I.
Vuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle, herättäen pelkoa ja kauhistusta kaikissa maakunnissa, mihin vaan sivistyksen valo ei vielä ollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsonin rannoillakin aina Ontarioon ja Champlain-järveen saakka Mohawkien, Irokesien ja Huronien heimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurin joukoin kuuntelemaan pappiensa innostuneita puheita, jotka julistivat Manitoun, suuren hengen, taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nyt oli muka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajat maasta, valtaajat, jotka olivat konnantapaisesti muutamilla rommitynnyreillä, huonoilla villapeitteillä ja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleet punaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa ja metsänsä. Manitoun vihan uhalla vaativat papit hävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduilla majailevia untisasukkaita vastaan.
Tässä laveassa maassa, joka nyt on uuden maailman mitä taajemmin kansoitettuja, rikkaimpia ja teollisimpia seutuja, oli silloin sangen vähän asukkaita. Satojen peninkulmain alat oli hiljaista, jylhää metsää vaan, jonka sydänmaissa oleskeli lukuisasti karhuja ja susia, ja majavat rakentelivat jokien rannoille ihmeteltäviä pesiänsä. Missä nykyään ohrapellot aaltoilevat, tehtaiden suuret piipuntorvet savuavat, komeat linnat ja maatalot matkustajaa viehättävät, rautatien junat kiitävät ristiin rastiin, siellä seurasi indiani kaksisataa vuotta sitten ja vielä paljoa myöhemminkin petoeläinten jälkiä tahi kuljeskeli sotakulkuaan voittaaksensa saalista, vihollistensa päänahkoja.
Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivat aina vahvojen varustuksien ympäröimiä; mutta sittenkin oli niille uhkaavain päällekarkausten vaara alati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät nuoren Amerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka, osaksi sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisen vapauden toivossa, jota eivät saaneet vanhassa Europassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta, olivat kirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin ja laskeneet sinne suuren amerikkalaisen vapaavallan ensimmäisen perustuskiven. Sillä vapaat tunsivat he olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivat europpalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinne muuttanut ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisia sotureita, jotka Saksanmaan tappelutantereilla olivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessa sodassa, sitten hollantilaisia ja viimein englantilaisia, jotka ajan kuluessa riistivät itsellensä vallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetun kaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi, Yorkin herttuan kunniaksi, ja nimittivät koko tämän äärettömän suuren maan Uudeksi Englanniksi.
Muutaman peninkulman päässä Hudsoniin juoksevan Mohawk-joen suusta oli kauniissa laaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerin uudistalo. Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä, nimittäin: van Bombeler itse, hänen vaimonsa, tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja Cornelius, kuusi muuta perhettä ja muutamia valkoisia ja mustia palvelijoita. Viime mainitut olivat orjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat he uutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset ja englantilaiset uudisasukkaat olivat tavallisesti jotenkin varattomia, jota vastoin hollantilaiset olivat ylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisen varakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidän uudistalonsa enimmiten paremmassa kunnossa kuin muitten. He eivät mielellään luopuneet kotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat he mukanansa joukon huonekaluja ja ylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleet taitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat he huoneitansa varten Hollannista ja kuljettivat niitä suurella vaivalla ja kustannuksella jokia myöten, ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut rakennus-aineita yltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsonin rannalla olivatkin päähuoneet rakennetut täänkaltaisista pienistä keltaisista tiileistä, jotka olivat kotoisin hollantilaisista tehtaista valtameren toiselta puolen.
Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, mutta nekin niin huolellisesti rakennetut, että olivat paljoa sievemmän näköisiä kuin metsäkorven muitten uudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetut puulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliä alankomaalaisten sievyyden ja siisteyden halusta. Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa ja paalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisine maissi- a riisivainioineen, sekä vehreine mehukkaine luhtaniittyineen, joista iloinen karja sai ruohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta tienoolta keskellä äärettömän laveaa aarniometsää, jossa piileskeli niin salaisen kauhistavia ja hirmuisia vaaroja.
Iltapuoleen kauniina syyspäivänä istui Mynheeer van Bombeler leveähaaraisen omenapuun alla oven edessä, rauhassa polttaen piippuaan, joutilaana, arvokkaana päämiehenä tarkasti katsellen miten uudisasukkaat ahkeroiden leikkasivat runsasta vuodentuloa ja korjasivat sitä latoihin. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, suuri ja voimakas. Hänen verevän-punaisista kasvoistaan oli parta aina kokonaan ajettu. Ruskea valetukka peitti hänen päänsä, ja sen päällä oli hänellä vielä musta samettilakki. Hänen muu pukunsa oli samanlainen kuin Amsterdamin tahi Haarlemin porvareitten, kun he ovat luopuneet töistänsä ja toimistansa ja joutilaina vaan enää katselevat maailman menoa.
Näin istui hän hetken ääneti puhallellen savukiehkuroita merenvahapiipustansa, kunnes huomasi paalutuksen portista astuvan sisään nuoren miehen, joka nopein askelein lähestyi häntä. Tulija oli kaunis ruskeakähäräinen, kirkaskatseinen, sinisilmäinen ja älykkään näköinen nuorukainen, nimeltä Gisbert van Delft. Ollen herra van Bambelerin kaukainen sukulainen toivoi hän, vaikka olikin köyhä, voittavansa ihanan Gesinan käden. Hän palasi juuri metsästys-retkeltä, jonka heti huomasi hänen saaliistansa, muutamista ammutuista linnuista ja oravista, jotka riippuivat hänen vyöllänsä ja pyssynsä hihnalla. Pitkästä matkastansa näytti hän uupuneelta.
"Herra Gisbert!" lausui vanha herra ystävällisesti moittien ja pilkallisesti tarkastellen saalista, "eipä todellakaan maksanut vaivaa muutamien linturaukkojen ja oravien tähden viipyä poissa kolmea päivää, nyt kun jok'ainoaa kättä tarvitaan elon-leikkuuseen."
"Pelkäänpä, enoni", vastasi nuori mies hätäisesti, "että pian tarvitaan joka kättä hirmuisempaan työhön. Nämät pienet elävät ammuin vasta palatessani. Minun saaliini on tärkeä, vaikka paha uutinen."
"Ja mikä se olisi?"
"Meitä uhkaa vaara. Indianit tuumivat päällekarkausta. He kokoontuvat Georg-järven rannoille ja aikovat suurissa joukoissa ahdistaa uudistaloja Hudsonin…"
"Joutavia! se on vaan tavallista lorua. Elämmehän me sovinnossa Mohawkien ja heidän naapuriheimojensa kanssa. Vasta neljä viikkoa sitten olivat muutamat heidän päämiehistänsä luonamme tavallisia lahjojamme ottamassa. Osoittivathan he silloin vaan ystävyyttä."
"Ei, ei", huudahti Gisbert innokkaasti, "Se oli vaan indianein kavaluutta, he olivat vakoojia. Pyrstötähti, joka öisin loistaa taivaalla, on saattanut punaihoiset raivoon. Heidän pappinsa ennustavat kuolemaa uudisasukkaille ja tämä on Manitoun käskystä tapahtuva yht'aikaa kaikille, sillä 'suurta henkeä' uskovat he ja luulevat hänen antavan pyrstötähden loistaa tulisoittona, murhamerkkinä taivaalla. Tämä kaikki on valitettavasti aivan varma. Minä kävin englantilaisissa uudistaloinsa koskien ylipuolella, ja siellä on heillä siitä varma tieto. Yksi metsämiehistä oli joutunut indianein käsiin; heidän aikomuksensa oli ollut tappaa hänet kidutuspaalussa. Kaikeksi onneksi pääsi uhri karkuun, urkittuansa tiedon punaihoisten sota-aikomuksista."
Tätä kertomusta kuullessansa antoi vanha van Bombeler piippunsa sammua ja hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin.
"Eipä todellakaan", lausui hän kotvasen aikaa mietittyään, "kaikkivaltias Jumala erityisittä syittä anna kirkkaan merkin loistaa taivaalla. Sota, rutto ja nälkä ovat sitä ennen aina seuranneet, samapa täällä erämaassakin saattaa tapahtua. Meidän täytyy siis täst'edes olla kahta vertaa enemmän varoillamme. Kiitän sinua innostasi, Gisbert."
"Onko Gesina jo palannut Albanysta?" kysyi nuori mies levotonna.
"Ei", vastasi vaan vanha herra, "minä odotan häntä vasta huomenna. Minä lähetin Adrianin, ja Corneliuksen häntä noutamaan ja samalla myöskin tuomaan ruokavaroja: viinaa, riisiä, sokuria, kahvia, suolaa ja tupakkaa."
"Ellei heille vaan jokin turmio ole tapahtunut. Indianit kuljeskelevat joukottain Hudsonin tienoilla, ja että heillä on pahoja aikeita mielessään meitä kohtaan, se ei enää ole mitään salaisuus."
"Niin, niin, mutta ovathan hänen molemmat veljensä hänen kanssaan. Cornelius ja Adrian kyllä tietävät miten he vaaratta pääsevät tämän lyhyen matkan Albanysta kotiin."
"Te ette näy tuntevan Indianein aikeita, heidän rynnäkkönsä saattaa tapahtua jo näinä päivinä. Paitsi sitä pitävät he jokea tarkasti silmällä. Englantilaiset uudisasukkaat ovat maata myöten lähettäneet sanan Albanyyn toimittamaan sotaväkeä kaukaisempien uudistalojen puolustukseksi. Nyt on mahdollista, että punaihoiset ovat saaneet tämän lähettilään käsiinsä. Ehkä olisi parasta, eno, ryhtyä mitä suurempiin varotoimiin, ja pitää miehet aseissa ja karja paalutuksen sisäpuolella. Minä lähden pienimmällä venheellä yön hiljaisuudessa, pimeyden peitossa Albanyyn ilmoittamaan sotapäällikölle asian laidan ja pyytämään häneltä muutamia sotamiehiä avuksemme. Ennen kolmannen päivän koittoa toivon palajavani Corneliuksen ja Adrianin kanssa. Gesinan sitä vastoin olisi paras viipyä Albanyssa sukulaistensa luona, koska hän siellä kaikin puolin olisi paremmassa turvassa."
Tämän keskustelun jälkeen menivät molemmat huoneesen, missä rouva suuresti peljästyi kuullessansa uhkaavasta vaarasta. Hänenkin mielestänsä oli parasta, että tyttö asiain näin ollessa viipyisi Albanyssa, ja nyt päätettiin siis, että nuorukainen lähtisi yön tultua venheellä matkaan. Vanha herra kutsui muutamia vanhempia uudisasukkaita keskustelemaan, mitenkä asunnoita vahvimmalla tavalla varustettaisiin. Sillä aikaa virkisti Gisbert voimiaan syönnillä ja juonnilla ja vei aseensa venheesen. Yön pimeydessä, kun pyrstötähti pitkine, pään kohdalta aina taivaanrannalle ulottuvine häntineen, näkyi taivaalla, lykkäsi hän venheen rannasta ja alkoi nopeasti kulkea jokea myöten, vanhaa (silloin vielä kuitenkin uutta) hollantilaista Albanya kohti.