Kaunotar

by Frances Hodgson Burnett

KUUDES LUKU.

Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa, että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan — mutta kaivattua ei kuulunut.

Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita — mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon vain yhden ainoan kerran.

Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi… näkisi, että hän yhä oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.

Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle. Ei!

Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.

José huokasi syvään ja nousi.

»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta, ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän pyysi sitä minulta.»

»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»

Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä niin hartaasti.

»On parasta, ettemme mene sinne», sanoi José. »Tiedät miksi. Hän ei haluaisi nähdä meitä. Näithän, kuinka tänään kävi. Hän ei ole vihainen, mutta hän on päättänyt välttää kaikkia muistoja. Pian hän matkustaa pois, ja sitten sinä voit tulla minun kanssani niin usein kuin tahdot; mutta ei nyt. Kun tämä viikko on päättynyt, matkustaa hän — kauas pois.»

»Minä tahdon mennä ensi kerralla», sanoi Pepita itsepäisesti. »Minä menen ilman sinua, ellet tahdo tulla kanssani. Isabella, Juan ja Manuelo ottavat minut kyllä kernaasti mukaansa. Hän voi — hän saa katsella härkiänsä.»

Hän ei tiennyt, että epätoivo oli hänet vallannut — hän luuli sitä uhmaksi. »Niin, niin», mietti hän henkeänsä pidätellen, »Sebastiano saisi nähdä hänen nauravan ja juttelevan Manuelon, Carlosin, Juanin ja muiden kanssa, ja silloin hän saisi rangaistuksensa».

Tyttö ei tahtonut kuunnella Josén estelyjä. Hän menisi sinne — hän menisi sinne. Mistään muusta härkätaistelusta kuin tästä hän ei välittänyt.

Hän voi tuskin hillitä itseään, kunnes kisojen päivä saapui. Hän oli itse ommellut itselleen uuden puvun; hänellä oli uusi viuhka ja uusi kaulanauha, jotka hän oli ostanut pienillä säästöillään.

Siellä oli runsaasti väkeä. Tiedettiin, että Sebastiano matkustaisi pois, ja monet olivat tulleet siitä syystä, haluten nähdä hänet vielä viimeisen kerran kisakaudella.

Alussa oli Pepita iloisempi kuin hänen ihailijansa koskaan olivat nähneet hänen olevan. Hän suvaitsi puhua ja hymyillä heille, vieläpä kuunnellakin. Hän oli kuin pieni levoton koreahöyheninen lintu. Isabella katseli häntä ihmetellen.

»Sellainen hän ei ole koskaan ennen ollut», kuiskasi hän Juanille.

Ja sitten tuli Sebastiano, ja he näkivät vain hänet.

Kun sonni vihdoin makasi muodottomana möhkäleenä tomussa ja yleisö riemuitsi ja hurmaantuneena melkein heittäytyi paikoiltaan ja koreapukuinen uljas matadori kumarsi katsojille, kumarsi kerran toisensa perään, istui Pepita kuin kivipatsas. Hänen kasvoissaan ei ollut hitustakaan väriä, ja silmät tuijottivat jäykkinä. Hän ei näkynyt kuulevan eikä näkevän, ennenkuin joku puhutte!! häntä. Silloin hän nousi ja huomasi Manuelon.

»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko… olen saanut päänkipua. Tulkaa.»

Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti.
Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut
Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle
ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.

* * * * *

Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.

»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän. »Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»

Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.

»Mikä nyt on?» kysyi eukko.

»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi
Pepita.

»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»

Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli divisa, jonka hän oli varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois. Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon tuostakin itsekseen:

»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»

Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa, milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja itsesurkuttelusta laajentuneina.

»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»

Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?

Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta kauneudestaan.

Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.

Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.

»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa sanoja! En, en!»

Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.

Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen, uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla rukouksillaan.

»Laita niin, että hän tulee takaisin — toimita hänet tulemaan takaisin luokseni, Jumalan pyhä äiti! Hänen täytyy tulla takaisin! Lähetä hänet muurin luo jonakuna iltana — niin, jo tänä iltana!»

Sebastiano ei millään muotoa saisi tietää, että hän oli kuin Sarita, mutta hänen täytyi tulla. Ja mitä tahansa Pepita tekikään tai sanoikaan, ihailija ei saisi mennä tiehensä. Hän möisi uuden kaulanauhansa, äidiltä perimänsä hopeakamman — jonka hänen isänsä oli antanut hänen äidilleen näiden kihlauksen aikaan, — ne hän möisi ostaakseen kukkia ja vahakynttilöitä pyhälle äidille. Mutta takaisin Sebastianon täytyi tulla, eikä hän saisi enää mennä pois, käyköön muuten kuinka tahansa.

Hän polvistui kivilattialle kädet ristissä alati toistellen samoja sanoja — joka kerralla edellistä hartaammin. Kaiken nuorekkaan voimansa hän upotti rukoukseensa.

Ja kuitenkaan hänelle ei ollut selvinnyt, mitä hän tekisi ja sanoisi, jos Sebastiano todella tulisi.

Kun hänen sitten oli noustava lähteäkseen pois, täytyi hänen yrittää kahdesti ennenkuin siinä onnistui. Hän oli tyhjentänyt melkein kaikki voimansa intohimoisiin rukouksiinsa, ja hän meni vavisten ulos häikäisevään päiväpaisteeseen. Näin hän teki päivä päivältä — päivä päivältä — ja illalla odotteli kiviaidan luona, mutta tie häämöitti aina yhtä tyhjänä.

Eikä hän voinut saada tietää mitään. Hän ei voinut kysyä — ei sittenkään, vaikka hän toisinaan istui ja tuijotti Joséhen nälkäisin katsein ja hänestä tuntui, että hänen täytyi kaatua kuolleena maahan, ellei tämä puhunut. Mutta veli ei virkkanut hänelle mitään, koska hänellä ei juuri ollut mitään kerrottavaakaan ja koska hän sitäpaitsi varmasti uskoi, että pelkkä Sebastianon nimen mainitseminen suututtaisi sisarta.

Niin meni aika — viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, — ja vihdoin
Pepita eräänä iltana taas meni kirkkoon ja rukoili.

»Pyhä äiti», sanoi hän, »minä olen myynyt kamman ja kaulanauhan, olen ponnistellut ja pitänyt sanani. Minä olen ostanut pienen kultasydämen, jonka uhraan sinulle. Ja jos hän tulee», kuiskasi hän hiljempää, »en sano hänelle mitään häijyä».

Sinä iltana hän ensi kertaa kuuli jotakin Sebastianosta.

Pieni Carlos tuli heille ja tiesi paljon uutisia.

»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee
Amerikaan.»

»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.

»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty härkätaistelua.»

»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»

»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas, että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»

Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen, — pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä ylös.

»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy olla, sano hänelle… sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!» ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin kuritettu lapsi.