VIIDES LUKU.
Prefekti oli Paduksen sillan taistelun jälkeen lähettänyt jäljessä tuleville joukoilleen käskyn, jonka mukaan sekä palkkasoturien että Ravennan porvarien oli mitä pikemmin palattava mainittuun kaupunkiin.
Demetriuksen pakenevat joukot hän jätti oman onnensa nojaan.
Totila oli anastanut kahdentoistatuhannen kaikki liput ja merkit, "jollaista ei roomalaisille ennen ollut tapahtunut", kirjoittaa Prokopius vihoissaan.
Cethegus itse riensi pienen seurueensa mukana Aemilian läpi Italian länsirannalle. Populoniumissa hän nousi nopeakulkuiseen sotalaivaan, jonka voimakas pohjoisluoteinen — minkä hänen sanojensa mukaan Latiumin vanhat jumalat olivat lähettäneet — vei Rooman satamaan Portukseen.
Maantietä myöten hän ei enää olisi päässytkään Roomaan, sillä Paduksen sillan luona tapahtuneen Totilan voiton jälkeen koko Tuscia ja Valeria olivat joutuneet goottien käsiin, linnoittamattomat paikat ja kaupungit, joissa ei ollut voimakasta bysanttilaista varusväkeä, järjestään.
Mucellan luona, päivämatkan päässä Florentiasta, kuningas voitti toisen suuren bysanttilaisjoukon, joka oli koottu Tuscian kaupunkien varusväestä ja jota yksitoista erimielistä päällikköä komensi. Töin tuskin ylipäällikkö Justinus pääsi pakoon Florentiaan.
Kuningas kohteli lukuisia vankejaan niin hyvin, että useat italialaiset ja keisarilliset palkkasoturit rupesivat hänen palvelukseensa.
Kaikki Keski-Italian tiet olivat tulvillaan uudestaan aseisiin rientäneitä gootteja ja uudisasukkaita, jotka marssivat Totilan jäljessä Roomaa kohti goottien johdolla.
Cethegus oli Roomaan saavuttuaan ryhtynyt tarmokkaisiin puolustuspuuhiin.
Se olikin välttämätöntä, sillä kaupunkia lähestyi kiireesti kuningas Totila, jota Mucellan luona saavutetun voiton jälkeen pidättivät vain tien varressa olevien kaupunkien ja linnoitusten kunnianosoitukset. Kaikki kilpailivat saadakseen vastaanoton mahdollisimman komeaksi ja melkein joka paikassa olivat portit hänen tullessaan seppelöidyt.
Niiden harvojen linnojen ympärille, joissa oli voimakas varusväki ja jotka sen vuoksi tekivät vastarintaa, jätettiin pienet, Totilan italialaisista muodostamat joukko-osastot, joissa oli ytimenä pienet määrät gootteja.
Hän saattoi tehdä tämän, sillä matkan kuluessa hänen sotajoukkonsa paisui virran tavoin joka taholta rientävistä, suuremmista ja pienemmistä italialais- ja goottijoukkueista.
Tuhansittain italialaiset uudisasukkaat, jotka hän oli julistanut vapaiksi, riensivät hänen lippujensa ympärille.
Vieläpä Belisariuksen palkkasoturitkin, jotka eivät tämän poistuttua olleet saaneet palkkojaan keisarillisilta logoteteilta, tarjoutuivat rupeamaan goottien palvelukseen.
Totilalla oli siis saapuessaan Rooman edustalle muutamia päiviä prefektin tulon jälkeen melkoinen, gooteista ja italialaisista kokoonpantu sotajoukko.
Suurella riemulla toivotettiin pian sen jälkeen goottien leirissä tervetulleiksi urhoollinen völsungi, herttua Guntaris, bandalarius Visand, kreivi Markja ja vanha Grippa, jotka Totila oli vaihtanut Ravennan päälliköiltä Constantinukselta ja Johannekselta Paduksen sillan luona vangittua keisarillista ylipäällikköä ja useita alipäällikköjä vastaan.
Cetheguksen ratkaistavaksi jäi melkein mahdoton tehtävä, tarpeellisten miesten hankkiminen suurenmoisiin varustuksiin.
Häneltä puuttui koko Belisariuksen sotajoukko sekä suuri osa palkkasotureitaankin, jotka vasta vähitellen saapuivat meritse Ravennasta Portukseen.
Saadakseen edes välttämättömimmän varusväen laajoille valleille ja moniin linnoituksiin täytyi Cetheguksen pakottaa roomalaiset legioonalaiset tavattomiin ja odottamattomiin ponnistuksiin raskaan vahtipalveluksen suorittamisessa ja ryhtyä pakkokeinoihin niiden määrän lisäämiseksi.
Hän kutsui "kaikki Romuluksen, Camilluksen ja Caesarin pojat aseisiin isien pyhättöjen suojelemiseksi barbaareita vastaan". Kutsua oli kuudentoista ja kuudenkymmenen vuoden välillä olevien miespuolisten roomalaisten toteltava.
Mutta hänen kuulutustaan tuskin luettiinkaan ja vapaaehtoisia saapui kovin vähän. Hän näki päinvastoin, että goottikuninkaan julistuskirjaa, jota lensi joka yö muurien yli, luettiin hartaasti. Vimmastuneena hän määräsi silloin, että jokaista, joka korjasi maasta, luki tai levitti sitä, rangaistaisiin omaisuuden menettämisellä.
Mutta sitä luettiin sittenkin kaikkialla ja hänen listansa vapaaehtoisten merkitsemistä varten olivat yhtä tyhjät kuin ennenkin.
Silloin hän lähetti isaurilaisensa käymään talosta taloon ja antoi raastaa väkisin valleille pojat ja ukot. Pian pelättiin ja vihattiinkin häntä enemmän kuin rakastettiin.
Vain hänen rautainen kovuutensa ja vähitellen saapuvat isaurilaiset palkkasoturit pitivät tyytymättömiä roomalaisia kurissa.
Ilosanoma toisensa jälkeen saapui goottileiriin.
Teja ja Hildebrand olivat ajaneet bysanttilaisia takaa melkein Ravennan edustalle.
Kaupunkia ja Classista puolustivat Demetrius, verinen Johannes ja
Constantianus Hildebrandia vastaan, joka oli ohimennen saanut
Ariminumin haltuunsa. Kaupungin asukkaat olivat näet riistäneet aseet
Artasineen armenialaisilta ja avanneet portit hänelle.
Teja voitti ja tappoi kaksintaistelussa urhoollisen bysanttilaisen päällikön Veruksen, joka pisidialaisten ja kilikialaisten palkkasoturien valiojoukon kanssa koetti estää häntä menemästä Santernuksen yli, ja kulki koko Pohjois-Italian halki Totilan manifesti vasemmassa ja uhkaava miekka oikeassa kädessä. Muutamassa viikossa kaikki kaupungit ja linnat Mediolanumiin saakka olivat antautuneet hänelle.
Totila ei ensimmäisestä piirityksestä viisastuneena tahtonut panna sotajoukkoaan alttiiksi hyökätessään prefektin suurenmoisia varustuksia vastaan, sitäpaitsi hän tahtoi säästää tulevaa pääkaupunkiaan väkirynnäköltä.
"Puusilloilla, pellavasiivillä menen Roomaan", huudahti hän eräänä päivänä herttua Guntarikselle, jolle hän jätti piiritysjoukon ylipäällikkyyden ja lähti ratsumiehineen Napoliin.
Täällä oli heikosti miehitetty keisarillinen laivasto.
Totilan marssi Etelä-Italiaan oli riemukulkua eikä sotaretki.
Nämä seudut, jotka olivat kauimmin kärsineet bysanttilaisten ikeestä, olivat halukkaimmat ottamaan vastaan gootit vapauttajina.
Terracinan neitoset tulivat kaunista goottikuningasta vastaan kukkakiehkurat käsissä.
Miturnaen väestö saapui häntä vastaan mukanaan kultaiset vaunut, nosti hänet ratsulta ja veti riemuhuudoin vaunuissa kaupunkiin.
"Katsokaa", huudettiin Casiliumissa, campanian Dianan vanhassa pyhätössä, "Phoebus Apollo on tullut taivaasta ja saapuu sisarensa kaupunkiin."
Capuan porvarit pyysivät, että hän lyöttäisi ensimmäisen kuvansa heidän kultarahoihinsa, joihin tulisi kirjoitus: "Capua revindicata".
Siten mentiin Napolia kohti samaa tietä, jota hän oli saapunut pakolaisena ja haavoittuneena.
Armenialaisten palkkasoturien päällikkö, urhoollinen Phaza, Arsakeen poika, ei voinut luottaa väestöön, jos piiritys syntyisi.
Hän vei palkkasoturinsa ja Napolin asestetut porvarit avoimelle kentälle kuningasta vastaan.
Ennen taistelun alkua ratsasti goottien rivistä mies valkoisella hevosella, otti kypärän päästään ja huusi:
"Ettekö enää tunne minua, Napolin miehet?
"Olen Totila.
"Te piditte minusta, kun olin satamanne merikreivi.
"Siunatkaa minua kuninkaanannekin.
"Ettekö enää muista, miten kuljetin laivoillani vaimonne ja lapsenne
Belisariuksen hunneja pakoon?
"Ottakaa huomioon: vaimonne ja tyttärenne ovat taas käsissäni. He ovat vankejani eivätkä suojattejani.
"Te olitte lähettäneet ne lujaan Cumaen linnaan suojellaksenne niitä bysanttilaisilta, kenties minultakin.
"Mutta nyt on Cumae antautunut minulle ja kaikki pakolaiset joutuivat käsiini.
"Minua neuvottiin pitämään niitä panttivankeina pakottaakseni teidät ja muutkin kaupungit antautumaan. Mutta se ei miellyttänyt minua. Vapautin heidät kaikki. Rooman senaattorien vaimot ja tyttäret lähetin Roomaan.
"Vain teidän vaimonne ja lapsenne, Napolin miehet, ovat minun leirissäni, eivät panttivankeina, vaan vierainani.
"Katsokaa, tuolta he tulevat.
"Avatkaa sylinne heitä vastaanottaaksenne. — He ovat vapaat.
"Tahdotteko vielä taistella minua vastaan.
"Sitä en usko.
"Kuka teistä heittää ensimmäisen keihään rintaani?"
Hän avasi valkoisen vaippansa.
"Terve, hyvä kuningas Totila", oli riemuisa vastaus.
Kuumaveriset napolilaiset viskasivat aseensa maahan, riensivät tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan ja suutelivat Totilan vaipan lievettä.
Palkkasoturien päällikkö ratsasti hänen luokseen.
"Keihääni ovat liian heikot yksin taistelemaan. Tässä, kuningas, on miekkani. Olen vankisi."
"Ei suinkaan, urhoollinen Arsakeen poika.
"Sinua ei ole voitettu, siis et ole vankikaan. Mene joukkoinesi minne tahdot."
"Sydämesi ylevyys ja silmiesi ihana loiste ovat minut vanginneet ja voittaneet. Salli meidän tästä lähtien taistella sinun puolestasi."
Totila oli näin saanut puolelleen valiojoukon, joka pysyi hänelle uskollisena.
Kukkassateessa Totila ajoi kaupunkiin Porta nolanan kautta.
Ennenkuin satamassa olevan laivaston amiraali Aratius ehti nostaa sotalaivojen ankkurit, hyökkäsivät niiden vieressä olevien kauppalaivojen lukuisat matruusit, jotka olivat Totilan vanhoja ihailijoita ja suojatteja, sotalaivojen miehistön kimppuun ja valtasivat laivat.
Goottikuningas oli ilman verenvuodatusta näin saanut haltuunsa laivaston ja valtakunnan kolmannen kaupungin.
Mutta hän poistui huomaamatta juhlapäivällisiltä, jotka kaupunkilaiset samana iltana toimeenpanivat hänen kunniakseen.
Ihmeekseen goottivahdit näkivät yön hiljaisuudessa kuninkaansa menevän ilman seuraa vanhaan, melkein kaatuneeseen muuritorniin lähellä Porta capuensaa. —
Seuraavana päivänä ilmestyi Totilan julistuskirja, jossa Napolin juutalaisten vaimot ja tyttäret vapautettiin ainaiseksi pääverosta ja oikeutettiin kunniamerkkinä kantamaan rinnallaan kultaista sydäntä. — Tähän saakka oli heiltä korujen pitäminen ollut kiellettyä. —
Umpeen kasvaneeseen puistoon, missä villiruusut ja viiniköynnökset melkein peittivät korkean kiviristin ja syvälle vajonneen hautakiven, ilmestyi pian parhaasta mustasta marmorista hakattu muistokivi, jossa oli kirjoitus "Mirjam Valeria."
Napolissa ei kukaan voinut selittää sen merkitystä.