SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:
"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu, entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.
"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti kirjoitettu.
"Siis: Nyt se tulee.
"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.
"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.
"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin kieltä.
"Siis. Nyt se todella tulee.
"Näin vanha Iffa puhuu:
"'Herra kuningas Totila.'
"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs — vaan oli hänen nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua —'"
Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.
Kuningas pysähtyi.
Herttua Guntaris sanoi silloin:
"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista kaupungeista.
"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja
Adalgot-pojan välinen."
"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien pojan syliinsä.
Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:
"Siis ei veljeni.
"Oi, Jumalani —
"Terve, Apulian herttua.
"Hyvästi! Ainaiseksi!"
Hän kääntyi aikoen lähteä.
"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.
"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.
"Pysähdy" — huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:
"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni — tässä on herttuattareni."
Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi hymyillen:
"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. —
Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."
Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen käsivarsilleen.
Gooteille hän puhui:
"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina — tunsin hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä — ja lyhyesti selittää herttuan testamentin sisällys.
"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."
"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris.
"En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."
"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.
"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.
"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen. Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa seuraavat sanat:
"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä, ei saa elää.'
"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'
"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.
"Missä hän on?"
"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon", virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.
"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän katkerasti hymyillen.
"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."
"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."
Kuningas luki kääröstä:
"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.
"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva poikani puhtaan syntyperän todistuksena."
"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.
"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot, "ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."
Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa rinnallaan.
"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:
"'Baltille —
Haukalle —
Hädässä —
Ystävälle —"
"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö ottaen poveltaan toisen kappaleen. — "Katso, tässä ovat sanat:
"— amali, — kotka, — ja kuolemassa — ystävä."
"Baltille amali,
Haukalle kotka,
Hädässä ja kuolemassa
Ystävälle ystävä."
Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.
Kuningas jatkoi:
"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt, että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen minä kirjoittanut.'
"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut Pohjois-Italian kuninkaaksi.
"Minut tuomittiin.
"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. — Minun oli onnistunut pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle ystävälleni. — Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja sanoi:
"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'
"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.
"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.
"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen ja minulta riistettiin perintömaani.
"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme, kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen mukanani muutamia sukumme kalleuksia.
"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan Wargsin — maanpakolaisen — nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää minut.
"Siellä kätkössä elin monet vuodet.
"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan petturi Cethegukselle.
"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.
"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta Cethegus Caesariukselle.
"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."
"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä, "kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.
"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen kostolta.
"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään, ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.
"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.
"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika, sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin vahingoittaa.
"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.
"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.
"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.
"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa,
Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.
"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin kirjoittamaan kaikki nämä asiat.
"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)
"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle ilmoittaa lapsi kaiken.
"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän pojan.
"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että
Goto ei ole hänen sisarensa — silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.
"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.
"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."