KOLMAS LUKU.
Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas
Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.
Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.
Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.
Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.
Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.
Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin, vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.
Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.
Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.
Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:
"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."
Samniumista kuningas riensi — turvattomien kulkiessa perässä pienen saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa — parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.
Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.
Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.
"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä meiltä.
"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."
Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.
Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.
Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle sotalipulle.
Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.
Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä olivat viedyt.
Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja senaattoreja — niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus, Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet —. Kaikkiaan oli panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa kokoutuneen salaliiton jäseniä.
Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput Hadrianuksen haudalle.
Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä valleihin.
Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi, lähti kuningas ääneti puutarhasta.
Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät muureille.
"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi kuningas Adalgotille.
"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."
Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle illalliselle.
Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.
Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:
"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."
Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot, Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli tulisoihtu kädessään.
Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni, jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen uudestaan rakennuttanut.
Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.
Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään. Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko lattian.
Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.
Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse torni oli korkea.
Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.
Ääneti miehet kulkivat portaita alas.
Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.
Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.
Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.
Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä olevat tulisoihdut.
Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.
Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.
Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta. Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä paikkoja, joissa ne olivat taotut.
Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty hylkeen ja jääkarhun nahkoja.
Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia, rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä — kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.
Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja, kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät temppujaan tehdessään.
Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko — melkein koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena, ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.
Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta,
Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.
Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.
Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä pikareita ja leveitä uurnia.
Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.
Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.
"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.
"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin, Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.
"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.
"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.
"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.
"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin pyhää kunnia-aarretta.
"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja kunniansa."
"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi
Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.
"Katsokaa tänne, gootit!"
Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja veti sen sivulle.
Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.
Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa hartioillaan.
Hän oli suuri Teoderik.
Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.
Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.
"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet goottien onnentähteä.
"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.
"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan sankarimme jäännöksiä.
"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.
"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen tänne suljetussa laatikossa.
"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.
"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.
"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.
"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."
"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä kerran noustava ylös syvyydestä.
"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.
"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista — Narseksen ja prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän — ja marssimme kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.
"Tuo taistelukenttä — olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä unikuvana — tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs on taittunut — tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."
"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on —"
"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"