NELJÄS LUKU.
Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta. Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan. Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki ollut hyvin.
Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset. Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin — rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen kaikkea Carlos ja Manuelo.
Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä, että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä katseella.
»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana
Jovitalle.
»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»
»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»
José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta; hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa, joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.
Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö voisi hänestä ylpeillä.
»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»
Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan, tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki. Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin, että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle sanoi.
»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»
Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano. Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin, mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.
Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.
Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia ja harvinaisimpia kukkia kädessä.
»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset kädestään ammentaessaan hänelle vettä.
Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.
»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku oli täytetty.
Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.
»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä leikki. Kaihan te tulette?»
Pepita nojasi kaivonsyrjää vasten, katsellen veteen, niissä näki kasvojensa kuvastuvan tummassa syvyydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki myöskin Sebastianon heijastuskuvan. Tämä piti kukkia kädessänsä.
»Nämä», sanoi hän, »olen saanut kuninkaan puutarhurilta. Ne ovat samanlaisia kuin ne, joita kuningatar toisinaan pitää. Minä otin ne siltä varalta, että kenties tahtoisitte kantaa niitä härkätaistelussa.»
Pepita näki vesikuvastimessa, kuinka ihania ne olivat. Hän ei tahtonut katsoa niihin suoraan. Ne olivat tavattoman kauniita, eikä hän koskaan ollut nähnyt sellaisia kukkia ennen. Ja kuningatar itse oli käyttänyt aivan samanlaisia kukkia. Jos joku toinen olisi ne tuonut — mutta tuoja oli Sebastiano. Ja hän muisti Saritan. Kenties hän joskus oli antanut kukkia Saritalle ajatellen, että yksinkertaiselle maalaistytölle, joka ei mitään käsittänyt, ne olivat ylimmäinen ihanuus. Sarita olisi kyllä ottanut ne vastaan.
Pieni häijy ilme värähti hänen kasvoilleen. Hän kääntyi ikäänkuin ottaakseen vesiruukun maasta. Mutta Sebastian tarttui siihen.
»Te ette tahdo puhua minulle», sanoi hän kiivaasti. »Ette tahdo edes katsahtaa kukkiin, jotka olen teille tuonut. Teidän pitää ainakin sanoa minulle, mitä olen tehnyt, kun minua noin halveksitte. Enhän liene mikään paha henki? Mitä tämä merkitsee?»
Tyttö pani kätensä selän taakse ja kiinnitti suuret silmänsä hetkiseksi häneen. Nyt hän ei enää voinut sanoa, ettei Pepita ollut häneen katsonut. Luuliko hän ehkä, että voisi pidättää hänet, ellei hänellä ollut halua viipyä? Hänet, Pepitan! Tyttö seisoi tuijottaen häneen hetkisen, kääntyi sitten ja meni tiehensä jättäen hänet siihen vesiruukun kanssa. Hän saisi seisoa siinä vartioimassa sitä koko päivän, jos tahtoi.
Pepita meni sisälle tupaan ja huusi Jovitaa.
»Jos haluat saada veden nyt, saat mennä itse sen kaivolta noutamaan. Se on ammennettuna ja señor Sebastiano seisoo sitä vartioimassa.»
»Pyhä Jumalan äiti!» huudahti Jovita ja tuijotti. »Hän on hulluna señor Sebastianoineen!»
Mutta eukko ei saanut häntä puhumaan sanaakaan enempää, ja ennenkuin ehti kaivolle, tapasi hän pojan, joka kantoi vesiruukkua asuntoa kohti ja kertoi saaneensa siitä työstä maksun.
* * * * *
He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.
»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään muuta.»
Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt mitään.
Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.
»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena. »Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»
Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti, sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka, mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.
»Se on hänen divisansa!» huudahti Isabella säikähtyneenä.
»Se on hänen divisansa!» säesti José. »Hänen divisansa, Pepita! Hän on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli kevyesti viuhkallansa.
»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja hän polki sitä jalallaan.
»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»
»Sehän oli hänen divisansa», läähätti José. »Sebastianon divisa!»
Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.
»Mitä hänen divisansa minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat saada sen — ja hänet itsensä.»
Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena, lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun, puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten, oli hänellä syytäkin!
»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan, että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen ylpeydessään.»
Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.