II.
Sydänyön aikana saapui Gisbert Mohawk-joen suuhun, jonka ohitse hänen oli kulkeminen päästäksensä matkansa perille. Yö oli pimeä, ainoastaan pyrstötähti levitti, jokeen kuvastuen, vaaleaa epäselvää valoansa. Miten parhaiten taisi, vältti nuori mies keski jokea ohjaten venheensä rantaa myöten, pysyäkseen siten korkeitten metsäisten kukkulain varjossa. Tarkasti katseli hänen erämaan ilmauksiin tottunut silmänsä ympärilleen, eikä ainoakaan metsäkorven ääni jäänyt häneltä huomaamatta. Hänen vaatteesen kääritty melansa sukelsi äänettä veteen, ja taitavan perämiehen vakavuudella ohjasi hän veneen tahtonsa mukaan. Pyssy oli hänellä vieressänsä laukaisukunnossa; sen kuula osasi melkein aina tarkoitettuun pilkkuun, sillä Gisbert oli paras ampuja koko uudisasutuksessa.
Paljaat, korkeat kalliot kohoavat jyrkästi ylöspäin Mohawk-joen suussa ja niiden välitse virtaa vesi eteenpäin. Nuoren miehen silmät katselivat tarkasti kallioitten huippuja, missä hän äkkiä näki peloittavan näön: suurenmoinen voimakas indiani, varustettu joutsella, nuolilla ja kiiltävällä tapparalla kohosi kohoamistaan pimeydestä, selvästi näkyen vaaleassa kuutamossa. Hänen päässään liehui kotkan sulka, varmana merkkinä siitä että hän oli sotaretkellä.
Indiani oli jo silminnähtävästi huomannut yksinäisen venheen.
Gisbert tarttui pyssyynsä virittäen hanan.
Mutta samassa kuului kalliolta huuto, joka täytti hänet ilolla. Algonquinien, uudisasukkaitten kanssa aina sovinnossa elävän pienen indiani-heimon sotahuuto kaikui kimakasti hänen korviinsa ja äänestä tunsi Gisbert yhden indianilaisista ystävistään: Unkaan Algonquinien päällikön pojan, jonka hän usein oli tavannut metsästysretkillänsä.
Nopeasti souti hän rannalle odottaen kalliolta alas astuvaa indiania. Hetken perästä hyppäsi punaihoinen soturi venheesen, ja nuori perämies huomasi nyt, mitenkä ystävän silmät, jotka tavallisesti osoittivat lempeyttä ja ystävällisyyttä, nyt olivat muuttuneet, miten ne säihkyivät tuimaa uskaliaisuutta, milt'ei pirullista raivoa.
"Mitä teet valkoinen veljeni näin myöhään joella", kysyi indiani englannin kieltä murtaen. "Tiedäthän että näin antaudut suuriin vaaroihin."
"Sen tiedän", vastasi Gisbert. "Juuri estääkseni sitä vaaraa, jonka taivaan loistava tähti on meille tuottanut, riennän Albanyyn varoittamaan päällikköä ja pyytämään häneltä valkoisia sotureita avuksemme. Luulevatko Algonquinitkin suuren hengen asettaneen tämän valon taivaalle punaihoisille miehille merkiksi, että heidän muka on hävittäminen valkoiset uudisasukkaat?"
"Eivät", vastasi Unkas. "Algonquinit pitävät liittonsa eikä heillä ole mielessään mitään pahoja aikeita valkoisia kohtaan."
"Mutta, punainen veljeni, huomaanhan sinun kuitenkin olevan sotaretkellä?"
"Niin olenkin, vaan ainoastaan Mohawk-heimokuntaa vastaan."
"Taidamme siis pitää Algonquinit ystävinämme."
"Minä olen viimeinen Algonquini", vastasi indiani hiljaa. "Mohawkit ovat surmanneet kaikki muut suvustani, sentähden että me viime keskustelussa Georg-järvellä kielsimme yhtymästä murhahankkeesen valkoisia vastaan. Yöllä syöksivät he meidän wigwameihimme (majoihimme), heitä oli kymmenen yhtä vastaan ja he murhasivat armahtamatta ukot, miehet, lapset ja vaimot. Minä heistä tapoin seitsemän ja pääsin heidän kynsistään. Nyt olen sotaretkellä. Elämäni ainoa toivo on enää saada niin monta Mohawkia murhatuksi, että taidan sanoa: Nyt on heille Algonquinien puolesta kostettu."
"Tämä on hirveätä!" huusi nuori mies kauhistuen. "Kuljeskelevatko
Mohawkit jo uudisasuntojen ympärillä?"
"Yhdeksän heistä lähti tuskin tunti sitten suuressa venheessä
Hohawk-jokea myöten."
"Ja sinä Unkas, seuraat varmaankin heidän jälkiänsä? Aiotko yksin taistella koko joukon kanssa?"
"Heillä on venheessä kaksi viina-astiaa, jotka he ryöstivät noilta molemmilta valkoisilta miehiltä."
"Miltä valkoisilta miehiltä?"
"Kahdelta Weltewredenin uudistalon mieheltä, mistä sinäkin olet kotoisin."
"Suuri Jumala!" huusi Gisbert kauhistuen. "Oliko valkoinen nainenkin heidän seurassansa?"
"Oli."
"Se on Gesina! oi", ähkäsi nuorukainen kädet kasvoihin likistettyinä.
"Hän on enoni van Bombelerin tytär ja oli veljineen palausmatkalla
Albanysta kotiin."
"Sinä olet oikeassa, valkoinen veljeni."
"Tiedätkö, onko hän vielä elossa?"
"Kultakutrinen lilja on elossa ja makaa sidottuna venheessä viina-astioitten vieressä."
"Jumalan kiitos, siis on hänen pelastuksensa vielä mahdollinen! Entä hänen veljensä?"
"Tahdon näyttää sinulle missä he ovat", kuiskasi indiani tarttuen melaan ja ohjasi venheen toista suuntaa. Kymmenen minutin perästä saapuivat he paljasten kallioitten ympäröimään soukkaan lahdelmaan, jonka rannalla matalaa pensastoa runsaasti kasvoi. Unkas hyppäsi maalle ja hänen kumppalinsa seurasi häntä. Astuttuaan tuskin kaksikymmentä askelta, siirsi indiani taajan pensaan syrjään, ja Gisbert näki nyt kauhistuksekseen molempien serkkujensa ruumiit verissänsä, nuolien lävistäminä, päälaet punaisina hiuksien asemasta, jotka niiltä oli nahkoineen pois riistetyt.
"Etkö halua kostaa heille?" kysyi indiani. "Jos tahdot seurata minua sotaretkelläni, niin tapamme kaikki yhdeksän Mohawkia ja pelastamme valkoisen liljan ennen päivänlaskua."
"Siihen olen valmis", kuiskasi nuorukainen surumielin. "Oh kuinka syvästi tämä koskeekaan heidän kurjiin vanhempiinsa! Mutta voimmeko yksinämme toimittaa tämän kostotyön? Eikö olisi parempi viedä ensin ruumiit uudisasuntoon ja sitten vasta ajaa vihollisiamme takaa, kun meitä on useampia."
"Siinä kuluu vaan liian paljon aikaa", vastasi indiani. "Ruumiit ovat tässä hyvässä kätkössä, siihen asti, kunnes voimme viedä ne Weltewrdeniin. Minä tunnen Mohawkit, he eivät kuljeta varastettua viinaansa aivan kauas. Hyökätkäämme heidän päällensä kun kaikki ovat ehtineet tulla juovuksiin. Minun tapparani kyllä on tekevä hiljaista työtä; sinä, valkoinen veljeni, saat kultakähäräisen liljan, minä kaikki päänahat."
"Rientäkäämme sitten."
He astuivat venheesen ja Unkas tarttui melaan, että Gisbert saisi levähtää.
"Etkö voinut auttaa sukulaisiani?" kysyi viimemainittu.
"Minä hiivin Mohawkien jäljissä", vastasi indiani, "vaan saavuin paikalle vasta sitten, kun murhatyö jo oli tehty. Minä seurasin venhettä rantaa myöten, vaan minun täytyi pian kallioitten ylikäyvän vaivaloisen tien tähden jäädä heidän jälkeensä. Mutta tiesinhän minä kuitenkin, ett'eivät heidän päänahkansa pääsisi kynsistäni, sillä minä kuulin aivan selvästi murhaajitten meluavan ilosta, kun huomasivat tuliveden."
Nyt saapui pieni venhe molempine matkustajineen Mohawk-joen suuhun. Kaksi tuntia seurasivat he niitä uusia purjehdusvesiä myöten murhaajien kulkua. Vihdoin kuiskasi Unkas melkein kuulumattomasti "vaiti". Hän nosti hiljaa melansa ja laski venheen rannalle.
Gisbert ymmärsi nyt kohta oltavan tarkoituksen perillä, ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän muisteli rakastettua Gesinaansa, jonka asema todellakin oli kauhea.
Indiani kallisti korvansa maahan ja kuuli kaukaisen epäselvän melun. Sitten veti hän tapparansa vyöltään, viittasi kumppaniaan itseänsä seuraamaan ja hiipi ääneti pensaitten välitse.
Kuljettuaan neljännestunnin kuulivat he molemmat selvästi Mohawkien juomametelin ja näkivät liehuvan leirivalkean. Yhä likemmäksi hiipivät he, kunnes he tuskin neljänkymmenen askeleen päässä juomaseurasta laskeutuivat maahan senkaltaiseen paikkan, mistä he täydellisesti taisivat nähdä vihollisen leirin kokonaan.
Hohawkit olivat rikkoneet pohjan yhdestä viina-astiasta ja laskeneet sen valkean viereen ja kaikki yhdeksän ammensivat nyt turmelevaa juotavaa häränsarviinsa, joita he sitten riemuiten ja meluten tyhjensivät. He olivat jo kovin päihtyneinä, eivätkä edes huolineet asettaa vahtia, joka varoittaisi heitä vaaran lähestyessä. Venhe oli rannalla puuhun sidottuna, mutta Gisbert ei taitanut nähdä, oliko Gesina siinä vai ei.
Tuska ja levottomuus rakastetun tähden kiduttivat nuorta miestä, tehden hänet melkein mielettömäksi. Hän esitteli hiljaa kumppanillensa, että he hiipisivät venheen luo pelastamaan nuorta neitoa. Mutta Unkas ei sitä pitänyt edullisena. Hän vaan kehoitti Gisbertiä malttamaan mieltänsä, vakuuttaen, ett'ei enää kauan viipyisi, ennenkuin viina oli Mohawkit voittanut ja niin muodoin täydellisesti saattanut heidät heidän käsiinsä.
Hän olikin oikeatta. Indiani toisensa perästä kompastui puolen tunnin kuluessa maahan, siksi että viimein yksi ainoa — jättiläisen kokoinen vanha soturi — enää jäi istumaan viina-astian viereen. Hän joi lakkaamatta, iloisesti ulvoen sortuneella äänellään katkonaisia kappaleita indianilaisesta sotalaulusta.
"Nyt on aika otollinen!" kuiskasi Unkas. "Seuraa minua veljeni!"
Noin kahdenkymmenen askelen päähän lähestyivät he valkeata. Silloin jännitti Algonquini jousensa, laski sille nuolen ja laukasi.
Mohawk-sotilas huokasi kerran, pudotti häränsarvisen pikarinsa tuleen ja lankesi itsekin pää edellä liekkiin. Nuoli oli lävistänyt hänen sydämensä.
Viipymättä riensi nyt Unkas leiripaikkaan. Hurja, pirullinen kostonhalu loisti hänen kasvoistansa, kun hän lyödä sivalsi kiiltävällä tapparallansa oikealle ja vasemmalle, joka iskulla voittaen Mohawkin päänahan. Yksi päihtyneistä Indianeista koetti nousta ja rientää pakoon, mutta laukaus Gilbertin pyssystä teki heti hänen aikomuksensa tyhjäksi. Kaikista muista piti Unkas yksinään huolen. Gisbert jätti nyt liittolaisensa yksin toimittamaan kostotyötään ja riensi veneen luo, josta hän löysi Gesina van Bombelerin, kädet, jalat sidottuina, kapula kauniissa suussansa, tainnoksissa makaamasta. Nopeasti avasi Gisbert lemmittynsä siteet, valeli hänen otsaansa vedellä ja sai hänet siten tointumaan. Alussa ei tyttö muistanut mitä hänelle oli tapahtunut, mutta tultuansa selville hirveästä asemastaan itki hän katkerasti muistaessaan veljiensä kauhean kuoleman.
Unkas lähestyi, verinen tappara kädessä. Hänen vyöllänsä riippui yhdeksän veristä päänahkaa. Tästä kauheasta näöstä pelästyen huudahti Gesina, sillä hän luuli uuden vihollisen lähestyvän, vaan Gisbert rauhoitti häntä heti kertomalla, kuinka paljon kiitollisuutta he olivat tälle Algonquinille velkaa.
Nyt lähtivät he kotimatkalle, suuressa venheessä, sidottuaan Gisbertin pienen ruuhen sen perään. Päivän koitteessa saapuivat he Weltewredenin uudis-taloon. Sanomaton oli Gesinan vanhempain suru heidän kuullessaan molempien nerokasten poikainsa kuolemasta, mutta he kiittivät Jumalaa, että heille kumminkin tyttö oli säilynyt. Gisbert ja Algonquini saivat kaikilta uudisasukkailta paljon kiitoslauseita nerostansa ja uskaliaisuudestansa.
Muutamat miehet lähtivät kohta noutamaan nuorukaisten ruumiita merkitystä paikasta. Unkas tarjoutui lähtemään pienessä venheessä Albanyyn ilmoittamaan uudisasunnon vaaraa ja pyytämään apua. Tarjous otettiin mielihyvällä vastaan ja vanha van Bombeler antoi hänelle kirjeen englantilaiselle maaherralle.
Nyt vasta käsittivät uudisasukkat vaaran suuruuden. Elo korjattiin läheisimmiltä pelloilta joutuisasti latoihin; kaukaisemmat vainiot jätettiin leikkaamatta, kaikki karja ajettiin paalutuksen sisäpuolelle ja vahteja asetettiin kaikkialle. Aseet olivat hyvässä kunnossa ja ampumavaroja oli yltäkyllin. Weltewredenin uudisasukkat taisivat siis nyt rohkein mielin odottaa Indianein päällekarkausta.