YLI PILVIEN TIEN.
Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen.
Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään.
Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella…
Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta.
Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.
Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
Se oli Katalinin käsialaa… Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen.
Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
— Peter!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle… Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta?
— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.
Rouva Uzon nyökkäsi.
— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.
Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt sisar Mariaa sen tekemään.
Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.
— Stefan!
Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa kohisevan veden sen toiselle rannalle.
Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.
— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä hänessä heräsi.
— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa… Nyt odotan vain protisia.
Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta… Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään… Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta?
Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas…
Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän.
Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!
Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.
Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.
— Kukahan se lienee?
— Ijarto.
— Ijarto… Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt…
Ehkä olen sellaista vain uneksinut.
— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman kanssa.
— Ja hän puhuu minusta?
— Alati… Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen vuoteensa on parakissa numero 4.
— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa sydämissä.
— Tule, menkäämme hänen luokseen!
Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun.
Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.
Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.
— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen — iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.
Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten kehtoon.
— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä on tuleva orvosta…
— Mutta hänen äitinsä?
— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä… Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin. Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.
Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?
— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään epäröimättä.
Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.
Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.
Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku nypykkä oli vaihtanut Isää.
Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:
— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!
— Kenelle, Ijarto?
— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, sillä olen löytölapsi… Kirjoita, että lähetän terveiset kylän väelle ja että olen kuollut… Minun rahojani on hänellä säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.
— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?
— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.
— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?
— Ei.
— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.
— Kyllä, se täytyy tunnustaa.
Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:
— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!
Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.
Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan… Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset irtautuivat hänestä.
Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten, ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän oli kuollut.
Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.
— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien katveisessa hämäryydessä.
— Jaksattekohan jo matkustaa?
— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy koota voimia… Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.
Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä, tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.
— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti senjälkeen lisäsi hän:
Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos hän saisi naisseuraa mukaansa… Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta… Parakit rupeavat, Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään tekemistä.
— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.
— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.
Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:
— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne takaisin Tikanlinnaan?
Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?
Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään puunoksien lomitse.
— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa, sanoi hän hiljaa.
Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään takaisin.
— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun te kerran olette suonut minulle luottamuksenne…
— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä asioistani!
— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia tilille siitä, mitä tapahtui eilen… Eilen oli hän vielä lapsi, imutta senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne… Hän on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia… Ja huomenna saa hän jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi… Olen aivan varma asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette itsekään ole enään se entinen Stefan Arató… Te tulette seisomaan hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan on palannut kuoleman esikartanoista… Kuten sellainen, joka tietää, mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella… En voi teille antaa mitään neuvoa… Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton sekä itselleen että muille… Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.
Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.
Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.
Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut helposti sulavaa metallia.
Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.
Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.
Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan leikkaamaan toisiaan.
Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.
Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään laululintu enään voinut lentää.
Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.
— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen kanssaan… Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi saada kuulla teiltä, rukoili hän.
— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.
* * * * *
Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón kuolemasta Budapestiin.
Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut, että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän huhun levittämisestä.
Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.
He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.
Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia tapaamiseen.
Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä, odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.
Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat; huoneustossa ei ollut kukaan kotona.
Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.
Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä.
Eteenpäin siis!
Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.
Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.
Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret olleet vielä palanneet kotiin.
Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea vasten…
Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra aluminiumisen eteisavaimen.
Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.
Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.
He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän silmäinsä edessä.
— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa? sanoi Arató.
Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.
Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen makuuvaunulippujen hankkimisen.
Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itse
Kantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.
Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen; mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.
Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän askeleensa keskikaupunkia kohti.
Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista…
Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten…
Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!
He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.
Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut morsiusharso…
Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan rauhallisena omaa tietään.
Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan suunta oli rautatieasemalle.
* * * * *
Mikä lopultakin oli tämä nainen?
Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys, sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.
Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus. Sen hän tiesi nyt.
Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.
Pahuutta, syntiäkö?
Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván rannoilla?
Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään entisen pesänsä.
Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia — jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.
Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.
Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena, koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän oli hänessä olettanut löytyviksi.
Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan taiturimaisesti sitä muunnellen.
Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös kapteeni Milkan sydämen.
Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa…
Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa, iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty niin kauan.
Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.
Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.
Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa ja sisällystä myös Katóka Graczianille.