KUUDESTOISTA LUKU.
Niin oli käynyt.
Heti sen jälkeen, kun Narses oli lähtenyt teltastaan, tuotiin hänen luokseen kalastaja, joka oli juuri purjehtinut pienellä nopeakulkuisella aluksellaan Sorrentumin niemen ympäri. Hän vakuutti, että suunnaton goottilaivasto oli tulossa tänne päin.
Narses nauroi tämän kuullessaan. Hän tiesi, ettei näillä vesillä ollut enää ainoatakaan goottilaivaa.
Kun kalastajaa lähemmin kuulusteltiin, myönsi hän, ettei hän ollut itse nähnyt laivastoa. Kauppiaat olivat kertoneet hänelle sen tulosta sekä suuresta meritaistelusta, jossa gootit olivat Brundusiumin luona kokonaan tuhonneet keisarin Jonian meren laivaston.
Narses tiesi tämän mahdottomaksi. Ja kun kalastaja kuulemansa mukaan teki selkoa laivoista, joita hän oli kuullut sanottavan goottien omiksi, huudahti päällikkö:
"No, vihdoinkin ne tulevat! Kolmisoutuja ja galeereja! Tulossa olevat laivat ovat siis meidän eikä goottien."
Kukaan ei muistanut viikinkien laivastoa, joka oli neljä kuukautta sitten kadonnut ja jonka luultiin palanneen pohjolaan.
Muutamia tunteja myöhemmin, kun solan suulla riehuva taistelu veti puoleensa kaikkien huomion, ilmoittivat rannikon vartijat Narsekselle, että hyvin suuri keisarillinen laivasto oli tulossa.
Aivan varmasti tunnettiin navarkin laiva Sofia. Tulevia laivoja oli sentään enempi kuin mitä odotettiin. Narseksen lähettämät laivat, joiden piti kiireesti palata, olivat mukana. Ne purjehtivat ensimmäisessä rivissä. Laivasto saapuisi raikkaan kaakkoistuulen avulla pian leirin kohdalle.
Pian Narses sai kantotuolistaan ilokseen nähdäkin laivastonsa, joka nopeasti läheni täysin purjein ja voimakkaiden soutajien kuljettamana.
Hän kääntyi levollisena katselemaan Vesuviuksella riehuvaa taistelua, mutta samassa sanansaattajat saapuivat leiristä, vahvistivat todeksi kalastajan kertomat huhut ja ilmoittivat asiat vielä pahemmiksikin.
He olivat rientäneet ilmoittamaan erään lähetystön tulon, joka saapuikin Narseksen kantotuolille samalla hetkellä, kun Cethegus riensi viimeiseen taisteluunsa Tejan kanssa.
Lähetystönä olivat Jonian meren laivaston vangitut navarkit sekä heidän mukanaan neljä pohjoismaalaista.
Navarkit kertoivat lyhyesti, että aikoja sitten kadonneeksi luultu viikinkien laivasto oli eräänä myrskyisenä yönä hyökännyt heidän kimppuunsa Brundusiumin satamassa ja vallannut melkein kaikki heidän laivansa. Kun vihollinen sulki sataman suun, ei sieltä päässyt ainoakaan laiva pakenemaan eikä ilmoittamaan tapauksesta.
Kun jaarli Harald oli kuullut Vesuviukselle ahdistettujen goottien jäännöksiä uhkaavasta perikadosta, oli hän vannonut kääntävänsä heidän kohtalonsa tai ainakin jakavansa sen. Hän on saapunut nyt tänne itätuulen siivillä kätkien taitavasti lohikäärmelaivansa kreikkalaisilta valtaamiensa laivojen taa.
"Näin puhuu", päätti kertoja terveisensä, "viikinki Harald:
"Joko: te sallitte, että kaikki vielä elossa olevat gootit lähtevät aseineen ja tavaroineen laivoillamme etelämaasta ja palaavat mukanamme kotiin, jolloin me annamme takaisin ottamamme tuhannet vangit ja ne laivat, joita emme tarvitse goottien kuljetusta varten.
"Tahi: me tapamme kaikki vangit, laskemme maihin ja hyökkäämme joukkosi ja leirisi kimppuun selkäpuolelta.
"Sittenhän nähdään montako teistä, kun me ahdistamme takaa ja gootit edestä, jää eloon, sillä pohjoismaalaiset taistelevat silloin viimeiseen mieheen saakka. Sen olen vannonut Odinin kautta."
Hetkeäkään miettimättä Narses myöntyi goottien lähtöön.
"Olen vannonut poistavani heidät tämän maan rajojen sisältä enkä suinkaan maailmasta.
"Vähän saisin kunniaa, jos ylivoimalla tappaisin tällaisen jalon kansan viimeiset jäännökset. Kunnioitan tuon Tejan sankariutta. Neljänkymmenen vuoden aikana, joina olen sotia käynyt, en ole sellaista nähnyt.
"Enkä halua ollenkaan koettaa, miten kovia kärsinyt joukkoni, joka on kamppaillut tänään kamalan taistelun ja menettänyt melkein kaikki päälliköt ja urhoollisimmat miehensä, kestäisi voimain mittelyn noiden levänneiden ja rohkeiden pohjolan jättiläisten kanssa."
Narses oli heti lähettänyt sanansaattajat Haraldin laivoille ja solalle. Taistelu oli päättynyt. Goottien lähtö alkoi.
Narseksen sotajoukko muodosti pitkän, vuorelta merenrantaan saakka ulottuvan kaksinkertaisen kujan. Viikingit olivat laskeneet maihin neljäsataa miestä, jotka ottivat rannalla vastaan vuorelta tulijat.
Jo ennen goottien liikkeellelähtöä Narses kutsui Basiliskoksen luokseen ja sanoi:
"Goottisota on lopussa — jalo hirvi on kaatunut. Nyt ovat sudet, jotka olivat metsästyksessä apunamme, saatavat pois. Miten longobardipäälliköt nykyjään voivat?"
"Ennenkuin vastaan", sanoi Basiliskos kunnioittavasti, "ota tämä laakeriseppele, jonka sotajoukkosi on sinulle sitonut. Se on Vesuviuksen laakerista. Tuolla solassa kasvavasta puusta. Lehdillä on vielä verta."
Narses viittasi ensin tuojaa poistumaan lahjoineen, mutta sitten hän virkkoi: "Hyvä on!"
Hän laski seppeleen viereensä.
"Autaris, Warnfrid, Grimvald, Aripert, Agilulf ja Rotaris ovat kuolleet. Longobardit ovat menettäneet yli seitsemäntuhatta miestä. Alboin ja Gisulf makaavat tiedottomina teltoissaan."
"Hyvä! Hyvin hyvä! Heti kun gootit ovat lähteneet, saat poistaa longobardit. He ovat erotetut palveluksestani. Alboinille saat jäähyväisiksi sanoa seuraavan tervehdyksen:
"'Kenties Narseksen kuoltua, mutta ei missään tapauksessa ennen.'
"Jään tänne kantotuoliini. Pankaa patjoja tuekseni. En jaksa enää seisoa, mutta tahdon nähdä tuon merkillisen näytelmän."
Se oli todellakin merkillisen, tärisyttävän suurenmoinen näytelmä.
Viimeiset gootit käänsivät selkänsä Vesuviukselle ja Italialle ja nousivat teräväkeulaisiin laivoihin, jotka veivät heidät varmaan turvaan kauaksi pohjoiseen.
Goottien sotatorven äänet kaikuivat juhlallisina ja totisina valloittamattomasta Teja-solasta, johon viholliset eivät päässeet.
Sen lomassa kuului yksitoikkoisena, totisena, liikuttavana, mutta ei itkuisena laulua — goottikansan vanhat hautauslaulut.
Hildebrand ja Adalgot — viimeiset päälliköt, hopeanvalkoinen menneisyys ja kultainen tulevaisuus — järjestivät kulkueen.
Ensimmäisenä kulki täysissä aseissa, päät pystyssä, ylpeän näköisinä viisisataa miestä johtajana lipunkantaja Visand, joka haavastaan huolimatta oli noussut liikkeelle ja kulki joukkonsa edellä keihääseensä nojaten.
Sitten seurasi kuningas Teja viimeisen kilpensä päällä, Cetheguksen keihäs rinnassaan, kypärättömin päin, jalot, kalpeat kasvot pitkän, mustan tukan reunustamina.
Paari, jota neljä miestä kantoi, oli peitetty purppuravaipalla.
Kuninkaan takana kulkivat Adalgot ja Goto.
Adalgot lauloi harppunsa säestyksellä:
"Tie, kansat, meille aukaiskaa! Me viime gootit oomme; ei kruunua meill' loistavaa, vaan kuningasta tuomme.
Ja keihäin, kiivin pohjoista
me kohti samoamme,
siks' kunnes Thulen saarelma
meress' on vastassamme.
On siellä vala arvossaan
ja uskollisuus vielä.
Ja tammiarkkuun kuninkaan
niin kätkemme me siellä.
Tie auki suokaa! Roomasta tulemme viekkahasta. Ei enää meillä kruunua, me tuomme kuningasta." — —
Kun paari oli saapunut Narseksen kantotuolin kohdalle, pyysi tämä kantajia pysähtymään ja virkkoi latinaksi kovalla äänellä:
"Minun oli voitto — laakeri hänen.
"Ottakoon hän tämän.
"Mahdollista on, että tulevat sukupolvet saavat jotakin suurempaa nähdä, mutta nyt tervehdän sinua, kuningas Teja, suurimpana sankarina, mitä koskaan on ollut."
Hän laski laakeriseppeleen, jonka hänen voitokas sotajoukkonsa oli sitonut, vainajan kalpealle otsalle.
Kantajat nostivat taas paarin maasta ja kulkivat hitaasti ja juhlallisesti torvien äänen, kuolinlaulujen, ja Adalgotin harpun hopealta helähtävien kielten kaikuessa meren rantaan.
Ilta-aurinko loi jo kultansa meren aalloille.
Aivan Tejan jälkeen kannettiin korkeata, purppuralla verhottua valtaistuinta, jolla Didrik berniläisen komea ruumis oli. Hänellä oli kruunukypärä päässään, korkea kilpi vasemmassa kädessään ja keihäs oikealla olkapään nojassa.
Hänen vasemmalla puolellaan kulki Hildebrand-vanhus katsellen herkeämättä kuninkaansa ruumista, joka hohti omituisesti laskevan auringon valossa.
Vanhus piteli vainajan pään päällä mahtavaa amelungien sotalippua, johon oli jalopeura kuvattu.
Ausonian mereltä puhaltava iltatuuli suhisi komean lipun poimuissa. Se tuntui puhelevan tuulen kanssa ja jättävän Italian ilmalle jäähyväiset.
Kun ruumista kuljetettiin Narseksen kantotuolin ohi, sanoi tämä:
"Tunnen hänet väristyksestä, joka puistattaa ruumistani. Tämä on Ravennan viisas kuningas. Äsken kannettiin ohitsemme voimakas, nyt menee suuri.
"Menetelkäämme sen mukaan!"
Hän nousi vaivalloisesti pystyyn kantotuolissaan ja kumarsi kunnioittavasti päätään, kun ruumista kuljetettiin hänen ohitseen.
Sitten seurasivat haavoittuneet paareilla tai käsivarsilla kannettuina tai vain tuettuina. Ensimmäisenä Vakis, Liuta ja kaksi sotilasta kuljettivat leveällä kilvellä Aligernia.
Sitten kuljetettiin arkkuja, laatikoita ja koreja, joissa oli Teoderikin kuninkaanaarre sekä tähän saakka vaunulinnassaan kätketyt yksityisten sukujen kalleudet, jotka sopimuksen mukaan saatiin ottaa mukaan.
Tämän jälkeen saapuivat aseettomat, vaimot, tytöt, naiset, lapset ja vanhukset. — Kymmentä vuotta vanhemmat pojat olivat uskollisesti säilyttäneet heille annetut aseet eivätkä olleet nytkään niistä luopuneet. He muodostivat erityisen joukkueen.
Kun nuo pienet, vaaleaveriset sankarit katselivat ohikulkiessaan ylpeästi ja uhkamielisesti Narsekseen, sanoi hän hymyillen:
"No, nyt on pidetty huolta siitä, että keisarin jälkeläisilläkin ja heidän sotapäälliköillään on työtä tarpeeksi."
Jonon loppuna olivat kansallisen sotajoukon jäännökset jaettuina satamiehisiin joukkoihin.
Suuri joukko venheitä oli välittämässä ihmisten ja tavarain kuljetusta rannalta pohjoismaalaisten korkealaitaisiin laivoihin.
Tejan ja Teoderikin ruumiit, kuninkaan lippu ja kuninkaanaarre sijoitettiin Haraldan laivaan. Suuri Didrik berniläinen asetettiin purppuraiselle valtaistuimelleen päämaston nojaan ja hänen jalopeuralippunsa nostettiin päälipuksi. Hildebrand-vanhus teki vuoteensa hänen jalkojensa juureen.
Adalgot ja Visand asettivat kuningas Tejan ruumiin laivan perään. Surumielisenä mahtava Harald ja hänen kaunis sisarensa tulivat ruumiin ääreen.
Viikinki laski panssaroidun kätensä vainajan rinnalle ja sanoi:
"En voinut pelastaa sinua, hurjan rohkea musta kuningas, enkä kansaasi.
"Salli minun viedä ruumiisi ja kansasi sirpaleet uskollisuuden ja voiman maahan, josta ei teidän olisi pitänyt koskaan lähteä.
"Tuon sittenkin goottikansan takaisin kuningas Frodelle."
Haralda lausui: "Minä laitan jalon ruumiin salaisilla keinoillani sellaiseksi, että se kestää koossa kotimaan rantaan saapumiseen saakka.
"Siellä kaivamme hänelle ja kuningas Thidrekrille kumpuhaudan meren lähelle, että he voisivat kuulla meren pauhun ja puhella keskenään.
"He ovat toistensa arvoiset.
"Katso tuonne, veljeni. — Rannalle on kokoutunut vihollisten sotajoukko. — Kunnioittavasti he kaikki laskevat lippunsa. Hehkuvana laskeutuu aurinko tuonne Misenumin ja saaren taa. —
"Purppura peittää meren laajan kuninkaan vaipan tavoin.
"Purppura värjää valkoiset purjeemmekin ja kaikki aseet välkkyvät kultana.
"Katso, miten etelätuuli pullistaa kuningas Thidrekrin lipun. —
Pohjolaan viittaa tuuli, ikäänkuin se tietäisi jumalien tahdon. —
Ylös, veli Harald, nostata laivojesi ankkurit.
"Oikaise peräsin, käännä lohikäärmeen keula.
"Lentoon, Freijan viisas lintu, lennä haukkani" — hän heitti haukkansa ilmaan — "ja näytä tietä Pohjolaan, Thulemaahan! Me viemme kotiin viimeiset gootit."