VIIDESTOISTA LUKU.
Kun kuningas Teja näki koko Narseksen sotajoukon marssivan solan suulle päin, sanoi hän tyytyväisenä sankareilleen:
"Saman tekevää.
"Nyt näkee siis keskipäivän aurinko goottien viimeisen taistelun. Se on ainoa muutos taistelusuunnitelmassamme."
Hän käski joukon sotilaita laavasalinsa edustalle, näytti heille Teoderikin ruumiin, joka oli asetettu purppuralla peitetylle paarille, ja kuninkaan aarteen ja vannotti heidät heittämään paarin ja aarteet Vesuviukseen Adalgotin antaessa sovitun merkin. Hän oli nimittäin määrännyt solan viimeisiksi puolustajiksi Adalgotin ja Vakiksen.
Aseettomat olivat myöskin kokoutuneet samaan paikkaan.
Ei ainoankaan silmissä näkynyt kyyneleitä — ei ainoakaan päästänyt huokaustakaan.
Asekuntoiset miehet Teja järjesti satakunnittain ja nämä suvuttain niin, että isät ja pojat, veljekset ja serkukset taistelivat vierekkäin.
Tällainen joukon järjestely vaikutti sen, että joukko-osastot pysyivät sitkeästi koossa. Sen olivat roomalaiset legioonat saaneet kokea taistelussa kimbrejä ja teutoneja, Ariovistusta ja Arminusta vastaan.
Goottien viimeisen taistelukentän maasto vaati Odinilta periytyneen kiilanmuotoisen taistelurintaman käyttämistä solan puolustamiseen.
Bysanttilaisten tiheät ja syvät taistelukolonnit seisoivat nyt porrasmaisesti järjestettyinä merenrannasta keihään heittomatkan päähän saakka solan suulta.
Se oli komean kaunis, mutta samalla peloittava näky.
Aurinko paistoi heidän aseisiinsa, jota vastoin gootit seisoivat kallioiden varjossa. Kaukana vihollisten keihäiden ja sotamerkkien toisella puolella hymyilevä, ihana meri, jonka hehkuvaan sineen auringon tuliset säteet taittuivat, aukeni germaanien silmien eteen.
Kuningas Teja seisoi solan suulla Adalgotin vieressä, joka kantoi
Teoderikin sotalippua.
Sankarikuninkaassa pääsi taas runoilija hetkeksi valloilleen.
"Katso tuonne", sanoi hän lemmikilleen, "missä voisimme ihanammin kuolla?
"Tuskinpa kristittyjen taivaassa voi olla kauniimpaa tai mestari
Hildebrandin Asgardissa tai Bredablickissä.
"Eteenpäin, Adalgot, kuolkaamme täällä, kansamme ja tämän ihanan kuolinpaikan arvon mukaisesti."
Hän heitti hartioiltaan purppuravaippansa, joka hänellä oli ollut mustan teräsvaruksen päällä, asetti pienen harppunsa vasemmalle käsivarrelleen ja lauloi hiljaisella, hillityllä äänellä:
"Pohjolasta Bysanttihin
Roomaan — retki kulki.
Goottien tähden nousu nähtihin.
Nyt tää maa sen syliins' sulki.
Esiin miehet, viime maine
viime voimat saakohon.
Sankarnimen saamme vainen.
Käydään, gootit kuolohon!"
Voimakkaasti hän iski särkyessäänkin heleästi soivan harppunsa säpäleiksi vasemmalla puolellan olevaan kallioseinään.
"Nyt, Adalgot, hyvästi! Oi, jos olisin voinut pelastaa kansani jäännökset.
"Ei jäämällä tänne, vaan pääsemällä vapaasti pohjoiseen.
"Siitä ei tule tietenkään mitään. Narses ei koskaan suostu siihen.
Eivätkä viimeiset gootit rukoile. Kuolemaan!"
Hän tarttui pelättyyn aseeseensa, mahtavaan sotakirveeseen, jonka varsi oli pitkä, keihääntapainen, ja ulottui kiilan etunenään.
Hänen takanaan seisoivat hänen serkkunsa Aligern ja Hildebrand-vanhus.
Näiden takana olivat Tuscian herttua, völsungi Guntaris, Ravennan kreivi Grippa ja lipunkantaja, Volsiniin kreivi Visand.
Näiden takana Visandin veli, Tarentumin kreivi Ragnaris ja neljä muuta kreiviä, kaikki hänen sukulaisiaan.
Seuraavassa rivissä seisoi kuusi miestä, sitä seuraavassa seitsemän ja niin edespäin kymmeneen saakka.
Sen jälkeiset miehet olivat järjestetyt kymmenmiehisiin riveihin.
Vakis, joka oli solassa Adalgotin kanssa, antoi kuninkaan viittauksesta merkin goottilaisella sotatorvella.
Samassa rynnäkköjoukko astui nopeasti solasta vihollista vastaan.
Leveimmällä paikalla solan edustalla Johannes seisoi liittolaisineen.
Alboin, Gisulf ja Cethegus olivat vielä poissa.
Noiden kymmenen päällikön takana oli longobardeja ja heruleja, jotka rupesivat heittelemään keihäitä ja ampumaan nuolia ryntääviä gootteja kohti.
Ensiksi armenialainen Althis hyökkäsi kuningasta vastaan, jonka tunsi mustan, suljetun kypärän päällä olevasta kruunusta.
Hän kaatui halaistuin päin.
Toinen oli heruli Rodulf. Hän ryntäsi keihäs tanassa kuninkaan kimppuun.
Tämä torjui keihään kapealla kilvellään ja sysäsi sitten sotakirveensä keihäsmäisen pään Rodulfin ruumiiseen.
Ennenkuin hän ehti saada nykäistyksi irti aseensa, joka oli tarttunut Rodulfin rengaspaitaan, olivat kaatuneen herulin serkku Suartua, persialainen Kabades ja bajuvari Garizo hänen kimpussaan.
Viimeksi mainittua, joka oli rohkein ja lähin, Teja sysäsi kilpensä kärjellä rintaan niin kovasti, että Garizo horjahti rotkoon kapean, liukkaan laavapolun oikealle puolelle.
"Auta minua, Napolin pyhä neitsyt", rukoili pitkä Garizo pudotessaan.
"Sinähän olet auttanut minua näinä sotavuosina."
Hiukan loukkautuneena Mirjamin ihailija pääsi pois rotkosta.
Heruli Suartualta, joka heilutti miekkaansa Tejan pään päällä, iski
Aligern käden aivan irti ruumiista.
Kiljaisten heruli kaatui.
Persialainen Kabades suuntasi käyrän miekkansa kuninkaan kilven alitse vatsaan. Häneltä Hildebrand-vanhus murskasi kivikirveellään kypärän, kasvot ja aivot.
Teja, joka oli sillä välin saanut sotakirveensä irti ja pystyi torjumaan seuraavaa hyökkääjää, kävi nyt itse päälle.
Hän heitti sotakirveellään erästä hyökkäävää vihollista, jolla oli kypärässään villisian pää ja kynnet. Tämä oli alemanni Epurulf. Hän kaatui selälleen.
Hänen sukulaisensa Vadomar kumartui hänen ruumiinsa yli aikoen anastaa goottikuninkaan kamalan aseen.
Mutta samassa Tejakin oli paikalla lyhyt miekka oikeassa kädessään. Se välähti ja Vadomar kaatui kuolleena ystävä-vainajansa päälle.
Samassa frankit Chlotakar ja Bertchramn ilmestyivät paikalle kummallakin kädessään fransiska, Tejan sotakirveen tapainen ase.
Molemmat kirveet suhahtivat yht'aikaa ilmassa. Toisen Teja torjui kilvellään ja toisen, joka kaarena lensi hänen päätään kohti, omalla kirveellään.
Hän hyppäsi molempain vihollistensa väliin, pyöräytti hirmuisella voimalla kirvestään päänsä ympäri ja iski yhtä kyytiä molempien frankkien rynnäkkökypärat ja päät mäsäksi.
Samassa kuninkaan kilpeen sattui aivan läheltä heitetty keihäs, joka tunkeutui teräsreunuksen läpi ja hipaisi käsivartta.
Sillä aikaa kun Teja kääntyi tätä vihollista vastaan — se oli burgundi Gundobad — juoksi hänen taakseen gepidi Ardarik miekka ojolla ja iski häntä päähän.
Samassa Ardarik kaatui herttua Guntariksen heittokeihään lävistämänä. Burgundi Gundobadin, joka puolustautui raivoisasti, painoi kuningas kilvellään polvilleen. Häneltä putosi kypärä, jolloin Teja pisti hänet kilpensä piikillä kuoliaaksi.
Tuskin hän oli selvinnyt tästä vastustajastaan, kun illyrialainen
Taulantius ja longobardi Autaris olivat hänen edessään.
Rautatammen juuresta tehdyllä raskaalla nuijalla illyrialainen iski kuninkaan kilpeen ja sai sen alareunasta palasen lohkeamaan.
Samalla kertaa longobardin keihäs hiukan sattui lohkeaman yläpuolelle, repi kilpinapin ympäriltä koristukset ja tarttui pitkien väkiensä avulla kilpeen painaen sitä alaspäin.
Taulantius kohotti taas nuijansa iskeäkseen kuninkaan kypärään.
Teja teki nopean päätöksen.
Hän heitti puoleksi runnellun kilpensä menemään paiskaten sen piikki edellä illyrialaisen suojattomaan naamaan.
Autarikselle hän sysäsi sotakirveensä kärjen panssarin läpi rintaan.
Mutta nyt oli kuningas ilman kilpeä ja kauempana olevat viholliset rupesivat yhä kiivaammin ampumaan ja heittämään häntä.
Kirveellään ja miekallaan Teja torjui ammukset, joita satoi joka puolelta niinkuin rakeita.
Solasta kuului sitä paitsi torven törähdys, joka vaati häntä katsomaan taakseen.
Silloin hän huomasi, että suurin osa sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä rotkosta, olivat kaatuneet.
Lukemattomat nuolet ja keihäät olivat tappaneet enimmät heistä. Sitä paitsi oli vasemmalta sivustalta saapunut voimakas joukko longobardeja, persialaisia ja armenialaisia, jotka kävivät goottien kanssa käsikähmään.
Oikealta kuningas näki joukon trakialaisia, makedonialaisia ja frankkeja käyvän keihäät ojossa solan vartijoiden kimppuun. Kolmas joukko, johon kuului gepidejä, alemanneja, isaurilaisia ja illyrialaisia, aikoi katkaista häneltä ja hänen lähimmässä ympäristössään olevalta pieneltä joukolta paluutien solaan.
Teja silmäsi solaan päin. Teoderikin sotalippu katosi hetkiseksi. Se näytti kaatuneen.
Tämä ratkaisi asian.
"Takaisin solaan! Pelastakaa Teoderikin sotalippu", huusi hän takanaan taisteleville ja hyökkäsi solalle päin ympärillään olevan vihollisjoukon läpi.
Mutta tämä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Johannes oli isaurilaisten johtajana.
"Kuningasta vastaan", huusi hän. "Älkää laskeko häntä läpi. Heittäkää häntä keihäillä. Älkää päästäkö häntä solaan."
Aligern ilmestyi kuninkaan viereen.
"Ota heti kilpeni."
Teja otti hänelle tarjotun puhvelinnahkaisen kilven. Samassa silmänräpäyksessä Johanneksen heittokeihäs lensi suoraan kuninkaan päätä kohti ja olisi varmasti tappanut kuninkaan, jollei hän olisi torjunut sitä saamallaan kilvellä.
"Takaisin solaan", huusi kuningas vielä kerran ja syöksyi sellaisella vimmalla Johannesta vastaan, että tämä lensi selälleen.
Lähinnä olevat kaksi illyrialaista kuningas tappoi.
Teja, Aligern, Guntaris, Hildebrand, Grippa, Wisand ja Ragnaris riensivät parhaansa mukaan solalle päin.
Täällä raivosi jo taistelu.
Alboin ja Gisulf olivat täällä johtajia.
Alboin oli osunut raskaalla, teräväsärmäisellä laavakappaleella
Adalgotin lonkkaan, jolloin tämä lankesi hetkeksi polvilleen.
Vakis otti haltuunsa maahan vaipuneen Teoderikin lipun, ja Adalgot, joka heti toipui iskusta, työnsi kilpipiikillään longobardiruhtinaan solasta.
Kuninkaan ja hänen mukanaan olevien sankarien äkillinen paluu auttoi solan puolustajat pulasta. Longobardit pakenivat joukottain säikähtäen selkäpuolelta tulleita hyökkääjiä.
Huutaen hyökkäsivät nyt solan puolustajatkin, ja longobardit juoksivat, vieden päällikkönsä mukanaan, laavakallioita alaspäin, minkä suinkin ennättivät.
Mutta he eivät päässeet pitkälle.
Heidät pysähdytti Johanneksen johtama vankka isaurilaisten, illyrialaisten, gepidien ja alemannien rintama.
Johannes oli hammasta purren noussut pystyyn, pannut kypäränsä paikoilleen ja komentanut joukkonsa solalle, jonne Teja jo oli ehtinyt.
"Eteenpäin", huusi hän, "Alboin, Gisulf, Vitalianus ja Zenon. Tuonne ylös! Katsokaamme, onko tuo kuningas todella kuolematon."
Teja oli taas asettunut entiselle vartijapaikalleen solan suulle ja nojasi kirveensä varteen jäähdyttäen kuumaa otsaansa.
"Nyt, barbaarikuningas, on loppu käsissä. Oletko taas ryöminyt koloosi.
Tule ulos tai isken reiän taloosi. Tule ulos, jos olet mies."
Johannes huuteli näin heilutellen keihästään.
"Antakaa minulle kolme keihästä", sanoi Teja ojentaen kilpensä ja kirveensä vieressään seisovalle, haavoittuneelle Adalgotille.
"Tulkaa jäljessäni, kun hän on kaatunut."
Ilman kilpeä hän meni nyt solan ulkopuolelle keihäs kummassakin kädessään.
"Tervetuloa tänne ulos — kuolemaan", huusi Johannes ja heitti.
Hänen keihäänsä oli mestarillisesti tähdätty, aivan kuninkaan päätä kohti.
Mutta Teja taivutti päätään hiukan oikealle ja voimakkaasti sinkautettu saarnikeihäs murskautui kallioseinään.
Kun Teja heitti oikeassa kädessään olevan keihään, heittäytyi Johannes pitkälleen. Keihäs tappoi hänen takanaan olevan Zenonin.
Johannes oli taas pian jaloillaan ja hyökkäsi kuin salama kuninkaan kimppuun. Kuninkaan heittämän toisen keihään hän torjui kilvellään.
Mutta Teja oli heti oikealla kädellä heitettyään singahduttanut toisen keihään vasemmasta kädestään, joka oli yhtä harjaantunut. Hyökkäävä Johannes ei huomannut tätä keihästä, ennenkuin se sattui hänen rintaansa, lävisti suomuspanssarin ja tuon urhoollisen miehen rinnan, tullen selästä ulos.
Hän kaatui.
Silloin hänen isaurilaisensa ja illyrialaisensa kauhistuivat, sillä Johannesta pidettiin Belisariuksen jälkeen Bysantin voimakkaimpana sankarina.
He rupesivat huutamaan ja pakenivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vuoren rinnettä alas Tejan ja hänen sankariensa takaa-ajamina.
Hetkisen uudestaan kokoutuneet longobardit tekivät vastarintaa.
"Tule, Gisulf — pure nyt hampaasi yhteen — taistelkaamme tätä kuoleman kuningasta vastaan", huusi Alboin.
Mutta Teja olikin jo heidän luonaan. Hänen kamala kirveensä välähti — heidän väliinsä. Alboin kaatui maahan Tejan kirveen haavoittamana ja heti sen jälkeen Gisulf kypärä halki.
Silloin ei mikään enää voinut bysanttilaisia pidättää. Longobardit, gepidit, alemannit, herulit, isaurilaiset, illyrialaiset juoksivat kilpaa vuoren rinnettä alas.
Teja itse pysähtyi solalle.
Vakis antoi hänelle keihäitä, joita hän heitteli pakenevien jälkeen kaaressa omien miestensä yli. Keihäs keihään jälkeen sattui keisarillisiin ja jokainen tappoi miehensä.
Pakenijat olivat keisarin parhaita joukkoja. Ne veivät jäljempänä tulevat makedonialaiset, trakialaiset, persialaiset, armenialaiset ja frankit mukaansa. He pakenivat aivan Narseksen luo. Tämä nousi huolestuneena kantotuolissaan pystyyn.
"Johannes kaatunut!"
"Alboin on pahasti haavoittunut", huusivat miehet ohi juostessaan.
"Paetkaa! Leiriin!"
"Uusi ryntäyskolonna on saatava — Haa, tuollahan Cethegus tuleekin oikeaan aikaan", puheli Narses itsekseen.
Se olikin totta.
Cethegus oli palannut pitkältä ratsastusmatkaltaan niiden joukko-osastojen luota, joihin Narses oli sijoittanut roomalaiset ja italialaiset ja järjestänyt kansalaisensa viiteen joukkoon, joissa kussakin oli viisisataa miestä.
Nyt hän kulki levollisena miestensä etunenässä hyökkäykseen.
Anicius seurasi loitompana. Syphax kulki aivan herransa takana kantaen kahta keihästä.
Italialaiset, jotka olivat suurimmaksi osaksi Cetheguksen entisiä uskollisia legioonalaisia Rooman ja Ravennan ajoilta, laskivat pakenijat kulkemaan osastojensa välitse.
Goottilaiset takaa-ajajat säpsähtivät joutuessaan tekemisiin tämän levänneen, voimakkaan ja hyvinjärjestetyn joukon kanssa ja peräytyivät vähitellen solalle.
Cethegus seurasi heitä.
Hän kulki tasaisin, levollisin askelin kilpi ja keihäs vasemmassa ja miekka oikeassa kädessään sen verisen, ruumiiden peittämän paikan yli, jossa Teja oli tappanut useimmat liittoutuneista sankareista, ja ylempänä olevan paikan yli, missä Johannes kaatui.
Legioonalaiset seurasivat häntä keihäät tanassa.
Ääneti, sotahuudoitta, torven toitotuksitta kulkivat he vuorta ylös.
Goottisankarit eivät halunneet väistyä solaan kuninkaan taakse.
He pysähtyivät ulkopuolelle.
Cethegus saavutti ensin Guntariksen.
Herttuan heittokeihäs murtui Cetheguksen kilpeen ja tämä pisti omansa
Guntariksen vatsaan. Keihäs katkesi haavaan.
Ravennan kreivi Grippa aikoi kostaa völsungin puolesta. Hän heilutti pitkää miekkaansa kaaressa päänsä ympäri, mutta Cethegus väisti iskua ja pisti Teoderikin vanhan sotatoverin oikeaan olkapäähän leveän roomalaismiekkansa. Grippa kaatui kuoliaana maahan.
Vimmoissaan lipunkantaja Visand ryntäsi Cethegusta vastaan. Miekat kalskahtivat yhteen. Kipinät lensivät miekoista ja kypäristä.
Cethegus väisti taitavasti erään Visandin kömpelön iskun ja pisti, ennenkuin tämä ehti suojella itseään, miekallaan tätä lonkkaan niin, että veri ruiskahti korkealle.
Visand horjui. — Kaksi hänen serkkuaan kantoi hänet leiriin.
Hänen veljensä, Tarentumin kreivi Ragnaris teki sivulta hyökkäyksen Cethegusta vastaan, mutta Syphax löi hänen hyvin tähdätyn keihäänsä syrjään.
Ennenkuin Ragnaris oli saanut käsikirveen irti vyöstään antoi Cethegus hänelle silmien väliin kuolinhaavan.
Kauhistuneina gootit väistyivät peloittavan roomalaisen tieltä solalle ja menivät kuninkaansa ohi suojaisaan rotkoon.
Vain Tejan serkku, Aligern, ei aikonut väistyä. Hän heitti keihäänsä niin voimakkaasti Cetheguksen kilpeä vasten, että se tunkeutui läpi. Mutta Cethegus heitti kilpensä pois ja otti hyökkäävän Aligernin miekallaan vastaan. Saatuaan haavan rintaansa miesparka kaatui Hildebrand-vanhuksen käsiin. Tämä jätti raskaan kivikirveensä ja kantoi haavoittuneen Tejan ohi solaan.
Hyvin oli Aligernkin heittänyt. Cetheguksen kädestä tuli kovasti verta.
Hän ei välittänyt siitä. Hän aikoi lähteä ajamaan takaa Hildebrandia ja Aligernia tappaakseen heidät. Silloin Adalgot huomasi isänsä verivihollisen.
"Alarik, Alarik", huusi hän kirkkaalla äänellä ja sieppasi vanhan asemestarin kivikirveen maasta.
Hän huusi vielä kerran: "Alarik!"
Cethegus seisahtui kuullessaan tuon nimen.
Samassa suhahti hyvin tähdätty kivikirves suoraan hänen komeatöyhtöiseen kypäräänsä. Cethegus kaatui tajuttomana maahan. Syphax riensi hätään ja kantoi hänet taistelurintamasta.
Mutta legioonalaiset eivät väistyneet. He eivät voineetkaan väistyä, sillä heidän takanaan oli kaksi tuhatta persialaista ja trakialaista, jotka Narses oli lähettänyt.
"Heittokeihäät esille", komensi jalkaväen päällikkö Aniabedes.
"Ei saa antautua käsirysyyn.
"Heitelkää kuningasta keihäillä, kunnes hän kaatuu.
"Niin on Narses käskenyt."
Sotamiehet tottelivatkin mielellään tätä käskyä, sillä siten heidän henkensä paremmin säästyivät.
Pian suunnattiin rotkon kapeata suuta kohti sellainen keihässade, ettei yksikään gootti enää uskaltanut mennä kuninkaan etupuolelle.
Ja nyt puolusti Teja, peittämällä kapean solan kilvellään ja ruumiillaan, pitkän, hyvin pitkän ajan yksin goottikansaansa.
Ihmetellen Prokopius on kuvannut tämän, kuningas Tejan viimeisen taistelun, silminnäkijäin kertomusten mukaan.
"Nyt on minun kuvattava erään miehen ihmeellinen urhoollisuus, joka ei pienimmässäkään määrässä anna perää niin sanottujen muinaisajan sankarien sankaritöille — Tejan.
"Hän seisoi kaikkien näkyvissä miestensä taistelurintaman edessä suojellen itseään kilvellä ja syytäen keihäitään.
"Urhoollisimmat roomalaisista, joiden lukumäärä oli suuri, hyökkäsivät hänen kimppuunsa, sillä he luulivat taistelun päättyvän hänen kaatuessaan.
"Kaikki heittivät keihäänsä ja muut aseensa häntä kohti. Hän torjui kaikki keihäät kilvellään ja tappoi lukemattomia vihollisia yhden toisensa perästä tehdessään pieniä hyökkäyksiä.
"Ja kun hänen kilpensä tuli siihen tarttuneista keihäistä niin raskaaksi, ettei hän enää jaksanut kannattaa sitä, viittasi hän kilvenkantajalleen, joka aina antoi hänelle uuden kilven.
"Siinä hän seisoi pakoon kääntymättä ja kilpeään selkäänsä heittämättä lujana kuin maahan muurattu.
"Oikealla kädellään hän levitti kuolemaa vihollisten joukkoon, vasemmalla hän suojeli itseään pyytäen kilvenkantajaltaan yhä uusia keihäitä ja uusia kilpiä."
Vakis ja Adalgot antoivat hänelle aina uusia aseita. — Kuninkaan aarteesta oli solaan tuotu kasottain kilpiä ja keihäitä.
Vihdoin roomalaiset, persialaiset ja trakialaiset menettivät rohkeutensa, kun näkivät, ettei heidän ponnistuksensa auttanut goottien elävää kilpeä vastaan, joka tuhosi keihäällään aina etummaisen, rohkeimman heistä.
He alkoivat horjua. — Italialaiset huusivat huolissaan Cethegusta — ja pakenivat.
Cethegus heräsi pitkällisestä tainnostilastaan.
"Syphax, eheä keihäs!"
"Seis", huusi hän. "Pysähtykää, roomalaiset! Roma, Roma eterna."
Ylväänä hän kulki Tejaa vastaan.
Roomalaiset tunsivat hänen äänensä.
"Roma! Roma eterna", vastasivat hekin ja pysähtyivät.
Tejakin tunsi äänen.
Hänen kilvessään törrötti kaksitoista keihästä. Hän ei jaksanut enää pidellä sitä. Hän ei enää ajatellutkaan kilven muuttoa tuntiessaan tulijan.
"Ei kilpeä ollenkaan! Sotakirveeni! Nopeasti", huusi hän.
Vakis antoi hänelle hänen mieliaseensa.
Kuningas Teja laski silloin kilven kädestään ja juoksi kirvestään heiluttaen solasta Cethegusta vastaan.
"Kuole, roomalainen", huusi hän.
Suuret viholliset katselivat vielä kerran vihaisesti toisiaan.
Yhtaikaa keihäs ja kirves suhahtivat ilmassa, kumpikaan ei ajatellut itsensä suojelemista.
Molemmat kaatuivat.
Tejan kirves tunkeutui kilven ja haarniskan läpi Cetheguksen rintaan.
"Roma! Roma eterna", huusi hän vielä kerran.
Sitten hän vaipui kuolleena maahan.
Hänen keihäänsä oli sattunut kuninkaan rintaan oikealle puolelle. Hän ei ollut kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut, kun Vakis ja Adalgot kantoivat hänet solaan.
Heillä oli kiire.
Sillä kun goottien kuningas oli kaatunut — hän olikin yksin taistellut kahdeksan tuntia ja päivä oli iltaan kiertynyt — ryntäsivät kaikki italialaiset, persialaiset, trakialaiset ja vähitellen Narseksen muutkin joukot suurin parvin solaa kohti, jota nyt Adalgot suojeli kilvellään.
Hildebrand ja Vakis olivat hänen takanaan.
Syphax oli kantanut isäntänsä ruumiin taistelun melskeestä.
Hän piti ääneen nyyhkien polvillaan jaloa päätä, jolle kuolema oli luonut melkein yliluonnollisen majesteetillisuuden.
Hänen edessään riehui taistelu.
Silloin maurilainen huomasi, että Anicius läheni häntä suuren bysanttilaisjoukon seuraamana, jossa hän huomasi Scaevolan ja Albinuksen, ja viittoi häneen päin.
"Seis", huusi hän nousten pystyyn, "mitä te haluatte?"
"Prefektin päätä keisarille vietäväksi", vastasi Anicius hänelle.
"Tottele, orja."
Syphax päästi kumean huudon. Hän heitti keihäänsä Aniciuksen rintaan.
Nuolennopeasti, ennenkuin toiset, jotka puuhailivat kuolevan Aniciuksen ympärillä, olivat ehtineet lähemmäksi, Syphax sieppasi kalliin taakkansa selkäänsä ja juoksi tuulen tavoin melkein pystysuoraa, solan vieressä olevaa kallioseinää ylös.
Sekä gootit että bysanttilaiset olivat pitäneet mahdottomana sitä tietä pääsemistä.
Syphax kiipesi yhä nopeammin ylöspäin.
Hänen päämääränsä oli savupatsas, joka kohosi heti laavaseinän toisella puolella.
Aivan kallion takana oli eräs Vesuviuksen pienemmistä kraatereista.
Silmänräpäyksen Syphax seisoi mustan kallion reunalla. Hän nosti Cetheguksen ruumiin vielä kerran vaakasuoraksi vankoille käsivarsilleen.
Laskeva aurinko valaisi ryhmää.
Yht'äkkiä molemmat katosivat.
Tulivuori oli haudannut Cethegus-vainajan, hänen suuruutensa ja hänen rikoksensa palavaan poveensa yhdessä uskollisen Syphaxin kanssa.
Hän oli pikkumaisten vihollisten saavuttamattomissa.
Scaevola ja Albinus, jotka olivat nähneet tapahtuman, riensivät
Narseksen luo ja vaativat, että ruumis olisi haettava kraaterista.
Mutta Narses vastasi:
"Suokaa tuolle mahtavalle hänen mahtava hautansa. Hän on sen ansainnut.
"Minä taistelen elävien enkä kuolleitten kanssa."
Mutta melkein samalla hetkellä taistelun mellakka vaikeni solan luona, jota Adalgot oli puolustanut sankarillisesti ja kuolemaa pelkäämättä, tuottaen kunniaa kuninkaalliselle soiton ja asetaidon opettajalleen Tejalle.
Sillä Adalgotin takana seisovat Hildebrand ja Vakis huusivat äkkiä:
"Katsokaa merelle! Meri! Lohikäärmelaivat! Pohjolan sankarit! Harald!
Harald!"
Samalla kertaa tuuban juhlallinen ääni alhaalta Narseksen kantotuolin luota julisti taistelun päättyneeksi ja aselevon alkaneeksi. Taistelusta väsyneet bysanttilaiset laskivat hyvin mielellään miekkansa alas.
Kuningas Teja, joka makasi kilvellään keihäs vielä rinnassaan — Hildebrand oli kieltänyt vetämästä sitä pois, sillä silloin kuningas kuolisi — kysyi hiljaisella äänellä:
"Mitä oikein kuulen? Pohjolan sankaritko? Heidän laivansako? Onko
Harald täällä?"
"On. Harald ja kansasi jäännöksen — naisten ja lasten — pelastus", vastasi Adalgot riemuiten polvistuessaan hänen viereensä.
"Ei ollut siis turhaa, ikuisesti kallis sankarini, sinun verraton urhoollisuutesi, useita tunteja kestänyt taistelusi, joka meni yli ihmisvoimien.
"Basiliskos saapui juuri Narseksen lähettiläänä tänne.
"Harald on tuhonnut keisarin Jonian meren laivaston Brundusiumin satamassa. Hän uhkaa nousta maihin ja hyökätä väsyneiden bysanttilaisten kimppuun. Hän vaatii, että hän saa viedä vielä elossa olevat meistä aseinemme ja tavaroinemme mukanaan vapauteen, Thulemaahan.
"Narses on vaatimukseen suostunut. Hän sanoo lahjoittavansa kuningas Tejan urhoollisuuden palkkioksi kansan jäännökset. Saammeko, saammeko suostua, kuninkaani?"
"Saatte", vastasi Teja sammuvin silmin, "ja teidän täytyykin suostua. Pelastakaa kansani jäännökset! Naisten ja lasten ei tarvitse — se ilahduttaa minua — syöksyä Vesuviukseen. Niin, viekää Thulemaahan kaikki vielä elossa olevat — ja ottakaa mukaanne molemmat vainajatkin kuningas Teoderik —"
"Ja kuningas Teja", vastasi Adalgot suudellen kuollutta kuningastaan.