NELJÄS LUKU.
Samana iltana, jolloin Adalgot katseli kuninkaan seurassa "hyvien toivon" vuorella auringon laskua, seisoi Iffinger-vuoren etelärinteellä paimentyttö Gotho sauvaansa nojaten ja katseli komeata auringonlaskua.
Lampaat hyppelivät hänen ympärillään näykkien tuon tuostakin ruohoa. Vähitellen ne väsyivät ja kokoutuivat paimenensa ympärille odottaen hartaasti navettaan lähtöä.
Mutta ne odottivat ja määkivät turhaan.
Kaunis lapsi kumartui nimittäin äkkiä sammaleiselle kivelle kirkkaan vuorilähteen reunalle. Hänen nahkaesiliinassaan oli kasottain vuoriston kauniita, ihanatuoksuisia kukkia: ajuruohoja, villiruusuja, myrttiä, jotka kasvavat virtaavan veden kostealla rannalla, ja tummansinisiä katkeroita.
Hän uneksi ja puheli itsekseen sekä kukkiensa ja nopeasti eteenpäin rientävien aaltojen kanssa.
Hän heitteli kukkia lähteestä virtaavaan puroon, milloin yksitellen, milloin kimppuina, milloin taas puolivalmiina seppeleinä.
"Miten paljon", virkkoi lapsi aaltoihin päin kääntyen ja heittäen pitkän, keltaisen palmikkonsa yli olkansa, "miten paljon olenkaan jo teitä lähettänyt hänelle terveisiä viemään.
"Sillä etelään päin hän lähti ja etelään nuo nopsat laineetkin juoksevat.
"Mutta en varmasti tiedä, oletteko te vieneet terveiseni perille, sillä hän ei ole vielä palannut kotiin.
"Tanssiessanne aalloilla viittaatte te minua seuraamaan itseänne.
"Jospa voisinkin seurata teitä.
"Tai pikku kaloja, jotka nopeina kuin nuolet välähtelevät aalloissa.
"Tai nopeita vuoripääskyjä, jotka kiitävät ilmassa vapaina kuin ajatus.
"Tai punertavia iltapilviä, kun vuoristotuuli ajaa niitä etelää kohti.
"Mutta varmimmin kai etsijättären sydän löytäisi hänet, jos uskaltaisin jättää karjani ja lähteä hänen jälkeensä kaukaiseen, päivänpaisteiseen maahan.
"Mitäpä minä siellä?
"Mitäpä paimentyttö tekisi sodan miesten, hovin viisaiden naisten parissa?
"Näenhän taas hänet.
"Yhtä varmasti kuin näen auringon, joka juuri katosi tuon vuoren taa.
"Sen näkee taas huomenna.
"Mutta sittenkin! Sen jäähyväissäteen ja aamutervehdyksen välinen aika täyttää mielen kaiholla."
Samassa kuului karjamajalta päin voimakas ääni, käyrän torven toitotus.
Gotho katsahti ylös. Ilta oli pimennyt. Avonaisesta ovesta näkyi takkavalkea.
Lampaat vastasivat tuttuun merkkiin äänekkäästi määkien ja kääntäen päänsä karjamajaan päin.
Ruskea, takkuinen koira juoksi haukkuen ja häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.
"Minä lähden heti", virkkoi paimentyttö hymyillen ja silitti koiran päätä.
"Ah — lampaat kyllästyvät pikemmin ruohoon kuin heidän paimenensa ajatuksiinsa.
"Eteenpäin vain: Lumikko! Olethan sinäkin jo täysikasvuinen."
Hän meni alaspäin pitkin laaksouomaa molempien vuorenkukkulain välitse, jotka suojasivat asuinrakennusta ja karjamajoja tuulilta ja laviineilta. Täällä aurinko ei enää paistanut. Tähdet näkyivät jo. Hän katseli ylöspäin.
"Ne ovat tulleet niin kauniiksi, kun olen niin usein katsellut niitä."
Samassa tähti lähti lentoon taivaalta ja putosi äkkiä etelään päin.
"Hän kutsuu minua! Tuonne etelään", virkkoi Gotho vavisten.
"Seuraisin niin mielelläni häntä."
Hän rupesi kiirehtimään lampaittensa kulkua, vei ne talliin ja meni suureen yksinäiseen huoneeseen talon alakertaan.
Silloin hän tapasi isoisänsä Iffan makaamassa kivilavitsalla tulisijan vieressä, jalat kahden suuren karhunnahan peitossa.
Hän näytti entistään kalpeammalta ja vanhemmalta.
"Istuudu tähän viereeni, Gotho", sanoi hän, "ja juo! Tässä on maidon ja hunajan sekoitusta. Kuuntele, mitä minulla on sanomista. Nyt on tullut se hetki, josta olen sinulle jo monesti puhunut.
"Meidän täytyy erota. Minä lähden kotiin.
"Vanhat väsyneet silmäni erottavat vain epäselvästi kauniit kasvosi.
"Ja polveni pettivät, kun eilen vielä itse yritin lähteä lähteelle vettä noutamaan.
"Silloin tiesin, että se on lähellä.
"Lähetin orjapojan viemään sanaa Teriolislinnoitukseen.
"Sinä et saa olla läsnä silloin, kun henki lähtee vanhan Iffan suusta.
"Ihmisen kuolema ei ole kaunis näky — tarkoitan vuoteella kuolemista.
"Etkä sinä ole nähnyt mitään surullista.
"Nuoreen elämääsi ei saa langeta varjoa.
"Huomenna ennen kukon laulua urhoollinen Hunibad saapuu Terioliksesta sinua noutamaan — hän on luvannut sen.
"Hänen haavansa eivät ole vielä kokonaan parantuneet — hän on vielä heikko, — mutta hän sanoo, ettei voi kestää enää toimettomuutta, kun huhuna kerrotaan, että vihollistemme kanssa alkaa pian taistelu uudestaan.
"Hän haluaa kuningas Totilan luo Roomaan.
"Sinne sinunkin on lähdettävä viemään tärkeätä sanomaa.
"Hunibad tulee oppaaksesi ja suojelijaksesi.
"Sido jalkojesi alle vahvat pyökinkuorijalkineet, sillä tiesi on pitkä.
"Rusko-koirani saattakoon teitä.
"Ota tuo vahvasta pukinnahasta ommeltu kukkaro. Siinä on kuusi kultarahaa, jotka ovat vielä jäljellä Adalgotin — isänne jättämästä omaisuudesta. — Ne ovat Adalgotin, — mutta sinä saat käyttää niitä tarpeisiisi. — Ne riittävät Roomaan saakka.
"Ota mukaasi myttynen tuoksuavaa vuoriheinää Iffingerin rinteeltä ja pane se öiksi pääsi alle. — Silloin nukut hyvin.
"Ja kun olet saapunut Roomaan, löytänyt sieltä kuninkaan kultaisen palatsin ja mennyt hänen komeaan saliinsa, niin katso, kenellä miehistä on kultainen rengas päässään ja kenen silmistä lempeys loistaa kuin aamuaurinko vuorenharjan takaa — hän on kuningas.
"Taivuta hänen edessään pääsi. — Mutta taivuta vain hiukan, äläkä polvistu, sillä sinä olet vapaan gootin vapaa lapsi.
"Anna silloin kuninkaalle tämä käärö, jota olen täällä säilyttänyt jo monta vuotta. — Sen on jättänyt jälkeensä setäsi Wargs, jonka vuorenvieremä hautasi."
Vanhus nosti tiilen kivisestä muurista, joka kannatti takkaa tallatusta savesta tehdyllä lattialla, ja otti sen taakse kätketystä synkästä lokerosta papyruskäärön, joka oli huolellisesti nauhoilla ja sinetillä suljettu sekä asetettu niinikään täyteen kirjoitetun ja omituisella sinetillä varustetun pergamentin sisään.
"Suojele näitä kirjoituksia hyvin", sanoi vanhus tyttöselle.
"Tämän ulomman — aasinnahalla olevan — olen kirjoituttanut pitkällä
Hermegiselillä, kotoisin Majaesta — sillä hän oli kirjoitustaitoinen.
Hän vannoi, ettei kenellekään kertoisi tämän sisällyksestä, ja hän on
pitänytkin valansa.
"Nyt hän ei enää voi puhua kirkonholvissa, jonne hänet on haudattu.
"Sinä et osaa lukea eikä Hunibadkaan.
"Se onkin hyvä.
"Sillä saattaisi olla vaarallista sinulle ja — eräälle toiselle, jos ihmiset pääsisivät selville näiden kääröjen sisällyksestä, ennenkuin lempeä ja oikeamielinen kuningas Totila on ne lukenut.
"Varsinkin italialaisilta varo näitä.
"Kun tulet johonkin kaupunkiin, niin kysy heti, oleileeko siellä Rooman prefekti Cornelius Cethegus Caesarius.
"Ja jos portinvartijat vastaavat myöntävästi — niin käänny pois kaupungin portilta, ja vaikka olisit kuinka väsynyt tahansa, vaikka ilta olisi myöhäinen tai keskipäivän aurinko kovin polttava, mene edelleen, kunnes kolme vettä on sinun ja tuon Cetheguksen välillä.
"Ja samalla tavalla kuin tätä kirjoitusta — sinä näet, että olen sinetin asemesta pannut siihen petäjän pihkaa ja painanut siihen merkkini, joka on kaikissa eläimissämme ja tavaroissamme — samalla tavalla suojele tätä vanhaa kallista kultaa!"
Hän otti lokerosta leveän kultarenkaan puolikkaan. Sellaisia goottisankarit kantoivat paljaissa käsivarsissaan.
Hän suuteli kunnioittavasti rengasta ja sen epätäydellistä kirjoitusta.
"Se on periytynyt suurelta kuninkaaltamme Teoderikilta ja sitten — rakkaalta — pojaltani Wargsilta.
"Tämä on Adalgotin oma.
"Se on hänen paras perintönsä.
"Toisen puolen rengasta — ja siinä olevaa kirjoitusta — annoin pojan mukaan silloin, kun lähetin hänet pois.
"Ja kun kuningas on lukenut kirjoitukset ja jos Adalgot on läheisyydessä, — kuten hänen täytyy olla, jos hän on noudattanut neuvojani — niin huuda Adalgotia, liittäkää renkaan puolikkaat toisiinsa ja pyytäkää kuningasta tuomitsemaan.
"Hän on oleva viisas ja lempeä ja kaikkinäkevä kuin auringonpaiste.
"Hän on tuomitseva oikein.
"Jollei hän tuomitse oikein, niin silloin ei tässä maailmassa kukaan sitä tee.
"Suutele nyt molempia silmiäni, jotka jo ovat niin väsyneet.
"Mene sitten nukkumaan.
"Taivaan ruhtinas ja kaikki hänen kirkkaat silmänsä aurinko, kuu ja tähdet suojelkoot sinua matkallasi.
"Ja kun olet löytänyt Adalgotin ja asut hänen kanssaan synkkien talojen pienissä kammioissa kapeiden katujen varsilla ja kun kaikki teistä tuntuu liian pieneltä, liian tukahduttavalta ja liian ahtaalta — niin muistelkaa lapsuudenpäiviänne täällä korkealla Iffingillä.
"Se virkistää teitä kuin raitis vuori-ilma."
Ääneti, pelkäämättä, kyselemättä paimentyttö kuunteli häntä.
"Jää hyvästi, isoisä", virkkoi hän suudellen tämän molempia silmiä.
"Kiitokset rakkaudestasi ja uskollisuudestasi!"
Hän ei itkenyt.
Hän ei tietänyt, mitä kuolema oli.
Hän lähti isoisänsä luota ja meni ulos. Hän katseli vuoristomaisemaa, joka oli muuttunut synkän näköiseksi.
Taivas oli kirkas ja vuorten huiput kimaltelivat kuutamossa.
"Jääkää hyvästi", huudahti hän, "sinä, Iffinger ja sinä, Sudenpää! Ja sinäkin, vanha Jättiläisenpää!
"Ja sinä, kirkas Passara!
"Joko tiedätte?
"Huomenna lähden luotanne.
"Lähden mielelläni.
"Riennän hänen luokseen."