IX.
Kreivi de Castagnerte.
Sanoma piispa de Roquebrun'in kuolemasta herätti yleistä surua Lormières'in asukkaissa. Luostarikaupungissa kokoontuivat uskovaiset kirkkoihin rukoilemaan piispa-vainajan edestä. Näillä jumalisilla, joista jo moni tunsi Capdepont'in ikeen hartioillaan painavan, oli rukous kaiken surun ja huolen luonnollisena seurauksena. Paperitehdaskaupungissa ei suru ollut niin uskonnollista laatua, mutta se oli sitä sydämellisempää. Heti kun tieto piispa de Roquebrun'in kuolemasta oli saapunut, pysähtyi liike, tehtaat suljettiin, ja vaimot, miehet ja lapset kuleksivat levottomina ja murheellisina pitkin katuja.
— Kuka on nyt minun vanhoja kivuloisia vanhempiani elättävä? valitteli muuan vanha työmiesparka katkeria kyyneleitä vuodattaen. Oi kuinka paljon hän on meitäkin auttanut, tuo piispa vainaja, maksanut lääkärit ja lääkkeet vaimoni ja lapseni sairastaessa, ja sitä paitse on hän antanut paljon puhdasta rahaakin, kertoi eräs paperinkauppias, syvästi liikutettuna.
— Eläköön hänen ylhäisyytensä! huusivat pienet lapset, käsittämättä vähääkään mitä oli tapahtunut.
Seuraavana päivänä, kello kymmenen aikaan, tulvasi Pyhän Ireneon edustalle suuri ihmisjoukko.
Kreivi de Castagnerte oli myöhään edellisenä iltana lähtenyt Paperitehdaskaupunkiin, jossa ei hänen juuri ollut tapana käydä, ilmoittamaan että suuri sielumessu oli tuomiokirkossa vietettävä hänen ylhäisyytensä piispa de Roquebrun vainajan muistoksi.
Väkijoukko oli levoton ja piti kovaa ääntä. Jaksamatta kauemmin odottaa, tunkeutui kansa sisälle kirkkoon. Mutta sen hämmästys kävi suureksi, kun näkyi, ettei minkäänlaisia valmistuksia oltu tehty juhlamenoja varten. Ei mitään ruumislavaa kirkon lattialla, eikä minkäänlaisia suruverhoja seinillä.
Tunkeutuen ihmisjoukon läpi, kiiruhti kreivi de Castagnerte sakastia kohden.
Vanha Clamouse seisoi siellä, päätettyään jokapäiväisen messunsa, riisuen rauhallisesti päältään messupaitaa. Vanhuudesta kangistuneilla jäsenillään ei hän tahtonut tehtävässään onnistua, jonka tähden häntä tässä vaivaloisessa työssä auttoivat lukkari ja kelpo apotti Lavernède, joka sattumalta oli Pyhään Ireneoon saapunut.
— No, herra arkkipappi, sanoi hra de Castagnerte, kansa on kokoontunut ja alkaa jo käydä kärsimättömäksi.
— Rakas herra kreivi, näettehän että olen toimessa… Mitä te tahdotte? enhän minä ole määrääjänä… Kansa on palautettava kotiinsa.
— Eikös messua sitten toimitetakaan, niinkuin eilen minulle lupasitte?
— Eilen kyllä lupasin, se on totta; mutta sen jälkeen on minulle ilmoitettu ettei minulla olekaan oikeutta siihen.
— Kuinka! huusi vanha kreivi, voimatta hillitä harmiaan, te olette tämän seurakunnan kirkkoherra, eikä teillä ole oikeutta vapaasti toimittaa sielumessua?
— Kyllä… tietysti… Mutta katsokaas, herra kreivi, tämä messu ei ole aivan tavallinen…
— Todellakin, vastasi herra de Castagnerte, hammasta purren, se on hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in, teidän hyväntekiänne kunniaksi. Eikö se ollut muistaakseni hän, joka teidät nimitti Pyhän Ireneon arkkipapiksi, tämän tuomiokirkon kapitulin vanhimmaksi…?
Herra Clamouse ei vastannut mitään, vaan kääri hitaasti kokoon messupaitaansa, jonka oli päältään riisunut.
— No mitä siis on sanottava ihmisparoille, jotka ovat tänä päivänä työnsä jättäneet saadakseen osoittaa viimeistä kunnioitustaan hyväntekijälleen?
— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi herra Clamouse, käskekää heidät menemään. Ja jos apotti Capdepont, hiippakunnan varapiispa, myöntyisikin teidän hartaisiin pyyntöihinne, niin ette kumminkaan kello yhdentoista jälkeen löytäisi koko Lormières'issä pappia, joka ei olisi messuansa toimittanut.
— Suokaa anteeksi, herra arkkipappi, sanoi apotti Lavernède, tässä on ainakin yksi, minä itse.
Vanha Clamouse katseli ilkeyttä säihkyvillä silmillään vankilan saarnaajaan.
— Te olette kettu! sanoi hän.
— Jos sillä tarkoitatte että hänellä on sydän oikealla paikalla, niin olette aivan oikeassa hyvä herra, vastasi herra de Cartagnerte pilkallisesti hymyillen.
Arkkipappi astui rukousistuimelleen, tammisen vaatekaapin vieressä, ja alotti kiitosrukouksensa.
— Juoskaa pian piispan virastoon, sanoi apotti Lavernède kreiville; siellä tapaatte herra Capdepont'in. Te olitte siksi hyvä ystävä hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kanssa, ettei hän voi olla teille lupaamatta, että suuri sielumessu toimitetaan vainajan kunniaksi.
— Mielestäni voisimme olla kokonaan kysymättä tuon ijankaikkisen
Capdepont'in mieltä?…
— Ehkäpä kyllä. Mutta minkätähden turhanpäiväisesti loukkaisimme miestä, joka suuttuu kun tikulla silmään pistää. Kuka tietää muuten, jollei hän itse tahdo toimittaa messua.
— Se olisi minulle hyvin vastenmielistä!…
— Menkää, ystäväni… Koitan sillä aikaa rauhoittaa närkästynyttä kansaa ja teen kaikki valmistukset juhlamenoja varten.
Juuri kun herra de Castagnerte oli saapunut piispan palatsin portille, tuli parooni Thévenot häntä vastaan.
— Kas, siinähän te olette,, kreivi! sanoi tämä. Mihinkäs te lennätte tuollaisella kiireellä?
— Onko herra Capdepont virastossa?
— On kyllä! Hän oleskelee siellä eilisestä asti. Mutta ette suinkaan te hänen luokseen mene?
— Miksen sinne menisi?
— Oi, rakas ystäväni, hän on kamalalla tuulella…
— Tiedän kyllä, että peto on julma, mutta koskei hän ole teitä raadellut…
Hän aikoi lähteä, mutta herra Thévenot pidätti häntä:
— En todellakaan kummastele herra Capdepont'in vihaa. Tiedättehän ettei piispa de Roquebrun ole menetellyt rehellisesti häntä kohtaan?…
— Rakas herra parooni, keskeytti herra de Castagnerte, jonkinmoisella ylpeydellä, sanokaa Capdepont'ista, jonka te ja teidän rouvanne niin perinpohjin tunnette, mitä ikänä tahdotte; mutta hänen ylhäisyydestään de Roquebrun'ista pyydän teitä puhumaan suuremmalla kunnioituksella. Häntä oli minulla kunnia tuntea, ja hän oli pyhä mies!
Ja tervehdittyään kädellään, kiiruhti hän pientä piharakennusta kohden, jossa piispan virasto sijaitsi.
Herra de Castagnerte koputti maakerrokseen vievää ovea.
— Astukaa sisään! lausui Mical'in hyvin tunnettu kimakka ääni.
Vanha aatelismies nosti raskaan rautalinkun ylös.
— "Onko herra apotti Capdepont täällä?" kysyi hän kääntyen herra
Mical'in puoleen.
— Mitä te tahdotte, huusi herra varapiispa itse, nousten ylös matalan ja pimeän huoneen puolihämärässä, johon ei auringon säde koskaan tunkeunut.
Tämä röyhkeä vastaanotto hämmästytti vähän kreivi de Castagnerte'ä, joka oli tottunut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in ylhäisiin tapoihin, jotka muistuttivat häntä entisestä hovielämästään.
— Jos herra apotti Capdepont on täällä, sanoi hän hienosti, niin pyytäisin saada kunnian puhutella häntä.
— Tässä hän on, herra kreivi, sanoi Mical, joka oli yskän ymmärtänyt.
Ja kohteliaasti osoitti hän hänelle julmistunutta apottia.
— Suokaa anteeksi, herra varapiispa, sanoi vanhus, täällä on niin pimeä, etten huomannut teitä… Koska olette toistaiseksi hallituksen päämiehenä, niin tulen teiltä pyytämään lupaa sielumessun toimittamiseen.
— Ystävänne piispa de Roquebrun'in kunniaksiko? kiiruhti Rufin
Capdepont lisäämään.
— Aivan oikein, hyvä herra, jalon ystäväni, hänen ylhäisyytensä markiisi Gabriel Armand de Roquebrun'in, Lormières'in piispan kunniaksi.
— Tämä juhlameno on ennenaikainen. Saadaanhan myöhemmin nähdä.
— Mutta huomatkaapa, hyvä herra, että kaikki paperitehtaan työmiehet…
— Se, joka on kutsunut työmiehet Pyhän Ireneoon, ajakoon ne myöskin pois meidän kirkostamme.
— Meidän kirkostamme! Tuhat tulimmaista, näyttepä pian omistavan piispan puhetapoja.
— Tahtoisitteko sillä lausua, ettei minusta ole hiippakunnan hallitsijaksi?
— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta jos piispaksemme tulette, niin toivon vaan, ettette saattaisi hiippakuntaa liijaksi kaipaamaan edeltäjäänne.
— Piispa de Roquebrun on minun viholliseni! huusi Harros'in talonpoika vihasta kiehuen.
— Te erehdytte, herra apotti: te olitte hänen vihollisensa! vastasi herra de Castagnerte ylevän arvokkaasti.
— Tahdotteko todistuksia?
— Varotan teitä, minä vaadin kumoomattomia!
— Kuulkaa siis.
Hän astui pöydän luo, otti sieltä papereiden seasta erään vasta avatun kirjeen, ja palasi kreivin luo.
— Jätän alun lukematta, koska se koskee nimen omaan minua, mutta tässä seuraa jotain herra de Roquebrun'istä.
"… Hänen ensimmäinen käyntinsä ministeriössä riisti teiltä kaiken mahdollisuuden päästä piispaksi. Kuinka oltaisikaan voitu olla nimittämättä hänen sihteeriään piispan jälkeläiseksi, kun kenraali de Roquebrun, saatuaan hyvissä ajoin tiedon asiasta, oli puuhannut useampia päiviä sen eduksi ja oli jo edellisenä iltana saanut melkein varman lupauksen keisarilta; koska apotti Ternisien oli kylläksi rikas voidakseen kunnialla astua uuteen asemaansa, niin ei hänen vaalinsa tuottaisi minkäänlaisia menoja valtiolle; ja olihan Lornières'in vanhan piispan terveyden tila sitäpaitsi arveluttavan huonolla kannalla?
"Onneksi oli toinen keskustelu turmiollinen apotti Ternisien'ille, samalla se jälleen nosti teidät vedenpinnalle.
"Pitkässä keskustelussa ministerin kanssa, tuli hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in antaa tarkka selitys hänen suosittunsa uskonnollisesta ja valtiollisesta kannasta. Hän tekikin sen niin seikkaperäisesti ja niin taitamattoman suorasti, ettei ministerillä voinut enään olla minkäänlaista epäilystä: hänelle ehdotettiin piispan virkaan asetettavaksi valtion vihollista. Tästä hetkestä saakka oli Ternisien'in kohtalo ratkaistu; nyt oli voitto meidän. Hallitus on saanut kokea niin paljon ikävyyksiä muutamain, erittäinkin Moulias'in ja Nimes'in, piispain tähden, ettei se mielellään enään antaudu uusiin uskonnollisiin seikkailuihin. Kaikki yksinkertaisimmatkin asiat kohtaavat Rooman puolelta kaikenlaisia vastuksia."
— Mitä teihin tulee, rakas ystäväni…
— Mutta herra varapiispa, se mikä koskee yksityisesti teitä, ei millään muotoa voi huvittaa kreivi de Castagnerte'ä, keskeytti apotti Mical, joka ei ollenkaan pitänyt tuosta vähintäin hyödyttömästä avomielisyydestä.
Capdepont totteli ensi kerran, ja heitti herra Jérôme Bonnardot'in kirjeen pöydälle.
— No! hyvä herra, kysyi hän vavisten yhä kirjeen herättämästä kiihkosta, mitä arvelette näistä salahankkeista minua vastaan?
— Arvelen että kun hänen ylhäisyydellään de Roquebrun'illa oli ihan läheisyydessään erinomaisen ansiokas ja harvinaisen hurskas pappi, niin oli hän ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin helpoittamaan hänelle piispan istuimelle pääsemistä.
— Kuinka! piispa de Roquebrun tiesi varsin hyvin, että minä olin saavuttanut ministerin huomion ja että nimeni oli ensimmäisten piispan ehdokkaitten joukossa, ja hänen salainen matkansa Pariisiin, hänen yrityksensä minun vahingoittamiseksi, kaiken tuon te hyväksytte.
— Pidän sitä hurskaana tekona. Tehdessään tämän matkan, joka tuotti hänelle kuoleman, ei hän ole ajatellut teitä, vaan harrastanut kirkon parasta.
— Jolla epäilemättä tarkoitatte että minä en ajattele kirkon parasta, huusi Capdepont astuen rohkeasti herra de Castagnerte'ä vastaan.
Kreivi ei peräytynyt askeltakaan.
— Tekö, teillä on kylläksi ajattelemista omassa itsessänne, vastasi hän ylenkatseellisella ja pistävällä äänellä.
Miehet, joita niin perin vastakkaiset tunteet kiihottivat, seisoivat hetken vastatusten liikkumattomina, tähystellen toisiaan kuin hyökkäykseen valmiit viholliset.
— Pelästynyt Mical pistäytyi kuin ankerias heidän väliinsä.
— Herra kreivi, sanoi hän imelällä äänellä, on jo myöhäistä, ja jos vielä hetkeäkään viivytte, niin ette enään saa ketään pappia messuanne toimittamaan.
Herra de Castagnerte ei voinut olla olkapäitään kohottamatta.
Hän läksi ulos.
— No miten kävi? kysyi apotti Lavernède, nähdessään hänen vihdoinkin palaavan sakastiaan.
— Rakas ystäväni, vastasi kreivi hengästyneenä, pyhä Paavali puhuu ristin kiihkosta, mutta minä olen nähnyt hiipan kiihkon.
— Herra Capdepont?…
— Tiedättekö, jollen olisi kunnioittanut hänen virkapukuaan, olisin vanhuudestani huolimatta lyönyt tuota hävytöntä hansikallani vasten kasvoja.
— Onko Tigrane purrut teitä?
— Ei juuri, mutta näyttänyt hampaitaan.
— Entäs messu?
— Saatte toimittaa sen nyt heti.
Apotti Lavernède, joka oli jo messupaita päällään, ja risti rinnalla, puki ylleen mustan messukasukan ja läksi astumaan pääalttaria kohti.
Kuori alkoi laulaa Requiem'iä.
Samalla hetkellä soi kello kahtatoista Pyhän Ireneon suuressa tornissa.