KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Aurinko nousi kirkkaana seuraavana aamuna. Sen säteet tapasivat goottijoukon jalkeillaan.
Kun kuningas tuli ulos asunnostaan Taginaen torille, riensivät häntä vastaan herttua Adalgot, kreivi Torismut ja uskollinen arsakidi Phaza.
"Terve, kuningas. Voitto sinulle. Täällä on morsiamesi lähettämä maidonkarvainen sotaratsu ja aseesi, jotka ovat voittoa varten koristetut."
Kuningas pani pitkälle, hulmuavalle kultatukalleen kimaltelevan, avonaisen, silmikottoman kypärän, jonka harjalla oli komea hopeainen joutsen. Tämän kaulan ja siipien ympärille oli Valeria sitonut ruusuköynnöksen.
Hän silitteli hevostaan, jonka harjaan ja häntään Valeria oli sitonut tulipunaisia nauhoja ja kultalankoja.
Hän hyppäsi satulaan.
Eräs palvelija kuljetti kahta varahevosta, joista toinen oli prefektin levottomasti korskuva sotaratsu Pluto.
Kuninkaan hartioilta valui alas laaja, valkoinen vaippa, jota rinnalle kiinnitti leveä, raskas, jalokivin koristettu kultaketju.
Hänen haarniskansa oli puhtaasta, välkkyvästä hopeasta. Siihen oli kullalla kuvattu lentävä joutsen. Haarniskan aukot käsivarsien, kaulan ja vyötäisten kohdalla olivat reunustetut purppuranpunaisella silkillä.
Alustakki oli hopeanvalkoista silkkiä.
Leveät kultarenkaat ja taistelukintaat suojelivat käsivarsia sekä säärykset polvia ja jalkojen etupuolta.
Kapeassa, sirosti kaarevassa pitkulaisessa kilvessä oli kolme väriä: hopea, kulta ja purppura. Kultaiselle pohjalle oli valkeasta lasuurikivestä muodostettu lentävä joutsen.
Ratsun loimi ja ohjat olivat hopealla koristettua purppurakangasta.
Oikeassa kädessä kuninkaalla oli keihäs, jonka kärkeen Valeria oli kiinnittänyt neljä pitkää nauhaa, mitkä iloisesti lepattivat aamutuulessa.
Siten koristettuna ja iloisen näköisenä kuningas ratsasti Taginaen katuja pitkin joukkonsa etunenässä. Kreivi Torismut, armenialainen Phaza, herttua Adalgot ja Julius ratsastivat hänen mukanaan. Viimemainitulla ei ollut mitään tappoasetta, vain Tejan lahjoittama kilpi suojeluaseena.
Kuningas ei ollut koskaan ollut niin kaunis.
Kaikki tervehtivät häntä riemuhuudoin.
Taginaen pohjoisportilla Aligern tuli häntä vastaan.
"Sinunhan piti taistella oikealla sivustalla", sanoi kuningas hänelle.
"Miksi tulet tänne?"
"Serkkuni Teja määräsi, että minun on pysyttävä läheisyydessäsi ja suojeltava henkeäsi", vastasi Aligern.
"Se on väsymätöntä huolenpitoa", huudahti kuningas.
Aligern liittyi hänen seurueeseensa.
Torismut jäi kaupunkiin kätkettyjen jalkamiesten päälliköksi.
Taginaen pohjoisportin ulkopuolella kuningas pysähtyi verraten vähälukuisen ratsujoukkonsa eteen ja kertoi nyt päälliköille suunnitelmansa.
"Minä pyydän teiltä, hyvät aseveljet, pahinta, nimittäin pakoa.
"Mutta se on vain näennäinen.
"Totta on teidän urhoollisuutenne ja — vihollisen turmio."
Pieni joukko ratsasti nyt pitkin Via Flaminiaa väijytyspaikan ohi molempien kukkulain välitse. Kuningas huomasi, että korsikalaisen persialaiset ratsumiehet olivat varuillaan molemmilla rinteillä. Oikealla puolella oli päällikkönä Furius itse, vasemmalla persialaisten ruhtinas Isdigerd.
Tultuaan Capraen eteläportin sisäpuolelle Totila teroitti vielä kerran lipunkantajan, kreivi Visandin johdolla jätetyille jousimiehille, että he ryntäisivät ulos eteläportista vasta sitten, kun persialaiset olivat tehneet hyökkäyksen longobardeja vastaan, ja kävisivät näiden kimppuun selkäpuolelta. Etupuolelta Taginaehen kätketyt keihäsmiehet ahdistaisivat niitä.
"Siten joutuvat longobardit ja nopeimmat Narseksen jalkaväestä Capraen ja Taginaen välillä kaikilta neljältä puolelta saarroksiin. Edestä ahdistan minä Torismutin kanssa, molemmilta sivuilta Furius ja Isdigerd ja takaa Visand. He ovat hukassa."
"Eikö hän ole kuin auringonjumala", kysyi Adalgot munkilta.
"Hiljaa! Ei mitään epäjumalanpalvelusta", virkkoi tämä.
Kuningas saapui Capraen pohjoisportille, avautti sen ja ajaa karautti pienine joukkoineen pitkin Capraen ja Helvillumin välistä ruohokenttää.
Täällä Narseksen keskusrintama oli jo valmiina. Eturivissä Alboin seisoi longobardeineen. Näiden takana, hyvän välimatkan päässä, Narses istui kantotuolissaan ympärillään Cethegus, Liberius ja muut päälliköt.
Narseksella oli edellisenä yönä ollut vetotaudinkohtauksia. Hän oli niin heikko, ettei voinut seisoa kantotuolissaan.
Hän oli vielä kerran teroittanut Alboinille, ettei tämä saisi hyökätä ilman erityistä lupaa.
Kuningas antoi ratsumiehilleen merkin. Täyttä karkua ohut rivi syöksyi longobardien ylivoimaa vastaan.
"Eivät kai nuo aio häväistä meitä niin harvalukuisina hyökätessään", huusi Alboin.
Kuninkaan tarkoitus ei ollut tehdä hyökkäystä.
Hän ratsasti paljon edelle äkkiä pysähtyneitä miehiään ja veti kaikkien huomion puoleensa ratsastus- ja asetempuillaan.
Bysanttilaisten mielestä oli tuo hänen tarjoamansa näytelmä niin ihmeellistä, että silminnäkijät kertoivat siitä ihmeissään Prokopiukselle, joka on siitä jälkimaailmalle kertonut.
"Sinä päivänä", kirjoittaa Prokopius, "kuningas Totila tahtoi näyttää vihollisilleen, mikä mies hän oli.
"Hänen aseensa ja ratsunsa kimaltelivat kullasta.
"Hänen keihäänsä kärjestä liehui niin monta purppuranauhaa, että ne jo kaukaa ilmaisivat kuninkaan.
"Sitten hän näytti ihanalla ratsulla molempien sotajoukkojen välillä taidokkaita asetemppuja.
"Hän ratsasti kokoympyröitä ja siroja puoliympyröitä milloin oikealle milloin vasemmalle, heitti hevosen nelistäessä koristellun keihäänsä ylös ilmaan ja otti sen taas keskeltä kiinni milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, ennenkuin se ennätti pudota maahan. Hän näytti siten ihmetteleville joukoille ratsastus- ja asetaitoaan."
"Taistelun jälkeen bysanttilaisetkin saivat tietää, että tuon iloisen leikin totisena perussyynä oli ollut se, että kuningas tahtoi voittaa aikaa, — erästä ratsujoukkoa odotettiin näet saapuvaksi.
"Vähän aikaa Alboinkin katseli näytelmää.
"Sitten hän sanoi longobardipäälliköille:
"Hän tulee taisteluun sulhaseksi koristettuna. Katsokaa, miten kalliit varusteet hänellä on. Sellaisia ei meillä näe, serkku Gisulf.
"Eikö vieläkään saa hyökätä. Nukkuuko Narses taas?"