SEITSEMÄS LUKU.
Kului taas viikkoja ja kuukausia, ennenkuin hän ensi kerran kuuli sanaakaan Sebastianosta. Näinä viikkoina hän toisinaan vihasi Joséta siksi, että tämä ei kertaakaan puhunut siitä, mitä hän halusi kuulla. Itse hän ei voinut puhua, hän ei voinut häneltä mitään kysellä, hän saattoi ainoastaan odottaa — kaivaten ja epätoivossa. Ne eivät edes tahtoneet sanoa, nuo ihmiset, oliko hän matkustanut Amerikan kuninkaan luo vai ei — oliko hän toisessa maailman ääressä vai ainoastaan toisessa kaupungissa. Totuus oli, että José oli varoittanut muita puhumasta henkilöstä, josta Pepita ei tahtonut kuulla puhuttavan.
»Hän ei pidä hänestä», sanoi veli surullisesti. »Tytöt ovat toisinaan niin kummallisia. Hän tulee vallan vihaiseksi, jos Sebastianoa mainitaan.»
Mutta hitaudessaankaan hän ei ajan pitkään voinut olla huomaamatta, että oli jotakin, mikä vaivasi Pepitaa. Välistä tämä tuskin ollenkaan puhui eikä leimahtanut liekkiin, kun Jovita häntä torui, — ikäänkuin ei olisi sitä kuullutkaan. Hänen silmänsäkin olivat tulleet suuremmiksi, ja niissä oli polttava kiilto. Näytti aina siltä kuin ne kyselisivät jotakin. Usein, kun hän katsahti Pepitaan, hän huomasi tämän tuijottavan häneen ikäänkuin tahtoen pakottaa toista johonkin. Suruton linnunkatse oli poissa, eikä huoleton ilkkuva nauru enää kaikunut.
Hän alkoi vähitellen luulotella, että tyttö aina ajatteli jotakin, mikä häntä tuskastutti ja teki hänet levottomaksi. Mutta eihän ollut mitään levottomuuden aihetta. Olihan hänellä kaikki, mitä halusi. Hänellä oli yhtä paljon koruja kuin muillakin tytöillä — olipa enemmänkin. Hänellä oli niin vähän tehtävää, että hän aikansa kuluksi oli etsinyt työtä kodin ulkopuolelta — eikä hän rakastanut ketään. Niiden miesten joukossa, jotka hän tunsi, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut hänen pienimmästä viittauksestaan. Mitä se sitten saattoi olla?
Ja hän oli kovin kaunis — kauniimpi kuin koskaan, nyt kun hänellä oli tuo polttava hehku silmissään ja jotakin muuta — jotakin veljelle käsittämätöntä — jotakin levotonta viehätystä liikkeissä, ikäänkuin hän aina olisi ollut varuillaan.
»Eikö sinusta enää ole hauskaa Madridissa?» kysyi José häneltä kerran.
»On kyllä», vastasi hän.
»Toivotko sinä jotakin?»
»En».
»Minun mielestäni», sanoi veli hitaasti ja hyvin varovaisesti, »näyttää siltä kuin kaikki ei enää huvittaisi sinua niin paljon kuin alussa».
»Eihän se ole enää niin uutta», vastasi sisar, »mutta silti vieläkin hyvin hauskaa».
Hetkisen olivat hänen suuret silmänsä kiinnitetyt Joséhen, sitten hän astui verkalleen hänen luokseen, laski kätensä hänen leveälle hartialleen ja virkkoi:
»Sinä olet hyvä veli! Sinä olet hyvä veli!»
»Minä olen sinua aina rakastanut», sanoi toinen vaatimattoman ylpeästi. »Tiedäthän, että lapsina ollessamme aina lupasin sinulle toimittaa paremmat päivät.»
Pepita oli unohtanut laskea vuorokaudet ja viikot tai kiinnittää mitään huomiota eri vuodenaikoihin, kun José eräänä kesän ensimmäisistä päivistä tuli kotiin rehelliset kasvot kuvastaen vilpitöntä iloa.
Hän katsahti kysyvästi Pepitaan ja rykäisi pari kertaa.
»Nyt se ehkä ei enää kiusaa sinua», aloitti hän. »On jo kulunut niin pitkä aika, ja kaikki on unohtunut. Sebastiano on tullut takaisin. Hän ei matkustanutkaan Amerikaan. Hän on Madridissa tänään. Hän astui minua vastaan kadulla — ei välttänyt minua, oli päinvastoin iloinenkin kohtaamisesta. Hänen laitansa näkyi taas olevan hyvin, sanoi Manuelo minulle sitten. Hän lienee tavannut harvinaisen kauniin tytön Lissabonissa, ja tyttö on nyt täällä. Sanotaan, että hän aikoo naida hänet.»
Pepita puristi kätensä yhteen ja tuijotti häneen silmillä, jotka paloivat hurjemmin kuin koskaan ennen.
»Se ei ole totta!» sai hän hampaittensa välistä sanotuksi.
»Se ei ole totta!»
José liikahti kaksi askelta taaksepäin.
»Ei totta?» änkytti hän. »Miksei? Kaikki siitä puhuvat.»
»Mies, joka kaataa härkiä niinkuin hän, ei unohda naista yhtenä päivänä», sanoi tyttö.
José hämmästyi yhä enemmän.
»En luullut sinun ajattelevan hänestä muuta kuin pahaa», huomautti hän.
»Mitä on tapahtunut? Sinä olet vihainen — vihainen.»
»Se, mitä siitä Lissabonin tytöstä kerrotaan, ei ole totta», sanoi
Pepita. »Se on valhe, jota ne huvikseen levittävät.»
Kelpo José ei ollut eläissään joutunut niin hämilleen. Tämä meni hänen tajuntansa yli. Hän ei tohtinut puhua ja istui vilkuillen sisareensa nauttiessaan lientänsä, mutta tyttö ei virkkanut mitään enempää. — »Mitä on tapahtunut?» kyseli hän itseltään kerran toisensa perään. »Eikö hän tahtoisi sallia hänen menevän toisen kanssa naimisiin, vaikkei itse hänestä huoli?»
Sitten José lähti ulos jälleen. Täytyi myöntää, että hän meni toivoen tapaavansa Sebastianon tai edes kuullakseen hänestä jotakin. Ei ollutkaan vaikeata saada hänestä kuulla. Kahviloissa ja kadunkulmissa ei puhuttu muusta kuin hänestä. Mistäpä muusta ihmiset olisivat puhuneet, kun tiesivät hänen palanneen? Pian taas tulisi hauskaa — mitä riemun ja innostuksen juhlahetkiä olikaan odotettavissa! Elämä alkoi näyttää vilkkaammalta ja mielenkiintoisemmalta. Mitä hän olikaan tehnyt Madridista lähdettyään? Millaisia voittoja — millaisia suosionosoituksia! Hänen ihailijoistaan tuntui, että hänellä oli ollut koko maailma jalkainsa juuressa.
Siellä täällä kuultiin laulunpätkiä, joiden loppusäveleessä mainittiin hänen nimensä. Vain siksi, että hän niin suuresti rakasti omaa kansaansa, hän oli kieltäytynyt Amerikan kuninkaan loistavista tarjouksista. Hän oli hylännyt ne — oli mieluummin jäänyt Espanjaan. Oli tullut takaisin Madridiin. Pian hän jälleen esiintyisi heille. Hän oli tullut vielä entistä voimakkaammaksi ja taitavammaksi, ja hänen ulkomuotonsa taas — ah! mikä häikäisevän komea mies!
Josélla oli onni saada nähdä hänet jälleen ja puhuakin hänen kanssaan.
Tosiaankin suuri onni! Sävyisä José tunsi itsensä ylen riemastuneeksi.
Nyt heistä jälleen tulisi ystävykset!
Oli jo varsin myöhä, kun hän vihdoin läksi astumaan kotiin päin valkoista tietä pitkin. Hän oli juonut kylliksi viiniä tunteakseen itsensä iloiseksi ja riemastuneeksi, ja kävellessään hän vähän väliä lauloi säkeistöä jostakin härkätaistelun tenhoa kuvailevasta laulusta.
Päästyään puolitiehen kotimatkallaan hän luuli kuulevansa askeleita takaansa — keveiden jalkojen nopeita juoksuaskeleita. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Mitä hän näki tai luuli näkevänsä? Oliko siellä pieni musta hahmo hiipimässä puiden varjossa? Se muistutti naista, joka ei tahtonut itseänsä nähtävän. No, ei hän sitten häntä katselisikaan. Mitä hyödytti häntä pahottaa? José astui siis eteenpäin, ehkä hiukan hitaammin. Oli myöhäistä naisen olla yksinään ulkona tällä autiolla tiellä. Varmaan oli jo yli puolenyön. Sitten juolahti hänen mieleensä, että olento kenties halusi päästä hänen ohitseen. Siinä tapauksessa hän, José, voi katsella toisaalle, tien toiselle puolelle. Ja hän siirtyi tosiaankin toiselle sivulle, jättääkseen tien avoimeksi ja jatkoi hyväluontoisesti lauluansa varsin äänekkäästi ja perin väärällä säveleellä. Niin, hän oli ollut oikeassa. Pian tulivat askeleet lähemmäksi — varjossa hiipivä varjo livahti ohitse, juoksi nopeasti.
Mutta nyt ne olivat ehtineet lähelle hänen kotiansa, ja edessä oli tienpätkä, jota mitkään puut eivät varjostaneet. Pieni haamu epäröitsi, kiiti kuin nuoli valkean tien yli, ja kun José sai sen näkyviinsä valoisammassa kohdassa, parkaisi hän ja syöksähti sen jälkeen. Jo muutaman minuutin päästä hän oli sen saavuttanut ja tarttui sen käsivarteen, tuntien hennon vartalon, hengästyneen ja vapisevan tytön.
»Pepita!» huudahti hän. »Sinäkö se olet?»
Haamu pudotti viitan kauluksen kasvoiltaan ja seisoi katsellen häntä.
»Niin», vastasi hän, »minä olen Pepita, eikä sinun tarvitse mitään kysellä — minä en kuitenkaan vastaa. Olen ollut katsomassa… katsomassa jotakin; enkä minä sen enempää sano.»
José nosti kätensä ja riuhtaisi kiihkeästi otsatukkaansa. Senjälkeen hän lausui:
»Minä en kysy sinulta. Sinä et tee mitään sopimatonta. Sinä olet hyvä tyttö; mutta…»
»Sinä luulet, että olen tullut hulluksi», sanoi Pepita muuttuneella äänellä ja säälittävästi vavahtaen. »Ken tietää? Ehkä joku on iskenyt minuun pahan silmän. Mutta minä en ole tehnyt mitään, mikä on väärin, enkä teekään.»
»Et», sanoi veli hiukan loukkaantuneena. »Sinä et tee mitään, mikä on väärin. Mennään nyt sisälle.»
Ja sanaa sanomatta he menivät majaan, Pepita venyäkseen valveilla vuoteellaan ja tuijottaakseen pimeään, José istuakseen pää käsien varassa ja ajatellakseen tuhat hurjaa ajatusta, kunnes vaipui uneen.
Hän ei voinut tietää, että missä hän oli ollut, siellä oli Pepitakin käynyt — että laulujen kajahdellessa tyttö oli niitä kuunnellut — oli kuunnellut, kun ihmiset juttelivat Sebastianosta, — oli Sebastianon seisoessa kirkkaassa kuutamossa seisonut varjossa ja katsellut häntä. Hän ei ollut ajatellut mitään vaaraa tai että hänet voitaisiin huomata. Hän oli vain ajatellut yhtä asiaa ja kuunnellut yhtä asiaa, ja kerran hän oli kuullut muutamien suulaiden nuorien chulojen siitä keskustelevan.
»Hän on kaunis nuori tyttö», sanoivat ne. »Ei niin kaunis kuin se toinen, mutta varsin viehättävä sentään. Se oli pieni paholainen, se toinen. Mutta hänenlaisensa miehen ei tulisi mennä naimisiin. Kuinka hän voi ilomielin, panna henkensä alttiiksi, kun hänellä on nainen riippumassa kaulassaan?»
Pepita oli nojautunut seinää vasten ja puristanut kädellä kurkkuansa.
»Sitä hän ei tee», kuiskasi hän ja kuumeni koko ruumiiltaan. »Ei, hän ei ole unohtanut! Minä olen lahjoittanut pyhälle neitsyelle pienen kultasydämen ja kynttilöitä ja kukkia. Ja hän ei voi unohtaa, kun minä… Hänen täytyy tulla takaisin.»
Hän asettui vastarintaan niin intohimoisesti kuin ainakin itsepintainen lapsi. Koska hän ei tahtonut luopua Sebastianosta, niin tämä oli hänen.
Mutta hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tässä omituisessa kuumeessa, kurjuudessa ja levottomuudessa. Tilanne kävi päivä päivältä pahemmaksi — ja härkätaistelussa, jos Sebastiano vain katsahtaisi häneen, ehkä… niin, jos hän näkisi hänen kasvonsa, hän ymmärtäisi ja palaisi hänen luokseen.
Suuren näytännön edellisinä päivinä hän oli kuin metsästäjäin ajama otus. Tuskin hän saattoi sietää, että joku häntä puhutteli. Kerran hän meni kirkkoon ja lankesi polvilleen tavallisuuden mukaan — mutta kun hän katsahti ylös, oli hänen silmissään vihainen ilme.
»Ellei hän tule», huusi hän vahakuvalle, »en enää koskaan sinua rukoile — en koskaan!»
Hän tiesi, että tämä oli herjausta, mutta siitä hän ei välittänyt, ja ennen kotiin tuloansa hän osti terävän veitsen ja kätki sen povelleen.
»Tällä», kuiskasi hän, »tällä — jos kertomus Lissabonin tytöstä on totta. Mutta se ei ole totta!»