III.
Jo kolmantena yönä äsken kerrotun tapauksen jälkeen syöksivät punaihoiset joukottain metsästä ja koettivat sotahuutoa ulvoen lähestyä paalutusta sitä repiäksensä. Se ei heille kuitenkaan onnistunut. Uudisasukkaitten innokas ampuminen karkoitti heidät takaisin. Sitten koettivat he palavilla nuolilla pistää uudistalon puurakennukset tuleen. Hollantilaisilla naisilla oli täyttä työtä sammuttaessaan siellä täällä leimahtavia liekkiä. Onneksi oli tyyni ilma heille erinomaisen suureksi avuksi heidän työssään ja esti suuren tulipalon syntymistä. Aamun koittaessa vetäytyivät Mohawkit, jotka olivat joutuneet tappiolle, takaisin metsiin, vieden mukanansa kaatuneet ja haavoitetut heimolaisensa.
Seuraavana yönä uudistivat he vielä jäykemmin päällekarkauksensa ja tappoivat muutamia uudisasukkaita, vaan ei tälläkään kertaa onnistunut heidän rynnäkkönsä. Kolmantena iltana saivat uudisasukkat apua Albanysta. Unkas, Algonquini, oli onnellisesti saapunut kaupunkiin ja maaherra, joka jo ennen oli muilta haaroilta kuullut uudisasunnoiden vaarallisesta tilasta, päätti lähettää niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista kaukaisempien uudistalojen suojelukseksi.
Mohawkien täytyi asiain näin ollessa heittää sikseen kaikki pahat aikomuksensa Weltewredeniä vastaan. Toisissa taloissa onnistui heille paremmin; he pistivät monen läntisemmän asunnon tuleen ja tappoivat kauhealla tavalla armahtamatta miehet, vaimot ja lapset ja riistivät heiltä päänahat.
Nyt syttyi tulinen kostosota heitä vastaan; sotamiehet ja uudisasukkaat yhtyivät partiojoukoiksi. He tunkeutuivat aina St. Georg- ja Champlain-järvien rannoille oleviin indianikyliin, jotka he polttivat ja hävittivät.
Näitä retkiä kutsuttiin "scalping partie'iksi" (päänahkojen voittamisen retkiksi), koska niihin partiojoukkolhin kuului ystävällisiä indianejakin, jotka pitivät päänahkojen riistämistä tehtävänänsä. Eräällä semmoisella onnistui kostajille, joiden muassa Gisbert van Delftkin oli, indianein tavalla hiipiä liki erästä Mohawkien leiripaikkaa. Lähestyessään kuulivat he indianilaisen sotaurhon kuolinvirren. Rohkeasti riensivät he eteenpäin ja syöksivät äkkiarvaamatta punaihoisten kimppuun, jotka paraikaa olivat tappamassa saatua vankia antaen hänen tavallisuuden mukaan kidutuspaalussa kärsiä kauheimpia tuskia.
Unkas, viimeinen Algonquini oli metsässä joutunut heidän käsiinsä. Hänen maatessaan olivat he syösseet hänen päällensä ja päättäneet heti tappaa hänet tällä hirmuisella tavalla. Sillä aikaa kun he nuolilla haavoittivat häntä, pistivät palavia lastuja haavoihin, laskivat hehkuvia hiiliä hänen päänsä päälle polttaaksensa hänen silmänsä, rupesi Unkas, joka tahtoi kuolla urheana soturina, veisaamaan kuolinvirttänsä, missä hän kertoi kostotöistään Mohawkia kohtaan ja luetteli päänahat, jotka hän heiltä oli voittanut.
Mohawkit ihmettelivät tätä kestäväisyyttä ja koettivat kaikin tavoin enentää hänen tuskiansa. Iloissaan kun olivat tästä kauheasta työstään, ei heillä ollut kylliksi varovaisuutta. Suuri hämmennys tapahtui senvuoksi, kun scalping partie noin yht'äkkiä syöksi heidän päällensä.
Useammat Mohawkit ammuttiin tahi surmattiin, heidän kuollonhuutonsa kaikui metsässä ja soi suloiselta kuolevan Algonquinin korvissa. Gisbertillä oli vielä tilaisuutta lempeästi pudistaa kuolevan ystävänsä kättä. Sitten haudattiin nuori sankari samaan paikkaan missä hän oli kuolintuskansa kärsinyt; uudisasukkaat ampuivat kunnialaukauksen hänen haudallansa ja ystävälliset Indianit ripustivat sen päälle Mohawkeilta voitetut päänahat kunniamerkiksi.
Vielä useampiakin sotaretkiä sai Gisbert aikaan punaihoisia vastaan. Terveenä ja raittiina palasi hän niistä ja nai Gesinan, johon avioliittoon vanha van Bombeler vaimoineen antoi siunauksensa.
Pyrstötähti oli aikoja sitten kadonnut taivaalta, mutta vielä kului monta vuotta, ennenkuin indianilainen sota loppui ja rauha jälleen vallitsi nuoressa uudismaassa, Uudessa Englannissa.