nauhalla.
Se pääsi nyt kurpitsin lehden alta valloilleen ja välkähteli auringon säteiden tavoin hänen kaulallaan, jonka peittona oli vain villamekko, joka ulottui hiukan alapuolelle polvia. Uumilla hänellä oli leveä nahkavyö.
Hän mittasi seppeleen suuruutta oman päänsä mukaan.
"Hänen päänsä on suurempi.
"Tuo alppiruusu on vielä pantava siihen."
Hän sitoi nyt seppeleen molemmat päät yhteen sirolla sideruoholla, hypähti seisoalleen, pudisti viimeisetkin kukat nahkaesiliinastaan, otti seppeleen vasempaan käteensä ja lähti laskeutumaan jyrkkää rinnettä, jonka juurella puro lorisi kiviä vasten.
"Ei, jääkää tänne odottamaan.
"Sinäkin, rakas Lumikko.
"Palaan pian."
Hän palautti lampaat, jotka aikoivat lähteä hänen mukaansa, mutta jäivät nyt määkien katsomaan paimenensa jälkeen.
Notkeana tällaiseen kulkuun tottunut tyttönen kiipeili ja hyppi jyrkkää rinnettä alaspäin tuon tuostakin tarttuen sitkeihin pensaisiin, näsiäisiin tai kanerviin, joskus hypellen kiveltä kivelle.
Hänen hypellessään murtui rapautunut kivi ja palaset syöksyivät rinnettä alas. Silloin hän näiden jäljestä hyppiessään kuuli äkkiä uhkaavaa, terävää sähinää.
Ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, näki hän suuren kuparinruskean käärmeen tulevan vastaansa pää koholla. Alas lentävät kiven sirpaleet olivat kai herättäneet sen unestaan.
Lapsonen säikähti kovasti. Polvet eivät enää totelleet häntä. Hädissään hän alkoi huutaa: "Adalgot! Tule auttamaan."
Tähän hätähuutoon kuului heti paikalla vastauksena raikas huuto:
"Alarik! Alarik!"
Se kuului aivan sotahuudolta.
Oikeanpuoliset pensaat ratisivat, kiviä vieri rinnettä alas ja takkuiseen sudennahkatakkiin puettu solakka nuorukainen kiiti nuolennopeana kiemurtelevan käärmeen ja pelästyneen tytön väliin.
Hän heilahdutti vuorisauvaansa keihään tavoin ja tähtäsi sillä niin tarkoin, että sen rautainen kärki lävisti käärmeen kapean pään seivästäen sen maahan.
Käärmeen pitkä ruumis vääntelehti kuolon kamppauksessa sauvan ympärillä.
"Goto, oletko vahingoittumaton?"
"Olen, sinun ansiostasi."
"Salli minun sitten lukea käärmeluku, niin kauan kun mato vielä liikkuu — se karkoittaa tämän suvunkin kolmen tunnin matkan piiristä."
Hän kohotti kolme oikean käden sormea ikäänkuin vannoakseen ja saneli seuraavan ikivanhan käärmeluvun:
"Varro, sa käärme! Kimpuile, koira! Kuolasi myrkky purkaos maahan; miehet ja immet jättäös rauhaan. Tyhjäksi vaivu, kelvoton konna, uppoa yöhön! Ylväsnä yli käärmeiden päitten kulkee voittaen goottien suku!"