KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Äkkiä persialainen ratsumies riensi goottien rivien välitse kuninkaan luo, toi tälle jonkun tiedon ja palasi sitten takaisin täyttä karkua.
"No, vihdoinkin", virkkoi Totila, "nyt onkin jo tarpeeksi leikitty.
"Urhoollinen Alboin, Audoinin poika", huusi hän, "aiotko todellakin taistella kreikkalaisten puolella meitä vastaan? Tule sitten, kuninkaan poika — kuningas kutsuu sinua."
Silloin Alboin ei jaksanut kauemmin hillitä taisteluintoaan.
"Minun täytyy saada omakseni hänen ratsunsa ja panssarinsa", huusi hän ja ajaa karautti keihäs tanassa kuningasta kohti.
Totila sai hiljaa koskettamalla tanssivan hevosensa kylkiä tämän äkkiä seisahtumaan.
Hän näytti odottavan iskua.
Alboin oli jo aivan hänen edessään.
Silloin — kuningas kosketti taas ratsunsa kylkiä — tämä teki kauniin hypyn sivulle päin — ja longobardi suhahti aivan Totilan ohi.
Samassa Totila lähti ajamaan häntä takaa ja olisi voinut helposti pistää hänet selkäpuolelta keihäällään kuoliaaksi.
Kovasti kiljaisten longobardit riensivät kuninkaansa pojan avuksi.
Mutta Totila heilautti keihäänsä kädessään ympäri ja antoi sen tylpällä kädensijalla vastustajalleen sellaisen töytäyksen vasempaan kylkeen, että tämä lensi ratsunsa selästä maahan oikealle puolelle.
Levollisesti Totila ratsasti sitten rintamansa luo heiluttaen keihästään.
Alboin nousi äkkiä hevosensa selkään ja teki sitten joukkonsa etunenässä hyökkäyksen goottien heikkoa rintamaa vastaan.
Mutta ennen yhteentörmäystä kuningas huusi:
"Paetkaa, paetkaa kaupunkiin."
Hän pyöräytti hevosensa ja ajoi täyttä karkua Capraeta kohti.
Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä.
Alboin hämmästyi.
Mutta hän huusi pian:
"Se on pakoa. Se ei voi olla muuta. Tuolla ne jo rientävät portista sisään.
"Niin, ratsastustaito ja tosi taistelu ovat kaksi aivan eri asiaa.
"Seuratkaa heitä, sutoseni! Ajakaa heitä takaa kaupunkiin saakka."
He ajoivat Capraeta kohti, työnsivät pohjoisportin, jonka pakenevat olivat sulkeneet, mutta eivät lukinneet, auki ja laskivat täyttä neliä pitkää pääkatua myöten eteläportille, josta viimeiset gootit juuri katosivat.
Narses oli koettanut pysytellä seisaallaan kantotuolissaan nähdäkseen tarkkaan mieltäkiinnittävän näytelmän.
"Pysähtykää", huusi hän vimmoissaan, "pysähtykää! Puhaltakaa tuubaa!
Puhaltakaa peräytymismerkki! Peräytymismerkki!
"Tuo oli maailman kömpelöin ansa, mutta Alboin tietysti luuli, että se täytyy olla totta, kun joku hänen edessään pakenee."
Torvet saivat puhaltaa turhaan.
Gootteja takaa-ajavien longobardien voittohuudot tukahduttivat torvien äänet.
Vaikka he olisivat kuulleetkin merkin, olisivat he sitä halveksineet.
Ähkyen Narses istuutui nähdessään longobardien viimeisten rivien katoavan Capraen porttien sisäpuolelle.
"Ah", huokasi hän, "minun täytyy avoimin silmin nyt tehdä tyhmyys.
"En voi sallia heidän tuhoutuvan tyhmyytensä vuoksi, vaikka he sen kyllä ansaitsisivat. Minä tarvitsen vielä heitä.
"Eteenpäin siis tyhmyyden nimessä. He ovat jo kai puoliksi tuhotut, ennenkuin me joudumme avuksi.
"Eteenpäin Cethegus, Anzalas ja Liberius. Eteenpäin isaurilaiset, armenialaiset ja illyrialaiset. Capraeta kohti.
"Mutta ottakaa huomioon! Kaupunki ei voi olla tyhjä. Se on loukku, johon seuraamme noita nautoja avoimin silmin.
"Kantotuolini seuraa teitä. Mutta en pysy enää pystyssä."
Hän nojautui väsyneenä patjoille.
Hiljainen puistatus, joka aina johtui mielenliikutuksesta, vavahdutti häntä.
Pikamarssissa Cetheguksen ja Liberiuksen jalkamiehet riensivät kaupunkia kohti. Molemmat päälliköt olivat ratsain.
Sillä välin pakenevat ja takaa-ajajat olivat rientäneet pienen kaupungin läpi. Viimeisetkin longobardit olivat jo Caprean porttien ulkopuolella. Etumaiset olivat Alboinin kanssa jo saapuneet siihen Via Flaminian kohtaan, jossa kukkulat kohosivat molemmilla puolilla.
Kuningas pakeni vielä hevosen pituuden.
Hän pysähtyi sitten, kääntyi ja antoi merkin.
Hänen rinnallaan ratsastava Adalgot puhalsi torveensa.
Silloin Taginaen pohjoisportista Torismut ilmestyi keihäsmiehineen ja kaksoisväijytyksestä riensivät metallitorvien kaikuessa korsikalaisen persialaisratsumiehet tielle.
"Nyt kääntykää, gootit. Eteenpäin hyökkäykseen. Voi petettyjä!"
Alboin katseli neuvottomana kaikille kolmelle taholle.
"Näin pahassa paikassa emme ole koskaan ennen olleet, sutoseni", sanoi hän.
Hän kääntyi erästä persialaisten johtajaa vastaan, jolla oli päässä avonainen kultakypärä ja joka ajoi suoraan häntä kohti.
He olivat jo aivan lähekkäin.
Silloin kultakypärä huusi:
"Käänny, longobardi! Tuolla ovat yhteiset vihollisemme.
"Alas gootit."
Hän iski samalla kuoliaaksi gootin, joka uhkasi Alboinia.
Persialaiset ratsumiehet ajoivat molemmilta puolin heidän edelleen ja hyökkäsivät hämmästyneiden goottien kimppuun.
Silmänräpäyksen nämä katselivat neuvottomina asiain kulkua.
Mutta kun he huomasivat, ettei tämä ollutkaan erehdys, — että väijytys koskikin heitä eikä longobardeja —, alkoivat he huutaa:
"Petos, petos! Kaikki on hukassa!"
Samalla he käänsivät hevosensa ja lähtivät tällä kertaa todenteolla pakenemaan Taginaeta kohti raastaen kaikki mukanaan ja ratsastaen kumoon oman jalkaväkensä, joka juuri tuli portista ulos.
Kuninkaankin kasvoilta katosi veri, kun hän huomasi korsikalaisen käyvän yhdessä longobardien kanssa goottien kimppuun.
"Niin, tämä on petosta", huusi hän. "Haa, tiikeri! kuolema hänelle!"
Ja hän karautti korsikalaista kohti.
Mutta ennenkuin hän pääsi tämän kimppuun, ehti tielle kuninkaan ja korsikalaisen väliin persialainen Isdigerd, joka oli rynnännyt joukkoineen vasemmalta.
"Kuningasta kohti", huusi hän miehilleen. "Kaikki keihäät kuningasta kohti.
"Tuota valkoista kohti, jolla on joutsenkypärä! Kaikki häntä kohti."
Keihäspilvi suhahti ilmassa.
Kuninkaan kypärä vaipui alas keihästen painosta.
Silloin korsikalainenkin jo kaukaa tunsi kuninkaan komean vartalon.
"Hän se on! Minun täytyy saada hänen sydänverensä."
Hän raivasi itselleen tien Isdigerdin ja omien ratsumiestensä lomitse.
Kiukustuneet ratsumiehet olivat vain muutaman hevosenpituuden päässä toisistaan.
Sitä ennen Totila kaatoi Isdigerdin.
Kuninkaan keihäs tunkeutui hänen kaulansa läpi ja hän putosi kuolleena hevosensa selästä maahan.
Pian Totila ja Furius syöksyivät yhteen.
Korsikalainen kohotti jo heittokeihäänsä. Hän tähtäsi kuninkaan suojattomiin kasvoihin.
Mutta äkkiä katosivat loistava joutsenkypärä ja valkea vaippa.
Kaksi heittokeihästä oli sattunut hänen valkoiseen ratsuunsa ja samalla oli yksi keihäs tunkeutunut kilven läpi haavoittaen pahasti vasenta kättä.
Ratsu ja mies kaatuivat.
Hurjasti huutaen Isdigerdin persialaiset riensivät paikalle.
Furius ja Alboin kannustivat myös hevosiaan.
"Säästäkää kuninkaan henki! Ottakaa hänet vangiksi! Hän on säästänyt minun henkeni", huusi Alboin.
Hän oli tullut hyvin liikutetuksi, kun Gisulf kertoi, että kuningas oli sysätessään hänet satulasta vaihtanut keihään kärjen kädensijaan.
"Ei, kuolema kuninkaalle", huusi Furius.
Hän oli jo aivan vieressä ja heitti keihäänsä haavoittunutta kuningasta kohti, jota Aligern parhaillaan nosti prefektin ratsun selkään viedäkseen hänet pois taistelusta.
Korsikalaisen ensimmäisen keihään Julius torjui Tejan kilvellä.
Furius pyysi toisen heittokeihään ja tähtäsi sen kuningasta ympäröivään ryhmään. Arsakidi Phoza koetti torjua sitä, mutta se lensi kilven ja panssarin läpi hänen sydämeensä.
Silloin aikoi Furius, joka oli jo päässyt aivan lähelle, iskeä pitkällä, käyrällä miekallaan kuningasta.
Mutta korsikalainen putosi satulasta, ennenkuin isku sattui.
Apulian nuori herttua oli iskenyt häntä kaikin voimin rintaan lipun varrella.
Varsi katkesi sysäyksestä.
Nyt uhkasi vaara Adalgotia sekä Totilan lippua — Valerian ja hänen hurskaan joukkonsa taiteellista, kallista teosta.
Kaikki ratsumiehet kävivät näet rohkean, nuoren lipunkantajan kimppuun. Longobardi Gisulf iski kirveellään lipun varteen, joka nyt meni aivan säpäleiksi.
Adalgot repäisi silloin lipun irti särkyneestä varresta ja kätki kankaan vyöhönsä.
Alboinkin oli ehtinyt paikalle ja huusi:
"Antaudu vangikseni, goottikuningas, minulle, kuninkaan pojalle."
Samassa Aligern oli saanut kuninkaan nostetuksi prefektin ratsun selkään. Hän kääntyi longobardia kohti.
Tämä aikoi estää kuninkaan paon tappamatta silti kuningasta. Hän kumartui alaspäin ja heitti keihäänsä ratsua kohti, jonka lapaan se sattuikin.
Mutta samalla hetkellä Aligern iski miekallaan hänen siipikypäräänsä.
Longobardi putosi taintuneena satulasta.
Siten Adalgot, Aligern ja Julius — saatettuaan johtajat vaarattomiksi — saivat aikaa kuninkaan taistelusta viemiseen. He menivät Taginaen pohjoisportille.
Täällä kreivi Torismut oli järjestänyt uudelleen keihäsmiestensä rivit.
Kuningas olisi ryhtynyt johtamaan taistelua, mutta hän pysyi tuskin pystyssä.
"Torismut", sanoi hän, "sinä puolustat Taginaeta. Caprae lienee jo vihollisen käsissä. Pikalähetti käskeköön Hildebrandin peräytymään koko sivustoineen tänne. Hänen on puolustettava Roomaan vievää tietä millä hinnalla hyvänsä.
"Tejan sivusta on jo täydessä taistelussa, kuten olen huomannut. —
Paluumatkamme suojaaminen — se on viimeinen toivomme."
Hän pyörtyi.
Kreivi Torismut lupasi:
"Puolustan miehineni Taginaeta viimeiseen veripisaraan saakka.
"Ratsumiehistä ei ainoakaan pääse tänne, ei persialaisista eikä longobardeista. Minä puolustan kuninkaan henkeä ja suojaan paluumatkaa niin kauan kuin voin kättäni liikuttaa.
"Saattakaa hänet pois täältä — tuonne vuorelle luostariin — mutta liikkukaa nopeasti — sillä Capraen eteläportista lähenee jo ratkaisu — Narseksen jalkaväki ja katsokaa tuonne — prefekti Cethegus ja isaurilaiset.
"Caprae ja jousimiehemme ovat hukassa."
Niin ne olivatkin.
Visand ei ollut — kuninkaalta saamansa käskyn mukaan — puolustanut
Capraeta, vaan laskenut Cetheguksen ja Liberiuksen joukot kaupunkiin.
Vasta sitten, kun he olivat kaupungissa, hän alkoi taistelun ja lähetti samalla tuhat miestä Via Flaminialle estämään longobardien paluumatkaa Capraen läpi.
Mutta kun väijyksissä olleet persialaiset hyökkäsivätkin goottien eivätkä longobardien kimppuun, kun Alboin ja Furius yhdessä tuhosivat tai hajoittivat vähälukuisen goottien ratsujoukon ja kun hyökkäys Taginaesta päin jäi tekemättä — tuhosi suunnaton ylivoima goottilaiset jousimiehet ensin Capraessa ja sitten Via Flaminialla Capraen ja Taginaen välillä.
Visand itse pääsi kuin ihmeen kautta haavoittuneena Taginaehen ilmoittamaan miestensä täydellisestä tuhosta.
Narseksen kantotuoli saapui Capraehen. Illyrialaiset alkoivat hyökkäyksen Taginaeta vastaan. Kreivi Torismut puolustautui sankarin tavoin. Hän taisteli veljiensä peräytymismahdollisuuden puolesta.
Hän sai avukseen muutamia tuhansia miehiä, jotka olivat tulleet rientomarssissa Hildebrandin sivustalta.
Suurimman osan joukoistaan vanha asemestari vei Taginaen eteläpuolelle ja sijoitti ne Roomaan vievän tien varsille.
Juuri kun hyökkäys Tagiaeta vastaan alkoi, Cethegus tapasi Furiuksen ja
Alboinin, jotka olivat jo toipuneet saamistaan iskuista.
Cethegus oli saanut tietää korsikalaisen ratkaisevan osan taistelussa.
Hän pudisti tämän kättä.
"Katsos vain, Furius ystäväni.
"Vihdoin sinäkin olet oikealla puolella — barbaarikuningasta vastaan."
"Hänen ei pidä päästä elävänä tästä taistelusta", sähisi korsikalainen.
"Mitä? Kuinka? Vieläkö hän on elossa? Luulin hänen jo kaatuneen", sanoi
Cethegus.
"Ei hän ole kuollut.
"Hän haavoittui kyllä, mutta hänet saatettiin pois taistelusta."
"Olet oikeassa", sanoi Cethegus. "Hän ei saa elää.
"Se on tärkeämpää kuin Taginaen valloitus. Sen urotyön voi Narseskin hyvin suorittaa kantotuolistaan käsin.
"Heitä on seitsemänkymmentä seitsemää vastaan.
"Työhön, Furius, miksi ratsumiehesi seisovat joutilaina?"
"Konit eivät pääse muureille."
"Eivät pääsekään, mutta kai ne osaavat uida.
"Eteenpäin! Anna minulle kolmesataa ja ota itse kolmesataa.
"Kaupungin ympäri kulkee kaksi tietä, toinen oikealta, toinen vasemmalta puolen jokea. — Ei, gootit ovat repineet sillat. Ajakaamme häntä siis takaa läpi Clasiuksen ja Sibolan.
"Kuningas on siis varmasti haavoittunut — voiko hän vielä taistella?"
"Tuskin."
"Siinä tapauksessa hän on paennut Taginaen läpi Roomaan tai —"
"Ei, morsiamensa luo hän on paennut", huudahti korsikalainen. "Varmasti hän on mennyt Valerian luo luostariin. Haa, minä pistän hänet kuoliaaksi Valerian sylissä.
"Liikkeelle, persialaiset, seuratkaa minua! Kiitos, prefekti!
"Ota sinä niin monta ratsumiestä kuin tahdot. Lähde sinä oikealle.
"Minä lähden vasemmalle päin, sillä luostariin vie kaksi tietä."
Hän lähtikin heti vasemmalle ja katosi prefektin näkyvistä.
Cethegus puhutteli jäljelle jääneitä ratsumiehiä persiankielellä ja pyysi heitä seuraamaan itseään.
Sitten hän ratsasti Liberiuksen luo ja sanoi tälle:
"Minä menen ottamaan barbaarikuninkaan vangiksi."
"Mitä? Vieläkö hän elää. Riennä sitten."
"Valloita sinä sillä välin Taginae", jatkoi prefekti, "jätän isaurilaisia sinun käytettäväksesi."
Hän karautti oikealle Syphaxin ja kolmen sadan persialaisen seuraamana.
Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.
"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.
"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,
"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.
"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."
Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.
"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.
Julius irroitti ne molemmat.