PILVIÄ.
Raskaina ja mustina kuvastuivat kuninkaallisen linnan barokkikupoolit vasten taivaankantta. Tiheärivisinä ne muistuttivat elefanttikaravaania, valmiina matkaan.
Budan linnavuoren yli levisi laaja, kullankeltainen liekkivirta, peittäen hämytaivaan. Virrassa purjehti tummansinisiä pilvilaivoja. Mykkinä ja synkkinä, nopeina kuin unelma, ne uiskentelivat toistensa vanavesissä. Kannella istui kyykistyneinä fantastisia pilvi-ihmisiä häränsarvineen ja leijonanharjoineen. Mitähän kohtalokkaita lasteja laivat kuljettivat?
Professori seisoi suuren Tonavanpuoleisen ikkunansa ääressä ja katseli raskaita pilviä.
Äkkiä havahtui hän kauan unhossa olleeseen ajatukseen: lapsuudenaikanaan oli hänellä ollut omituinen, miltei persoonallinen suhde taivaan pilviin.
Ennen aikaan olivat pilvet olleet hänen leikkitovereitaan, kuten yksinäisellä lapsella taivaan enkelit. Hänen mielikuvituksensa oli muovaillut ja sommitellut niitä lempeiksi valkeiksi neidoiksi, kummallisiksi tontuiksi, kullankirjaviksi nukeiksi, tulisiksi ratsuiksi ihmispäineen. Tuolla ylhäällä taivaalla olivat olleet hänen ystävänsä ja hänen vihamiehensä. Lempeät pilvirouvat hymyilivät ja tervehtivät pienokaista puutarhassa, kääpiöt irvistelivät hänelle luihusti ja pilkallisesti.
Mutta myös nuoruuden vaivaloisina vuosina, kun hän oli halunnut kohoutua yli elämän pölyisen ja hikisen löyhkän, oli hän satuloinut pilviratsut, kuten sadun velhomiehet. Ja silloin säteilevän äärettömyyden salaperäisten luonnonvoimien pelkkä näkeminen oli yhdellä iskulla antanut hänelle kyvyn tyyneydellä ja rauhallisen kirkkaasti silmäillä lilliputtien vilinää ja touhua.
Tällä välin olivat mustat kaleerilaivat levittäytyneet liekkivirrassa pitkään riviin. Mitähän on niillä lastina? Ehkä uusia kohtaloita ihmiskunnalle?
Kaukaa etäisyydestä kuului matala, syvä jyräys. Se oli nälkäisen pilvileijonan manaava ääni. Tonavanrannan palatsi vetäytyi ikäänkuin kokoon ja tuijotti kauhuissaan kohti lähenevää vaaraa.
* * * * *
Professorin selän takana istui hänen puolisonsa ja keskusteli kahden nuoren lankonsa kanssa suuren riippulampun valopiirissä. Rauhaisa ja rakastettava oli tämä pienoinen perhetaulu.
Katalin piteli kissanpentua polvellaan. Tässä talossa rakastettiin eläimiä ja kukkia, kun ei ollut lapsia lemmittävänä. Salamannopein liikkein painiskeli kissa naisen tuoksuvain kätösten kanssa, välistä puraisi se hienoja sormia.
Suuren, avonaisen uunin ääressä loikoili iso, valkoinen koira. Se oli nukkuvinaan, mutta seuraili katein silmin kissaa, jonka eleitä se todennäköisesti piti vähintäin sopimattomina.
Molemmat pojat olivat sotilaspuvussa — he suorittivat parast'aikaa yksivuotista, vapaaehtoista asevelvollisuuttaan — ja huvittelivat kälyjään kertomalla seikkailuistaan sotakoulussa.
— Himmelreich oli hankkinut itselleen huonepuhelimen isänsä tehtaasta ja sen sijoitti hän vartiohuoneeseen — kertoi korpraali Palko.
— Mitä sanot? Ja mihin sitä olisi tarvittu? kysyi Katalin, aivankuin asia olisi ollut hänestä äärettömän mielenkiintoinen.
Korpraali Peter nauroi veitikkamaisesti.
— Niin, kuuleppa, jotta olisi voitu antaa merkki luokalle, kun kapteeni
Milka astui sisään portista.
— Kas vaan! — hymyili käly ymmärtäväisesti.
Kapteeni sai tietysti selvän puhelimesta, veti tilille koko joukon ja sulki telkien taakse jokaikisen vekkulin…
— Mutta luuletko, että me taltuimme, tokasi toinen, me annoimme nyt valomerkkejä luokalle…
— Valomerkkejä? ihmetteli Katalin.
— Niin, sähkölampulla, jonka Himmelreich oli tuonut mukanaan… Gusti Sárkány osaa Morsemerkit… Mutta kapteeni pääsi perille näistäkin ja pidätti taas koko seuran…
— Kapteeni sysää nenänsä joka paikkaan, sanoi Palko.
— Edellisellä viikolla sai hän vihiä meidän naamiaistanssiaisistamme, jatkoi Peter.
— Niinkö? Onko teillä ollut naamiaisia kasarmillakin? iskeytyi puheeseen käly.
— Kyllä, vapaaehtoisten makuusalissa. Kornelius Robek pukeutui kapteeni
Milkaksi ja piti luokan kera hevosineen juhlaparaatiin.
— Kuka oli hevonen? kysäsi Katalin.
— Minä, tunnusti Palko kainosti.
— Pari päivystäjää tuli mukaan alakerrasta, he käänsivät sotilaspukuja nurin narin ja liimasivat rohtimia nenän alle… He luulivat näet että oli kyseessä juomingit. Päätökseksi koko hommalle tuli suuri vilttitappelu. Ja aresti tietenkin.
— Minäpä kerron teille jotain, sanoi korpraali Palko viekassilmäisesti, mutta se on toistaiseksi salaisuus, koska se on jyrkästi luvatonta; huomenna on meillä teekemut makuuhallissa.
— Teitä lapsia, teitä lapsia, huudahti Katalin, lyödäänkö veto, että minä jo nyt tiedän kemujen lopun. Kapteeni Milka panee teidät kaikki arestiin. Sehän kuuluu asiaan, kuin loppukerto skotlantilaisissa ballaadeissa.
Molemmat pojat hymyilivät; äkkiä, aivan kuin tullen selville jostakin, Peter teki kädellään poistyöntävän liikkeen. He huomasivat heti — olivathan he kaksi järkevää nuorukaista — miten uskomattoman lapsekkaita he itse asiassa olivat.
Koko heidän lörpöttelynsä tarkoituksenahan olikin oikeastaan vain saada aika kulumaan. Peterin, Palin ja kälyn ajatukset kulkivat kaikki aivan omia teitään, samoja teitä, kuin vaiteliaan professorin. Joku kauhea jännitys kiehui heidän sydämissään, sama jännitys, jonka siemenet aika oli kylvänyt koko Europaan.
— Mikähän villipeto oikeastaan onkaan kapteeni Milka? kysyi Katalin hetken vaitiolon jälkeen.
— Omituista kyllä ottivat pojat nyt tuon kasarmin kauhun puolustettavakseen.
— Hän ei ymmärrä pilaa, se on totinen tosi, mutta hän on kunnon sotilas, ihannesoturi.
— Teräsihminen! Hän kykenee nostamaan miehen yhdellä kädellä, miehen varustuksineen päivineen, sanoi Pal hartaasti.
— Niin, hän on nero, lisäsi Peter haaveellisesti.
— Siksikö, että hän pystyy nostamaan miehen? kysyi Katalin.
— Ei, vaan siksi, että hän on äärettömän musikaalinen. Hän soittaa selloa aivan hurmaavasti. Kun kerran olimme ulkona tutkimassa maanlaatua, söimme päivällistä eräässä kapakassa Budassa, siellä oli piano… Hän soittaa pianoakin. Ei kuin mustalaiset, vaan Beethovenia, Bachia, Wagneria, kaikkia…
Kun ajan vietossa oli päästy näin pitkälle, otti Katalin esiin suljetusta rasiasta kolme täysinäistä suklaapalaa. Totisin ilmein jakoi hän niistä kaksi pojille ja piti itse kolmannen. Vallitsi syvä hiljaisuus, kun he hartaasti ja huolellisesti kuorivat tinapaperin, kaikki kolme olivat yhtä innokkaita makeisten ihailijoita.
Valkea koira uunin ääressä nousi, meni osaaottavana naisen luo, ja laski hänen syliinsä suuren, viisaan päänsä. Oikeastaan oli koira lammaskoira, joka harjalla ja karstalla oli tehty mahdolliseksi esiintymään salongeissa. Se totteli nimeä Kantor, ehkä sentakia, että sillä oli maalaismainen tapa ulvoa täysikuulla.
Vakavasti ja tarkkaavasti se seurasi Katalinin liikkeitä, (yleensä seurasi se syvällä mielenkiinnolla kaikkea, mikä oli yhteydessä syömisen kanssa) ja loi sillävälin kateellisia ja vähintäin uhkaavia katseita sätkyttelevään kissanpoikaan. Kissa menetti rohkeutensa ja pelastautui äkkinopealla hypyllä naisen kainalokuoppaan. Se katosi kokonaan kimonon siniseen silkkiin, mitään muuta ei näkynyt, kuin pieni pyöreä pää, joka tuskaisesti, mutta kuitenkin uskomattoman julkeasti tuijotti koiraan. Kantor piti sen käyttäytymistä niin hävyttömänä, että se kajahutti äkäisen haukun.
Kolme lasta — Katalin oli vain neljä vuotta vanhempi kaksoisia, puhkesivat niin raikuvaan nauruun, että heidän iloisuutensa houkutteli sinne professorinkin.
Pojat vaihtoivat nopean silmäyksen: kysyisivätköhän he häneltä? Tähän asti eivät he olleet uskaltaneet häiritä syviin ajatuksiin vaipunutta veljeään, mutta nyt tahtoi suu puhua sen, joka painoi heidän sydäntään ja joka oli heitä lähempänä kuin kissanpojat ja Kantor, jopa lähempänä kuin täytetyt suklaalevyt.
Oliko sota tulossa? Jo viikkoja oli sodanuhka riippunut heidän päittensä päällä, kuin ukkonen kaupungin kattojen yllä.
Peter pelkäsi vakavasti, että "me taas olisimme järkevimmät", joka Palin mielipiteen mukaan tulisi koitumaan "suureksi vahingoksi monarkian arvovallalle."
He olivat nyt viikkokausia odotelleet sodanjulistusta yhtä palavalla kärsimättömyydellä kuin lapsuudessa jouluiltaa ja yleensä kaikkea uutta ja tavatonta, kaikkea, johon kuului yllätyksiä, mullistuksia ja kiihtymystä. Ja tunnustakaamme: kaksoiset olivat sotakiihkoilijoita senkintakia, että heillä oli selvä aavistus siitä, että kanuunanjyske oli tuova miellyttävän keskeytyksen opetukseen vapaaehtoiskasarmissa.
Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet päästä selville, pyysi sananvuoroa korkeampi mahti: rajuilma.
Puhkesi niin pelottava rajumyrsky, että rakennus huojui perustuksiaan myöten. Sadottain timanttisäihkyisiä salamakalpoja iski säpäleiksi yömustan pimeyden, ja rätisevät vesitulvaryöpyt peittivät sodan kuumehoureissa huumailevan kaupungin.
* * * * *
Pari sanaa kaksoisista. Sillä Peter ja Pal ovat kaksoiset. Professorin velipuolet — heillä on eri äiti kuin professorilla — ja viisitoista vuotta nuoremmat kuin hän.
He ovat perin toistensa näköiset. Kun jompikumpi on yksikseen, ei ole helppo päästä selville, onko tekemisissä Peterin vaiko Palin kanssa; jos he sensijaan ovat yhdessä, pistää heti silmään, että Peter on jonkun verran ruskeampi, jänterämpi ja vakavampi kuin veljensä, Pal taas hiukkasen tyttömäisempi, vilkkaampi ja lapsellisempi kuin toinen.
He eivät voi olla ilman toinen toistaan, vaikkakin heidän kesken on alituinen riita. Jos Pal tekee itsensä syypääksi johonkin typeryyteen, nostaa Peterin halveksiva silmäys samalla veren hänen poskilleen; ja jos Peter käyttäytyy itserakkaasti, mikä todella joskus tapahtuu, on Pal pakahtua naurusta, ja tämä taas värittää Peterin poskipäät häpeän purppuralla. Sanalla sanoen, he täydentävät toisiaan oivallisesti.
Muuten ovat he silmiinpistävän hienonnäköisiä poikia. Kaksi solakkaa keruubia. Heidän luontaiseen miellyttävyyteensä on samalla liittynyt eräänlaista pentumaista kömpelyyttä. Pohjaltaan ovat molemmat sangen vaatimattomat, mutta kun heissä välistä syntyy pelko, että joku voisi pitää heitä tomppeleina, vaihtuu heidän vaatimattomuutensa välistä ilman vähintäkään syytä tai astetta pöyristyttäväksi tyhmänyltiöpäisyydeksi. Heidän käyttäytymisensä on siis mitä harvinaisin sekotus luostarisuoraviivaisuutta ja Bussy d'Amboisen maneeria. [Bussy d'Amboise oli katolisten johtajia Bartolomeus-yönä ja tuli tunnetuksi suuresta julmuudestaan. — Suom.]
Heidän silmänsä ovat aivan samanlaiset: suuret, viehättävän säteilevät, kirkkaat lapsensilmät. Nämä kaksi silmäparia hymyilevät alituisesti, lämpimästi ihastellen, kälylle, johon pojat itse aavistamattaan ovat rakastuneet miehuuden ensikeväisellä leimulla. Sanomattoman suloisesti ja hellästi laulaa tämä tunne heidän veressään ja leviää, kuin hieno, henkäyskevyt pitsimatto rouva Katalinin hentojen jalkojen juuressa.
Professori, joka on aivan harmillisen teräväkatseinen kaikissa inhimillisissä asioissa ja joka käsittää sellaisetkin suhteet, joista hän ei koskaan ole viitsinyt edes ottaa selvää, ymmärtää tämänkin erikoisen suhteen paremmin kuin Katalin ja kaksoiset, muttei pidä välttämättömänä sanoa siitä mitään. Meressä elää eräänlaatuisia opaalinvärisiä hienoja ja arkoja pikkueläimiä, jotka kärsivät ruman ja surullisen kuoleman, jos niihin koskee.
Kälystä kaksoiset vain haaveksivat, mutta veljeään he jumaloivat. Miltei kaikesta hyvästä, mitä he tähän asti ovat elämältä saaneet, ovat he professorille kiitollisuuden velassa. Aina siitä asti, kun Stefan Arató kiitetyillä teoksillaan tarttuvista taudeista sai Nobelpalkinnon, astui hän veljien silmissä kuningasistuimelle hengen valtakunnassa. Omalta osaltaan he sukulaisuuden perusteella toistaiseksi vaativat vain herttuallista arvoa.
Sanalla sanoen, kaikki olisi mainiosti: veli Stefan maailman erinomaisin mies, Katalin maapallon rakastettavin käly, valkoinen koira loistoeläin, pikku kissanpentu, joka kieppuu Katalinin polvella, harvinaisen soma, ja yleensä eläminen ja nauraminen erikoisen suloista ajanviettoa.
Kaikki olisi siis hyvin, jos vain tuo ahdistus pian kaikkoisi ihmissydämistä…
* * * * *
Tuulten ulvonnan, ukkosjyrinän, ryöppyvirtojen läpi tuntui joku metallinen ääni porautuvan esiin. Myrskyn tohina nieli sen kerta toisensa perästä, mutta yhä uudelleen kaivautui se läpi terävästi helisten, se sukelsi esiin yöstä kuin sadun vohlat suden vatsasta.
Kaksoiset höristivät korviaan. Tuhatkertaa kuultu, ikivanha, silti yhä uusi, yllättävä, vieras kuin unelma, raskaan tuskaisesti kaikuva sana saattoi kaupungin vapisemaan ja lyötti sen kahleihin: sota!
Musta ihmismassa kiiruhti pitkin Tonavan puistorantaa. Se pulski vesirapakoissa ja taisteli vihuripuuskissa, kuin olisi se ollut osasena itse myrskyssä. Messinkitorvien räikynä ja käheä räminä koetteli voimiaan ukkos-iskujen kanssa.
Säkenöivin silmin katsahtivat kaksoiset toisiinsa, hypähtivät tuoleiltaan ja syöksyivät ulos avonaisesta parvekeovesta.
Siellä alhaalla soitti sotilassoittokunta Rakoczimarssia [Unkarin kansallissävelmä. — Suom.]. Sen tulistuttavat sävelet kaikuivat ylväinä, valittavina, uhkaavina kohajavassa yössä, herätellen kosteitten kivitaloseinien vastakaikua. Rakoczi-marssi on unkarilaisten todellisin kansallishymni! Kuinka monta hurjaa hyökkäystä sitä lujaa kivivallia vastaan, joka aitaa tämän maan, onkaan tehty mitättömäksi näitten rajujen ja suruisten sävelten innostaessa!
Marssi soi ja tuulispäisessä ilmassa ui kalpeita varjolegioneja kuin delfinejä liukuvan laivan vanavedessä: ne ovat valtakunnan vapaustaistelijoita, kaikki noita kunniakkaita voittajia, jotka ovat menneet kuolemaan Rakoczi-marssin sävelten soidessa.
Eläköön sota! Tässä mielenilmaisussa oli jotain valtavaa rajuutta ja uhmaa, jonka hehkua ei myrsky eikä tulvasade voinut sammuttaa.
Sota! Eivät vielä eilen rauhassa kasvaneet sukupolvet ymmärtäneet tätä sanaa, eivät myöskään uskoneet siihen. Mutta nyt, kun se raskain Goliatinaskelin kalisten astui esiin katuja pitkin, aukaistiin kaikki ikkunat ja sydämet sille, ihmiset tunsivat äkkiä sen jälleen ja tervehtivät sitä humalapäisessä riemussa. Tuhatvuotisen taistelutanteren ruohomättäitten alla maatuneitten esi-isäin veri heräsi eloon ihmisten suonissa.
Sota! Kaksoiset tanssivat kuin houkkiot parvekkeella ja huudahtelivat rankkasateessa. Kuumeisella kiireellä keräsi Katalin kaikki huoneessa löytyvät kukat ja siroitteli ne ikkunasta ihmisjoukkoon, esiinmarssivan sodan rautapeitteisten jalkain juureen.
Musiikki häipyi pois, suli riehuvaan rajumyrskyyn, ja märkinä ihoon asti tanssivat pojat sisään parvekkeelta.
Pois, pois! Kasarmiin! Olkaamme valmiit! Nyt saamme kovat panokset!
Huomenna lähdemme! Ehkä jo yöllä!
He säkenöivät ja loistivat kauniina ja ylen onnellisina. He kiiruhtivat pois.
Nyt tiesi Stefan, mitä lastia taivaan pilvikaleerit kuljettivat. Uusia kohtaloja ihmisille. Toisille mainetta ja kunniaa, tuhansille rikkautta, sadoilletuhansille kuolemaa, surua ja kärsimyksiä miljoonille.