KAHDEKSAS LUKU
Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä. Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.
Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas. Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään, aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen ruusun, punaiset huulet.
Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet säteilemään.
»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.
Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas, ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.
* * * * *
Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja lopuksi pientä terävää veistä povellaan.
Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne. Saattoiko tuo olla Sebastiano?
Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä! Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.
Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut. Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.
Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain uudistaakseen hyökkäyksen.
»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»
Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!» kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.
Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi, kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat, ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen divisansa värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.
»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».
Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi, kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää, huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.
»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»
Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi, kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.
Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, — hän puhui Sebastianolle.
»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita — Pepita!»
Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti sykkivän sydämensä tulen.
»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»
Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.
Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.
Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei, ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas, turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti. Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.
* * * * *
»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä, — kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu — kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»
»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran, kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa, kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»
»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.
Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.
Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin valmistuneen sielun luota.
Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta, vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.
Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli elävää totta.
José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina häneen.
»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.
»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut, kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin, että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit tapahtuvan, ja kun divisa putosi jalkojeni juureen, kätkin sen povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki, mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle. Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja. Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»
Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen sieluansa.
»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit», jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»
»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»
Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.
»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.
Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän
Neitsyen jalkojen juuressa.
»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani. Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja antaneesi itsesi minulle.»
»Minä viivyn täällä päivin ja öin», vastasi tyttö. »Ne eivät saa minua täältä, ellen sitä tahdo. Ne antavat minun aina tehdä niinkuin haluan. Niin on aina ollut — itse Pyhä Neitsytkin on täyttänyt toivomukseni.»
Ja se näkyikin olevan totta. Muutamia kuukausia myöhemmin saattoivat sunnuntaisin kaupunginpuistossa kulkevat ihmiset nähdä nuoren parin kävelemässä yhdessä.
»Tuolla menee kaksi, jotka ovat hulluina rakkaudesta toisiinsa», sanottiin. »Sebastiano ja hänen vaimonsa. Hän on se, jolle hän heitti divisansa, kun luuli olevansa kuolemaisillaan. Oli tapana nimittää häntä 'Josén kauniiksi sisareksi'.»